edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava

MUSTA KYYNEL

Risto Remes

(http://www.dlc.fi/~rremes)

 
    
Aikanaan tämä paikka oli kukoistava rakkauden ja onnellisuuden tyyssijaa. Kaikki oli niin kaunista ja ikuista, niin puhdasta. Nyt kaikki oli mennyttä. Teräksiset portit ovat rapistuneet ja ruostuneet kiinni, 
sulkien minut marmoristen muurien sisään. Muurit, jotka aikoinaan loistivat auringonsäteiden tanssiessa aamukasteen kosteuttamilla pinnoilla, ovat nyt tummuneet ja syöpyneet muodottomaksi massaksi. Entisestä loistosta ei muistuta enää mikään. Ulkoa kaikki näyttää mustalta ja toivottomalta. 
Kun katson seiniä ympärilläni, näen kuvia onnellisuuden ja toivon ajalta. Kuvia, jotka ennen toivat mieleeni muistoja mutta jotka nyt saavat aikaan vain mitättömiä kauhun väristyksiä vihan turmelemassa ruumiissani. 

Tämä linna oli kotini ja kaikki mitä arvostin, rakastin ja puolustin omalla verelläni, sai turvapaikan noiden marmoristen muurien sisäpuolelta. Emme välittäneet ulkomaailmasta, olimme onnellisia omissa oloissamme. Linnan suurissa saleissa, jotka oli koristeltu Kaukomailta tuoduilla kristalleilla ja Itämaiden hienoimmilla käsitöillä, vietettiin tanssiaisia joissa taivaallinen musiikki kaikui läpi holvien, synnyttäen vaikutelman jostain käsittämättömästä autuudesta. Nyt en näe enää mitään mikä 
muistuttaisi minua entispäivien loistosta. Tunteeni ovat yhtä kuolleet kuin köynnökset, jotka ennen kapusivat linnan ulkomuuria pitkin ylös aina korkeimpien tornien huipulle. 

Alhaalla suuressa salissa näin jotain mikä särki sydämeni lopullisesti ja sai minut kiroamaan kaikki tekoni, jotka saivat tämän aikaan. Marmorisella lattialla, aivan suuresta ikihongasta käsinkaiverretun 
valtaistuimeni juurella, makaa tunnoton, tyhjä hahmo, rakkaani. Jäljellä ovat vain kuoret, sisin on viety pois. Aivan kuin en olisi koskaan ansainnut häntä. Kylmät silmät tuijottavat minua ontoista kasvoista. Kaikki mitä tein rakkautemme eteen oli ikuisesti poissa. 

Raivoni jäljet näkyvät ympäri linnaa. Veitsiä törröttämässä puisten tuolien selkänojissa, kirveitä iskettynä läpi arvokkaiden vanhojen mestarien teosten. Silti mikään ei ole auttanut. Raivon vallassa olin tuhonnut lähes kaiken mikä vielä seisoi pystyssä. Ympärilläni on vain murskattuja unelmia miljoonina palasina, joita en enää pysty erottamaan vetisillä silmilläni. Portaat ylös korkeimpaan torniin näyttävät ajan kuluttamilta ja ikiaikoija sitten rakennetuilta. Hauraana ja halkeilleina ne kutsuvat minua kapuamaan ylös katsomaan hävitystä, joka ympäröi elämääni. Täällä ei ole minulle enää mitään. Vihoissani paiskasin suuren öljytynnyrin kohti pimeässä hohtavaa takkaa ja lähdin kapuamaan kohti korkeimman tornin huippua. 

Eteeni kiertyi loputon määrä kuluneita askelmia, joiden ääriviivat erotin takanani loimuavien liekkien valossa. Jokainen askelma tuntui kuluttavan mieltäni ja kasvattavan tuskaani. Joka ikisellä askelmalla 
mieleeni nousivat kuvat tyhjistä saleista, joissa mustuneet seinät tervehtivät satunnaista uneksijaa. Yritin kaivaa esiin hyviä muistoja mutta sain itsestäni irti vain loputonta tuskaa ja pelkoa, enkä ainuttakaan todellista muistoa. Tuskasta irvistellen jatkoin nousua välittämättä mistään. 

Portaat tuntuivat jatkuvan ikuisuuden ja kun vihdoin saavuin viimeiselle tasanteelle, nuolivat lieskat jo seiniä aivan takanani. Astuin kaariovesta tornin sivuun muuratulle tasanteelle ja katsoin ympärilleni. Alhaalta levittäytyi silmieni eteen lohduton maisema täynnä vääristyneitä yksityiskohtia menneestä. Kaikki oli muuttunut kieroutuneen synkäksi ja pirulliseksi. Poltettuja siltoja, virnuilevia demoneja ja kilometreittäin umpikujaan johtavia synkkiä polkuja. Onnettomia sieluja raahautui roihuavasta linnasta pihalle valittaen hetken ennenkuin vajosivat polvilleen, kuin viimeistä armoa anellen, vain lyyhistyäkseen rätisevien liekkien uuvuttamana maahan. Tunsin polttavan kuumuuden takanani mutta en välittänyt siitä. Katsoin ylös taivaalle ja näin tähdet mustan avaruuden syövereissä. Ne tuntuivat olevan käsin kosketeltavissa. Irtokiviä ropisi alas vallihautaan kun nousin seisomaan tasanteen reunalle. Tähdet olivat niin lähellä mutta niin kaukana, tavoittamattomissa. 

Katsoin alas vallihautaan, jonka mustat vedet kutsuivat minua äänettömällä soitannallaan. Viimeisen kerran pinnistin mieleni äärimmilleen, yrittäen kaivaa tuskan seasta esiin rakkaani hymyilevät kasvot. Tuntui kuin kymmenet veitset olisivat raastaneet sisimpääni, kaluten verille kaiken jäljellä olleen ja tehden lopullisesti selvää sielustani. 

Samassa mieleeni ilmestyi näky, jonka olin painanut syvälle muistini syövereihin. Näky, jota alamaailman sinnikkäimmät demonitkaan eivät saisi riistettyä mielestäni. Sieluni silmin näin rakkaani hymyilevät kasvot ajalta, jolloin kaikki vielä oli hyvin. Tunsin jotain kylmää poskellani. Kyynel 
irtosi ja putosi kämmenelleni värjäten sen mustaksi. Syöksyessäni kohti mustia aaltoja ymmärsin kaiken... 
 
 

   
* * *
Ja sitten palautetta Ristolle, kiitos!
   

edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava