edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Lim-Dulin armeija

Heikki Kauma 
 
    
Oli synkkä ja tuulinen yö. Kuunsirppi loisti tähtien kanssa kelmeää valoaan mustalta taivaalta. Tuuliselta ja kuivalta tasangolta kuului aseiden kalinaa ja isojen joukkojen liikahtelua. Kuunvalossa paljastui karmiva armeija odottamassa johtajansa käskyjä. Lentäviä, laahustavia, ryömiviä ja marssivia hornan olentoja liikahteli kivisellä aukealla. 
 
Hahmojen eteen ilmestyi savupilven pöllähdyksen saattelemana tummaan kaapuun sonnustautunut hahmo. Tämä julma ja pirullisen ovela mies, jos hän edes oli todella ihminen eikä demoni miehen hahmossa, oli nimeltään Lim-Dul. Velho kääntyi katsomaan alamaisiaan ja hänen suupielensä kääntyivät julmaan hymyyn. Luiseva käsi nousi ja kammottava armeija hiljeni heti. "Kohti Kjeldorania ! ", hupun kätköistä kuului aavemainen komento. Kuin salaman iskusta hirviöt ja vainajat lähtivät kulkemaan vihan vallassa kohti itää, kohti rauhaisaa ja sivistynyttä valtiota, Kjeldorania. 
 
Aurinko paistoi kuumasti, liian kuumasti ainakin metalliseen haarniskaan sonnustautuneen kookkaan ritarin mielestä. Hänen komentamansa miehet valittivat myös kuumuutta marssiessaan hitaasti ratsastavan ritarin perässä. Maasto, jossa nämä 16 miestä ja hevonen matkasivat, oli loivasti kumpuilevaa, kivikkoista ja karua.Välillä joukkio tallusti ruskehtavan nurmen päällä, mutta useimmiten jalkojen ja kavioiden alla oli vain kiveä ja hiekkaa. 

Ritari ajatteli haikeudella kotimaansa Kjeldoranin viheriöiviä metsiä ja niittyjä, katsellessaan kitukasvuisia, piikikkäitä pensaita, joita oli siellä täällä kivien lomassa. 

Nuori soturi oli Sir Horombros, Tammen ritarikunnan jäsen, oikeuden ja hyvyyden puolustaja(tai niin ainakin Tammen ritarien mainostettiin olevan). Vaikka hän oli vielä nuori, niin taistelut ja kuolema olivat karaisseet häntä. Ritaria pidettiin lupaavana sotilaana ja hänestä odotettiin jopa maineikkaan isänsä veroista taistelijaa. 
 
Horombros ja hänen joukkonsa olivat partioretkellä Kjeldoranin länsipuolella sijaitsevalla lähes asumattomalla vyöhykkeellä, jolla ei ollut minkäänlaista hallitsijaa. Tämä taas johtui siitä, että siellä elävät harvat älykkäät olennot elivät erillään ja eri pikku ryhmät eivät sietäneet toisiaan.  Aluetta kutsuttiin Kuolleeksi Maaksi, koska siellä oli yleensä kuivaa ja karua, niin etteivät kasvit ja eläimet pystyneet kukoistamaan. Muutamia kosteampia ja ravinnerikkaampia alueita oli kuitenkin onneksi siellä täällä. Näillä alueilla asui barbaarimaisia paimentolaisia. 
 
Kuolleen Maan länsipuolella olivat Kalmojen suon suuret haisevat rämeiköt, joilla kerrottiin asuvan vain eläviä vainajia, hirviöitä ja manaajia. Suolla kohosi myös musta, jylhä ja pelottava torni, jonka omisti Lim-Dul. Torni oli tehty magialla mustasta kivestä, joka oli syöksynyt joskus muinoin taivaasta. Lim-Dul kutsui kotiaan Dargothiksi. Sivistyneessä Kjeldoranissa kerrottiin kummitusjuttuja kammottavasta manaajasta ja tämän tornista. 
 
Partio saapui pienelle lammelle, joka sijaitsi kahden jyrkän kukkulan välissä. Ritari viittasi kädellään pysähtymisen merkiksi ja sanoi: "Pysähdytään lepäämään ja täyttämään leilimme. Gart , sinä vartioit aluksi.". Gart asteli parinkymmenen metrin päähän muista kookkaan kiven luo ja kävi sille istumaan. Muut miehet istahtivat miten taisivat patikoinnin väsyttäminä ja alkoivat syödä eväistään. Horombros päästi vahvan, mustan orinsa vapaaksi syömään kitukasvuista ruohoa ja riisui kypäränsä ja hanskansa. Hän pyyhki hiestä märkiä mustia hiuksiaan silmiltään ja istahti maahan syömään. 
 
Nuori Gart istui kivellä ajatellen kaunista morsiantaan, joka odotti häntä kotimaassa. Yllättäen jokin oudosti lentävä olento havahdutti sotilaan ajatuksistaan. Vaalea hiuksinen mies katsoi tarkemmin kaukana liitävää kookasta hahmoa, jota hän luuli linnuksi ja huomasi sen lähestyvän nopealla vauhdilla. Hänen silmänsä laajenivat pelosta ja hämmästyksestä, kun hän erotti lentävän olennon tarkemmin. 
 
Se ei ollutkaan mikään lintu niin kuin vartija oli aluksi luullut. Se oli suuri vamppyyri, ihmisen mallinen, kalju mies, jolla oli suuret mustat nahkasiivet, punertavat silmät ja torahampaat. Sen kellertävä ruumis oli lihaksikas. 
 
Gart huusi hälytyksen, pomppasi pystyyn kiveltä ja kiskaisi leveäteräisen miekkansa huotrastaan, samalla kun pelottava verenimijä syöksyi hänen kimppuunsa kirkkaalta taivaalta. 
 
Muut miehet havahtuivat myös yllättävään vaaraan ja kiskoivat aseitaan ja kypäriään, huudellen hämmästyneinä. Myös Horombros vetäisi valtavan pitkän kahden käden miekkansa selästään ja lähti Gartin avuksi, joka oli ollut vartiossa parin kymmenen metrin päässä muista. 
 
Mutta ennen kuin kukaan muu oli ennättänyt tulla vamppyyrin ja sotilaan luokse, oli hirviö väistänyt kevyesti nuorukaisen haparoivat iskut ja purrut pitkillä hampaillaan Gartin kaulavaltimon poikki. Hirviöllä ei ollut aikaa jäädä nautiskelemaan ihanasta hurmeesta, vaan tämä sysäsi yhä elävän sotilaan luotaan ja kiisi taivaalle ennen kuin muut Kjeldoranilaiset pääsivät iskuetäisyydelle. 
 
Muutamat miehistä ottivat jousensa ja ampuivat nuolia pakenevan pedon perään, mutta turhaan. Muut tuijottivat järkyttyneinä toverinsa verta purskahtelevaa kaulaa. 
 
Horombros koetti tyrehdyttää vuotoa viitallaan, mutta turhaan. Gart koetti sanoa jotain, mutta suusta purskahteli vain verikuplia ja korinaa. Lopulta nuorukaisen silmät muljahtivat nurin ja hän veti viimeisen henkäyksensä. 
 
Ritari sulki hellästi kuolleen silmät ja katsoi vihaisesti taivaalle, teräksen harmaiden silmien etsiessä vamppyyriä, mutta kammotus oli jo kadonnut jonnekin vuorten taakse. 
 
Gart haudattiin karuun, punertavaan maahan ja Horombros lausui ritarikuntansa kuolleidein siunauksen haudan äärellä. Muutkin sotilaat kunnioittivat kaatunutta toveriaan, kukin omalla tavallaan. Haudan päälle kasattiin kivistä pieni keko ja yhteen suureen kiveen keon päällä kaiverrettiin pyhän Hanuthin symboli ja Gartin nimi. 
 
Sitten partio lepäsi vielä hetken lammen äärellä ja lähti sitten synkin mielin kulkemaan ritari Horombroksen perässä pitkin karua Kuollutta Maata. Aurinko oli jo matalalla ja ilma viileni miellyttävästi, siitä huolimatta 15 miehen aatokset eivät olleet iloisia. 
 
Sotilaat saapuivat matalan kukkulan huipulle, joka oli noin kymmenen kilometrin päässä lammelta, jossa he olivat levänneet. Kukkulalta näkyi kauas joka suuntaan. Kjeldoranilaiset huomasivat että ehkä puolen kilometrin päässä olevan matalan kukkulan huipulla oli  liikettä. Aivan kuin siellä olisi ollut valtavasti väkeä. Hämärtyvässä illassa ei kuitenkaan näkynyt kunnolla mitä nämä liikuskelijat olisivat olleet. 
 
Ritari komensi joukkonsa piiloutumaan kukkulan rinteellä kohoavien suurten kivenjärkäleiden sekaan. Hän antoi komean ratsunsa yhdelle miehistään pideltäväksi ja tarkasteli joukkojaan. "Belos ja Larga tulkaa. Me koitamme päästä huomaamatta lähemmäksi tuota kukkulaa, jotta näemme keitä siellä on. Onhan mahdollista että ne ovat vain täkäläisiä paimentolaisia, mutta toisaalta ne voivat olla myös jotain aivan  muuta. Odottakaa te muut täällä." Tammen ritari sanoi. 
 
Belos ja Larga, kaksi tumma kulmaista ja tuuhea viiksistä jousiampujaa astelivat Horombroksen luo ja sitten kolmikko lähti kulkemaan alas kukkulan rinnettä. He kulkivat kivien ja pensaiden suojissa. 
 
Soturit saapuivat matalan kukkulan juurelle. Kukkulan rinteellä kasvoi kitukasvuisia puita, mutta sen laki oli paljas. Puut estivät kuitenkin näkyvyyden kukkulan juurelta sen huipulle. Ritari veti suuren miekkansa selästään ja jousiampujat jännittivät jousensa. He lähtivät nousemaan puiden suojassa kohti huippua. 
 
Kun he olivat jo lähellä huippua Belos kuuli oksien katkeilua edestäpäin. Hän kuiskasi muille mitä oli kuullut ja kolmikko yritti piiloutua paremmin puiden ja pensaiden sekaan. 
 
Edestäpäin lähestyi neljä elävää ruumista, joiden mädässä lihassa kiemurteli matoja. Kalmoilla oli luonnottoman punaiset silmät ja pidentyneet raateluhampaat ja kynnet. Niiden homeiset vaatteet olivat riekaleilla. 
 
Ruumiit marssivat jonossa sen pensaan ohi, jonka takana ritari vaani, ilmeisesti mitään huomaamatta. Largalle jännitys ja hirviöiden kauhea ulkomuoto oli kuitenkin liikaa ja jousimies nousi piilostaan ja ampui nuolen etummaisen zombien päähän tuhoisin seurauksin. Samassa Belos surmasi omalla nuolellaan toisen zombien ja Horombros heilautti lihaksikkaiden käsivarsiensa koko voimalla kahden käden miekkansa takimmaisen ruumiin selkään. Mätää lihaa roiskahteli ja pystyssä oli enää yksi kalmo. 
 
Vainaja kääntyi ritarin puoleen päästäen kammottavan huudon, mutta menetti päänsä kun ritarin miekka viuhahti. Huuto oli kuitenkin kuulunut kukkulan huipulle saakka. Huipulla oli näkynyt aivan liikaa väkeä, jotta heidän pieni joukkonsa olisi pärjännyt niille. 
 
"Paetaan täältä ennen kuin sieltä tulee jotain vielä pahempaa.", Horombros sanoi tovereillaan ja nämä nyökkäsivät. Kolmikko lähti pakenemaan alas kukkulan loivaa rinnettä ritari viimeisenä. Haarniska oli painava ja kömpelö, eikä sitä oltu suunniteltu nopeaan juoksuun. 
 
"Menkää muitten luokse ja varoittakaa heitä! Minä jään pidättelemään takaa-ajajia.", Sir Horombros sanoi hieman hengästyneenä. Belos ja Larga tunsivat hänet riittävän hyvin ollakseen väittelemättä asiasta. Tummat jousimiehet epäröivät hetken, nyökkäsivät, sanoivat hyvästit ja jatkoivat juoksuaan."Sinut muistetaan!", Belos huudahti jälkeensä. 
 
Tammen ritari kääntyi kukkulan huippua kohden ja yritti piiloutua kaktusmaisten pensaiden joukkoon. Ylempää kuului jo takaa-ajon ääniä, jotka lähestyivät nopeasti. Soturi kuuli kypäränsä vaimentamana eläimellistä ulvontaa, murinaa, jalkojen töminää ja aseiden kalahtelua lähestyvästä joukosta. Horombros ei nähnyt piilostaan kovin kauas ylärinteelle. 
 
Noin viisi minuuttia jousiampujien lähdöstä ritari huomasi kasvin piikkisten oksien takaa hirveän ihmissuden, joka kulki kuono lähes maata viistäen kohti Horombroksen piiloa. Valtava ihmisen ja suden sekasotku pysähtyi parin metrin päähän kjeldoranilaisesta, nosti ruman päänsä pystyyn ja tuijotti vihaa hehkuvilla silmillään suoraan mieheen. Olennon suuri kita avautui vihaiseen murahdukseen paljastaen terävät raateluhampaat. 
 
Sir Horombros puristi tiukemmin miekkaansa taisteluvalmiina ja odotti pedon hyökkäystä tyynen näköisenä. Ihmissusi loikkasikin yllättävän nopeasti ritarin kimppuun purren ja kynsien miehen rintapanssaria, mutta soturi iski muutaman nopean ja vahvan iskun olennon kehoon ja se rojahti tuskaisesti koristen pensaikkoon katkoen ja murskaten oksia allaan. 
 
Muut takaa ajajat, joilla ei ollut ihmissuden loistavaa vainua, olivat kuulleet taistelun äänet ja lähestyivät nyt nopeasti joka suunnalta hämärässä ritaria. Horombros tuijotti pelon laajentamin silmin kypäränsä alta häntä lähestyviä olentoja, mutta vaikka hän pelkäsi hän oli päättänyt olla näyttämättä kauhuaan. Jos hänen olisi pakko kuolla, niin ainakin hän kuolisi uljaasti taistellen kuten hänen isänsä Tarzoksen taistelussa kauan sitten. 
 
Osa olennoista oli kylmän sinertäviä, punasilmäisiä aaveita, joilla oli tummat likaiset rievut, osa luurankosotureita, osa zombieita ja osa erilaisia järjettömän näköisiä hirviöitä, kuten krokotiilejä, joilla ei ollut ollenkaan lihaa tai nahkaa luittensa päällä. Kaikkien näiden hirveyksien joukossa asteli tummaan silkkiseen kaapuun pukeutunut mies, joka oli luonnottoman laiha. Kaikki painajaismaiset olennot väistivät kunnioittavasti tätä miestä. 
 
Horombros päätteli tämän olevan näiden demonien johtaja, joten hiljaisen rukouksen mutistuaan hän syöksyi kaapumiestä kohti verinen miekka valmiina halkomaan ja viiltämään. Ritari oli jo lähes iskuetäisyydellä, eikä yksikään pedoista näyttänyt estävän häntä. Soturi nosti valtavan miekkansa iskuun, kun laiha velho nosti salaman nopeasti luurankomaisen kätensä ja huusi jotain mystisiä sanoja. Kesken iskun Horombroksen koko keho jähmettyi kuin suolapatsaaksi, mutta hän oli edelleen tajuissaan ja näki ja kuuli mitä hänen ympärillään tapahtui. 
 
"Hah hah haah hahaa!", velho nauroi kolkolla äänellä, joka tuntui tulevan haudan takaa. Horombroksesta tuntui kuin kaikki hirviötkin olisivat nauraneet hänelle. 
 
Tumma kaapuisella velholla oli kelmeän värinen iho, hieman vinot mustat silmät ja pieni, julma suu. "Sinä, sinä surkea rivimies yrität halkaista miekallasi minut, minut suuren Lim-Dulin.", velho puhui."Olet näemme Kjeldoranista kuten nuo onnettomat toverisi tuolla toisen kukkulan luona. Tiedä että alamaiseni ovat jo heidän kimpussaan ja nauttivat heidän hurmeensa roiskuttamisesta. "Jähmettynyt ritari terästi kuuloaan ja kuulikin kypärän vaimentamana kaukaa tulevat tuskaiset ja kauhua täynnä olevat huudot, jotka kuitenkin lakkasivat pian. 
 
Kjeldoranilaiset, jotka olivat piileskelleet järkäleiden joukossa, eivät huomanneet ajoissa varjomaisia olentoja, joilla oli punaiset silmät, terävät hampaat ja luonnottoman pitkät kynnet. Sotilaat taistelivat urheasti, mutta ylivoima oli liian suuri. Muutama varjo-otus kuoli ja haihtui savuna, mutta jokaista hirviötä kohden kaatui kaksi ihmistä. Lopulta kaikki olivat kuolleet, myös jousimiehet Belos ja Larga, jotka saapuivat muiden luo juuri ennen kammotusten hyökkäystä pimeydestä. 
 
Horombros pinnisteli raivoissaan saadakseen itsensä liikkeelle, mutta hän ei hievahtanutkaan. Hiki valui hänen ihollaan, kun hän hammasta purren, kaikki voimansa käyttäen yritti murtaa jähmetys-loitsun vaikutusta. 
 
Ritaria ympäröivien olentojen joukosta astui häntä kohden pikimustaan haarniskaan verhoutunut ritari. Lim-Duli sanoi tälle jotain ja pahuuden ritari iski Horombrosta haarniskoidulla nyrkillään useita kertoja. Lopulta nuori mies kaatui tajuttomana maahan, pää verillä ja ruhjeilla. 
 
Kookas, likaisiin eläinten taljoihin pukeutunut miehen köriläs asteli vuoren rinnettä ylöspäin tarkkaillen lampaitaan. Barnon oli huonolla tuulella. Yksi hänen lampaistaan oli kadonnut ja hän oli joutunut etsimään sitä kauan ennen kuin se löytyi kallionkielekkeeltä, jonne se oli pudonnut. Siellä se oli määkinyt peloissaan. Nyt oli jo hyvin myöhä ja barbaarilla oli kova nälkä. Kotikylään ja ruokien ääreen oli vielä matkaa. 

Yllättäen Barnonin lampaat alkoivat käyttäytyä oudosti. Ne määkivät peloissaan ja juoksivat lähemmäs toisiaan. Pitkä mies heilautti takkuiset ja likaisen ruskeat hiuksensa pois silmiltään, tuijotti ympärilleen ja terästi aistejaan."Crom, susia tai sapelihampaita vaanimassa lampaitani.", Barnon mutisi ja vetäisi kovia kokeneen lyömämiekkansa vyöltään. Silloin hämärästä erottui suuri pystyssä kulkeva hahmo, joka oli ilmeisesti piileskellyt suuren kivilohkareen takana noin kolmenkymmenen metrin päässä barbaarista. Se oli puolimetriä miestä pidempi, eli noin 2,5 metriä korkea, harmaa nahkainen, yksisilmäinen kyklooppi, jolla oli suuri nuija kourassaan. 
 
Kyklooppi syöksyi lähintä lammasta kohti ja yritti iskeä sen hengiltä, mutta eläin pinkaisi toveriensa kanssa ajoissa karkuun. Silloin raivostunut Barnon ryntäsi harmaan kykloopin kimppuun. Hän ei paljoa pohtinut sitä mitä olento, joita eli vain Kalmojen suolla, teki täällä Kuolleessa maassa. 
 
Jättiläismäinen rumilus iski hirmuisia iskuja nuijallaan, mutta ketterä ihminen väisti ne. Barbaarin miekka viilteli kykloopin jalkoihin verisiä naarmuja samalla kun hän pyörähteli nuijan tieltä pois. Raivostunut hirviö tarttui aseeseensa kaksinkäsin ja kohotti painavan nuijan iskuun, mutta silloin Barnon syöksähti verinen miekka koholla kykloopin luo ja iski terän syvälle olennon rintaan. Yksisilmäinen korisi hetken veren pulputessa sen rinnasta ja suusta ja kaatui sitten maahan."Siitäs sait rumilus. Mitä kävit mun lampaitten kimppuun.", hengästynyt mies sanoi ja etsi katseellaan lampaitaan."Kirottua! Ne elikot ovat paenneet jonnekin." Hän lähti etsimään lampaitaan kiroillen huonoa tuuriaan. 
 
Oli jo hyvin pimeää ja aika kylmää, kun raivostunut barbaari saapui erään kukkulan juurelle. Hän oli seurannut elikoittensa jälkiä, kunnes oli kadottanut ne pimeässä. 
 
"Mitä Cromin nimeen tuolla on tekeilla?". Kukkulan laella paloi tulia ja sieltä kuului kammottavaa messuamista, jonka katkaisi välillä demoniset huudot. Barnon veti hiljaa leveän miekkansa esiin ja lähti hiipimään kuin pantteri ylös kukkulan metsäistä rinnettä. 
 
Hän saapui melkein huipulle ja piiloutui kitukasvuisten puiden joukkoon. Barnonilta pääsi hiljainen kirous, kun hän näki, mitä palavien nuotioiden valossa paljastui. Siellä oli eläviä ruumiita, jäävarjoja, jättiläislepakoita ja vaikka mitä muita kauheuksia. Kaiken tämän saastan reunalla näkyi sidottu kjeldoranilainen ritari, jonka haarniska kiilteli tulien valossa. Ritari oli lojui lähellä paimenen piiloa. Nuorta miestä oli selvästi hakattu, sillä hänen kasvonsa olivat ruhjeilla ja silmän seutu oli sinertävää ja turvonnutta. Ritarin pitkä, hieno miekka lojui muutaman metrin päässä vangista. Häntä vartioi julman näköinen mustanahkainen örkki, joka lipoi kaksihaaraisella kielellään rupisia huuliaan. 
 
Muita hirviöitä ei ollut parinkymmenen metrin säteellä ja örkki käänsi selkänsä metsikölle, jossa barbaari väijyi. Hetken mielijohteesta ja syvän vihan örkkejä kohtaan ajamana Barnon astui nopeasti, mutta hiljaa kuin hiipivä tiikeri hirviön luokse ja iski kuluneella aseellaan olennon pään murskaksi. Kuului rusahtava ääni kallon sirujen ja aivomassan roiskahtaessa. Barnon syöksyi puolitajuttoman vangin luokse ja leikkasi köydet poikki. "Herää. Meillä on kiire täältä ennen kuin nuo muut huomaavat.", hän sihahti. Barbaari ravisteli suurella karvaisella kourallaan haarniskoidun miehen pystyyn. Horombros tarrasi miekkaansa ja lähti barbaarin tukemana juoksemaan kohti metsikköä, josta Barnon oli ilmestynyt. 
 
He juoksivat niin lujaa kuin ritari pääsi puiden seassa alas kukkulan rinnettä. Pian ylhäältä kuului verenhimoista huutoa ja karjuntaa, kun Horombroksen pako huomattiin. Miehet tupsahtivat ulos metsiköstä ja huomasivat että heitä kohti juoksi pimeässä yössä suuri karvainen eläin. 
 
"Narno! Sinä elät." Horombros huudahti ilahtuneena tunnistaessaan mustan hevosen joka tuli heidän luoksensa iloisesti hirnahdellen. Ratsu oli onnistunut pakenemaan varjo-otusten hyökkäyksestä potkimalla mahtavilla kavioillaan pari niistä kumoon ja kiitämällä pois. 
 
Kjeldoranilainen kiipesi hevosen selkään vaivalloisesti ja Barnon kuultuaan takaa takaa-ajon ääniä hypähti hänen taakseen. Narno kesti kuitenkin suuren kuormansa ja karautti poispäin. Olihan se suuri ja vahva sotaratsu. 
 
"Mitä! Se vanki on paennut?", paha velho tiuskaisi rämepaholaiselle, joka kertoi vavisten hänelle huonot uutiset. Lim-Dul puristi laihan kätensä nyrkkiin niin raivoisasti, että hänen terävät kyntensä aiheuttivat haavoja hänen kämmeneensä. 
 
"Sengir ja Kesserdrix! Tänne!", velho huusi. Suuri vamppyyri, joka oli surmannut Gartin ja kammottava jättiläismäinen likaisenruskean värinen jänishirviö saapuivat loikkien ja lentäen johtajansa teltan luokse."Niin mezztariii" jänisolento eli Kesserdrix mutisi. "Hakekaa se vanki ja kaikki jotka ovat hänen kanssaan. Tuokaa heidät kuolleina.", velho komensi mustat silmät vihaa leiskuen ja olennot tottelivat kiireesti. 
 
Samalla kun miehet ratsastivat kuun kalpeassa valossa Horombros kiitteli suuresti pelastajaansa ja selitti mitä oli kuullut kammottavalta manaajalta ja velholta, Lim-Dulilta. Velho oli koonnut suuren armeijan pahuuden voimia ja hallitsi niitä noituudellaan. Hän marssitti armeijaansa kohti ylvästä ja rikasta Kjeldorania aikeenaan vallata tämä maa yllätyshyökkäyksellä, kun suurin osa hyvien armeijasta olisi lähtenyt auttamaan Lannovarin haltioita taistelussa peikkoja vastaan. Tämän takia Kjeldoranin kuninkaan Gerrardin olisi saatava tietää Lim-Dulin aikeista ennen kuin olisi liian myöhäistä. 
 
Ritarin selittäessä hätäisesti Barnon vain nyökkäili vaitonaisena, sillä häntä ei juuri liikuttanut mitä Kjeldoranissa tapahtuisi. Pian kuitenkin hän kalpeni hirvityksestä tajuttuaan, että pimeyden armeija marssisi hänen heimonsa pienen kylän ohitse tappaen ja surmaten. Takkuinen ja likainen barbaari joutui vavisuttavan raivon valtaan, kun hän ajatteli luurankojen ja zombieiden tappavan hänen ystäviään ja sukulaisiaan. 
 
Korkelta pimeältä taivaalta tarkkasilmäinen vamppyyri Sengir huomasi ratsastajat kivikkoisella tasangolla alapuolellaan. Älykäs peto käänsi nahkaiset siipensä syöksyliitoon ja kuin saalistava haukka syöksyi huimaavaa vauhtia alaspäin ratsua kohden. Kalju humanoidi lipoi ohuita huuliaan ajatellessaan ihanan veren imemistä. 
 
"Tuolla taivaalla kiitää jokin! Ja se tulee kovaa kohti.", barbaari huudahti. "Pysäytä! Se saa meidät kiinni kuitenkin.". 

Horombros pysäytti uljaan ratsun. Samassa Barnon hypähti hevosen selästä ja kiskaisi säilänsä esiin. Kellertävä ja kalju vamppyyri kävi barbaarin kimppuun kuolettavalla nopeudella, mutta ihme ja kumma villi mies ennähti hypähtää sivuun ajoissa. Sengir laskeutui jaloilleen ja kävi uudestaan kuolevaisen kimppuun. Se ei ollutkaan pitkään aikaan saanut kunnon vastustajaa, mutta tämä pitkä ja tiikerimäisen vahva ja nopea ihminen voisi hyvinkin olla sellainen. Samalla kun mies ja hirviö ottivat yhteen Tammen ritari laskeutui alas ja veti selästään kahden käden miekkansa. 
 
Barnon ja Sengir kaartelivat hetken toisiaan. Välillä nopeasti hyökäten ja taas perääntyen koetellen toisen puolustusta. Yllättäen verenimijä hyökkäsi täysillä barbaarin kimppuun. Vamppyyrin silmät hohtivat kammottavaa punaista, kun se yritti purra pitkillä hampaillaan ja tarttua luonnottoman vahvoilla käsillään saaliiseensa. Barnon iski miekallaan monta viuhuvaa iskua, mutta vain pari niistä raapaisi todella nopeaa Sengiriä, eikä hirviö edes värähtänyt teräksen leikatessa sitä. Silloin keltainen inhottava käsi sai murskaavan pihtimäisen otteen, barbaarin lihaksikkaasta miekkakädestä. 
 
Mies iski nyrkillään, potki ja riuhtoi, mutta turhaan. Hitaasti, mutta varmasti verenimijä väänsi barbaarin polvilleen ja avasi kitansa purrakseen uhriaan kaulaan. Silloin valtava miekka iskeytyi suunnattomalla voimalla kaljun olennon niskaan ja pää lennähti irti hartioista hyvin tumman hurmeen roiskeen säestyksellä. 
 
"Se oli Gartin puolesta senkin verta imevä äpärä!", veristä miekkaa pitelevä Sir Horombros sanoi ja sylkäisi ruumista päin. "Kiitti.", hengästynyt Barnon huohotti ja nosti maasta miekkansa, jonka nyt kuollut vamppyyri oli vääntänyt hänen otteestaan. 
 
Kaksikko tarkasteli hetken inhon vallassa päätöntä siivekästä ruumista ja jatkoi sitten matkaa. Barbaari neuvoi ritarille kotikylänsä paikan ja että heidän pitäisi varoittaa myös sen asukkaita uhkaavasta tuhosta. 
 
Hyvin kookkaan miehen kokoinen, likaisen ruskea jänisolento nuuski pitkät korvat väpättäen entisen toverinsa ruumista. Kesserdrix ei tuntenut surua vaan enemmänkin vahingoniloa. Se päätti, että sille ei ainakaan kävisi noin ja lähti sitten loikkien kovaa vauhtia seuraamaan hevosen syviä kavionjälkiä. 
 
Ratsastajat olivat jo melkein Barnonin kotikylän luona. Maasto oli kukkuloista ja sillä kasvoi kitukasvuista sammalmaista ruohoa, jota lampaat olivat järsineet. Tuuli hiljaa ratsun takaa heitä kohti ja yllättäen Narno heristi päätään vihaisena ja vilkuili taakseen sieraimet väristen. 
 
Horombros pysäytti väsyneen hevosen ja miehet valmistautuivat uuteen vaaraan. He tähyilivät taakseen pimeyteen, jota vain kuu ja tähdet valaisivat. Sitten he huomasivat sen: valtavaa vauhtia loikkivan ruskehtavan, lähes karvattoman jänisolennon, jolla oli hyvin pitkän näköiset kynnet ja hampaat. Kun Kesserdrix pomppi lähemmäs he erottivat siitä lisää inhoja yksityiskohtia. Se oli köyryselkäinen, mutta hyvin lihaksikkaan näköinen ja sen naama oli kammottavasti vääristynyt ja rupinen jäniksen pään irvikuva. 
 
Barbaari ja ritari seisoivat vieretysten miekat iskuvalmiina odottaen äänettöminä tuota petoa. Narno oli pari metriä heidän takanaan pelosta värähdellen, mutta silti paikallaan pysyen, sillä se oli rohkea ja koulutettu sotahevonen. Valtaisan pitkällä ja nopealla loikalla Kesserdrix oli heidän kimpussaan monen tuuman pituiset kynnet heiluen tappavissa kaarissa. Peto osuikin Horombroksen rintapanssariin ja rauta repesi kuin kangas noiden outojen kynsien voimasta. Haarniska kuitenkin pelasti ritarin hengen. Kookas barbaari kierähti pois kynsien tieltä ajoissa ja koitti osua hirviöön leveällä miekallaan, mutta turhaan. Kesserdrixiin oli vaikea osua sillä se loikki koko ajan nopeasti paikasta toiseen. 
 
Horombros ja Barnon hakkasivat aseillaan yrittäen osua pomppivaan jänikseen. Yllättäen olento loikkasi ritarin päälle ja tämä kaatui haarniska kolisten maahan. Peto pomppasi taas pois ennen kuin edes nopea barbaari osui siihen. Kun Horombros koitti kompuroida pystyyn, kävi Kesserdrix täydellä tarmolla hyökkäykseen iskien ja yrittäen purra pystyssä olevaa vastustajaansa. Leveä miekka osua kovalla voimalla jäniksen vasempaan käsivarteen melkein leikaten sen poikki, mutta samalla pitkät kynnet viilsivät ammottavan haavan Barnonin reiteen. 
 
Molemmat olivat tuskissaan ja verisiä, mutta taistelu jatkui yhtä ankarana. Kesserdrix painosti koko ajan barbaaria, joka oli nyt selvästi alakynnessä. Silloin ritari Horombros pääsi pystyyn ja syöksyi mukaan taisteluun iskien valtavalla aseellaan kohti pitkäkorvaista ja rumaa päätä. Miehet taistelivat ylivoimalla Kesserdrixiä vastaan ja lopulta kaamea olento makasi kuolleena heidän edessään. 
 
Kjeldoranilaisen haarniska oli pahoin vaurioitunut ja hänellä oli pieniä haavoja. Barnonin laita oli huonommin, hänen jalastaan vuoti runsaasti verta ja lisäksi hänellä oli pienempiä haavoja ja ruhjeita. Soturit sitoivat haavansa vaatteistaan leikkaamilla suikaleilla ja väsyneinä kapusivat kookkaan ratsun selkään. Matka jatkui jälleen. 
 
Pian he tulivat Barnonin kotikylään, joka koostui pienistä matalista majoista ja teltoista. Lampaita oli paljon ja muutamia hevosia aitauksissa. Kyläläiset juoksivat saapujia vastaan, jotka selittivät nopeasti Lim-Dulin armeijan aiheuttaman uhan kyläläisille. Horombrosia katseltiin epäluuloisina, mutta Barnoniin luotettiin ja häntä kunnioitettiin. 
 
Pian teltat oli purettu ja majoista otettu tärkeimmät tavarat kasaan. Sitten kylänväki lähti Sir Horombroksen opastamana kohti Kjeldorania. Lapset ja osa naisista ratsasti ja miehet kävelivät ripeää tahtia. Kyläläisten joukosta kuului pelokasta mutinaa ja pikkulasten itkua. 
 
Kun Horombros oli näyttänyt oikean reitin paimentolaiskansalle hän sanoi hyvästit heille ja Barnonille. Ritari karautti kovaa vauhtia heidän edelleen varoittaakseen kotimaansa armeijaa lähestyvästä demonisesta uhasta. Nuori ritari rukoili jumalia, että hän ennättäisi ajoissa varoittamaan kotimaansa ihmisiä ja että paimentolaiset ehtisivät pois lähestyvän helvetin armeijan tieltä. 

 
 THE   END
 

Tämän huonon tarinan on kirjoittanut Heikki Kauma. Olisin kuitenkin hyvin kiitollinen rakentavasta palautteesta. Ne, jotka ovat jaksaneet lukea tämän loppuun saakka ja haluavat lähettää palautette tietäkää tämä: arvostan eniten palautejuttuja, joissa on nimi ja e-mail. 

 

   
* * *
Heikkipä sanoikin kaiken tarpeellisen.
Joten ei muuta kuin töihin.
   

edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava