edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Savu Kunnes Sodan Ilta

Marko Naumanen

Kuvitus: Marko Koskinen (galleria)


 
    
Sain kutsun päämajaan enkä edes ehtinyt, kun istuin jo jeepissä. Minulle kerrottiin, että sotajoukkueemme oli pahassa pulassa, suurin osa sotilaista oli jo kuollut rajussa yllätysiskussa Kolmelle Kukkulalle. Olimme menettäneet kaikki tasot ja puolet. Kaikki veteraanit täytyi kutsua paikalle, tai menettäisimme kohta päämajankin. 

Salaisessa päämajassamme Alueella muut joukot valmistautuivat jo lähtöön. Muutamiin säilyneisiin M1:n lastattiin tuhoutuneiden M2:n aseita ja jokunen verhoiltu liiteli jääseinien yli. Päämaja oli täynnä tuttuja kasvoja: Vanha vihreä väen univormu, mustaviittainen luuranko ja lihaksikas soturi. He rentoutuivat korttiensa parissa; DF tarkkaili monitoreja sivummalla, tarkkailin häntä. Kysyin, missä muut olivat ja yksi sotilas, säteilysuojapukuun sonnustautunut, kertoi, että menetykset olivat vielä laajemmat kuin olimme luulleet. Meidän täytyi hyökätä heti, tai vihollinen valtaisi koko 
Alueen. 

Suunnitelmat oli tehty valmiiksi. 
Me vain kiidimme nopeasti paikalle. 

Näky oli kammottava. Kolme kukkulaa oli vallattu, ruumiita syötiin ja vielä elävät seisoivat avuttomina aukealla. Plasmatykkihyökkäys vihollisen sivustaan, väistellen maakuopissa piilottelevien kiväärimiesten luoteja, onnistui. Niinpä samalla, kun zeppeliiniin kiinnittynyt muuttui yllätyshyökkäyksessä, päätin ryhtyä itsekin toimintaan ja kahlasin joen yli tulittaen vihollisen avuksi kutsumia. 

Pääsimme ensimmäisen kukkulan laelle, mutta huomasimme, että viholliset olivat saaneet yhden meistä valtaansa ja hän lahtasi avuttomia miekallaan. Emme kuitenkaan ehtineet jäädä katsomaan, joten ehdotin, että käyttäisimme suojaa siirtyessämme seuraavalle kukkulalle, jonne vihollinen rakensi jo tykkitornia. Otin kuitenkin vahingossa syötin, jonka viholliset olivat jättäneet ja jäimme ansaan. Muureilla olevat vartijat heittelivät meitä tyhjillä huudoillaan, vieläpä arabiaksi. Voimiaan käyttävä sai kuitenkin iskettyä yhden torneista kasaan kuin ihmeen kaupalla ja pääsimme 
livahtamaan ulos toiselta puolelta. 

Ahdingossamme keksin, että voisimme tilata ilmaiskuja vihollisen päälle, jos löytäisimme tarpeeksi monta takintaskusta, mutta silloin meidän täytyisi katkaista yhden meistä asekäsi, koska hän pitää miekkaansa siinä.    Oli kuitenkin napattu message, joka ilmoitti, että hyökkäys kohti tukikohtaa, joka oli varmuuden vuoksi siirretty, aulaan. Meidän täytyisi jättää kolme kukkulaa vihollisen 
haltuun ja yrittää pelastaa se, mikä pelastettavissa oli. 

Juostessamme autiota ja hiljaista tietä ylöspäin kohti tukikohtaa katsoin taakseni ja näin, kuinka horisontista nousi paksuja, mustia savujuovia. Kerrottiin, että vihollinen polttaa U-peltoja levittääkseen mielipuolisuutta joka puolelle Aluetta. Kertoisin, jos haluaisin, että samoin oli käynyt hänen kotikylässään. 

Kun viimein näimme tukikohdan edessämme, luulimme, että kaikki oli kunnossa, koska emme nähneet. Mutta sitten näimme: Se ei ollutkaan oikea  vaan pelkkä lavaste, jonka takana vihollisten tankit olivat väijyksissä. Luulimme jo hetkemme koittaneen. 

Mutta sitten tatuoidut siivet lensivät esiin soramontun takaa ja pudottivat napalmia tankkien päälle. He olivat sittenkin selvinneet laajempien menetyksien räjähdyksestä lentämällä tiukasti toisissaan kiinni! 

Hetkessä heidän mentyään järkytyimme, kun kuulimme lavasteen ikkunoista surkeita avunpyyntöjä. Menimme varovasti katsomaan, mistä oli kysymys. Päätin ottaa tilaisuudesta kaiken hyödyn irti ja keräsin kaikkien aseet reppuuni, kun he katsoivat toisaalle. 

Pilasin kuitenkin kaiken, kun yritin kantaa niitä. Viimeinen asia, jonka muistan, on matka takaisin. Tasot, puolet, tilat, ajat - koko Alue jäi taakse. 

Tämän muistan, tosin tuskallisesti. Muuta en. 
 

 

   
* * *
Havuja, per.... eikun
palautetta, kiitos!
 

edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava