|
Oli synkkä ja tuulinen yö. Kuunsirppi
loisti tähtien kanssa kelmeää valoaan mustalta taivaalta.
Tuuliselta ja kuivalta tasangolta kuului aseiden kalinaa ja isojen joukkojen
liikahtelua. Kuunvalossa paljastui karmiva armeija odottamassa johtajansa
käskyjä. Lentäviä, laahustavia, ryömiviä
ja marssivia hornan olentoja liikahteli kivisellä aukealla.
Hahmojen eteen ilmestyi savupilven pöllähdyksen saattelemana
tummaan kaapuun sonnustautunut hahmo. Tämä julma ja pirullisen
ovela mies, jos hän edes oli todella ihminen eikä demoni miehen
hahmossa, oli nimeltään Lim-Dul. Velho kääntyi katsomaan
alamaisiaan ja hänen suupielensä kääntyivät julmaan
hymyyn. Luiseva käsi nousi ja kammottava armeija hiljeni heti. "Kohti
Kjeldorania ! ", hupun kätköistä kuului aavemainen komento.
Kuin salaman iskusta hirviöt ja vainajat lähtivät kulkemaan
vihan vallassa kohti itää, kohti rauhaisaa ja sivistynyttä
valtiota, Kjeldorania.
Aurinko paistoi kuumasti, liian kuumasti ainakin
metalliseen haarniskaan sonnustautuneen kookkaan ritarin mielestä.
Hänen komentamansa miehet valittivat myös kuumuutta marssiessaan
hitaasti ratsastavan ritarin perässä. Maasto, jossa nämä
16 miestä ja hevonen matkasivat, oli loivasti kumpuilevaa, kivikkoista
ja karua.Välillä joukkio tallusti ruskehtavan nurmen päällä,
mutta useimmiten jalkojen ja kavioiden alla oli vain kiveä ja hiekkaa.
Ritari ajatteli haikeudella kotimaansa Kjeldoranin viheriöiviä
metsiä ja niittyjä, katsellessaan kitukasvuisia, piikikkäitä
pensaita, joita oli siellä täällä kivien lomassa.
Nuori soturi oli Sir Horombros, Tammen ritarikunnan jäsen, oikeuden
ja hyvyyden puolustaja(tai niin ainakin Tammen ritarien mainostettiin olevan).
Vaikka hän oli vielä nuori, niin taistelut ja kuolema olivat
karaisseet häntä. Ritaria pidettiin lupaavana sotilaana ja hänestä
odotettiin jopa maineikkaan isänsä veroista taistelijaa.
Horombros ja hänen joukkonsa olivat partioretkellä Kjeldoranin
länsipuolella sijaitsevalla lähes asumattomalla vyöhykkeellä,
jolla ei ollut minkäänlaista hallitsijaa. Tämä taas
johtui siitä, että siellä elävät harvat älykkäät
olennot elivät erillään ja eri pikku ryhmät eivät
sietäneet toisiaan. Aluetta kutsuttiin Kuolleeksi Maaksi, koska
siellä oli yleensä kuivaa ja karua, niin etteivät kasvit
ja eläimet pystyneet kukoistamaan. Muutamia kosteampia ja ravinnerikkaampia
alueita oli kuitenkin onneksi siellä täällä. Näillä
alueilla asui barbaarimaisia paimentolaisia.
Kuolleen Maan länsipuolella olivat Kalmojen suon suuret haisevat
rämeiköt, joilla kerrottiin asuvan vain eläviä vainajia,
hirviöitä ja manaajia. Suolla kohosi myös musta, jylhä
ja pelottava torni, jonka omisti Lim-Dul. Torni oli tehty magialla mustasta
kivestä, joka oli syöksynyt joskus muinoin taivaasta. Lim-Dul
kutsui kotiaan Dargothiksi. Sivistyneessä Kjeldoranissa kerrottiin
kummitusjuttuja kammottavasta manaajasta ja tämän tornista.
Partio saapui pienelle lammelle, joka sijaitsi
kahden jyrkän kukkulan välissä. Ritari viittasi kädellään
pysähtymisen merkiksi ja sanoi: "Pysähdytään lepäämään
ja täyttämään leilimme. Gart , sinä vartioit aluksi.".
Gart asteli parinkymmenen metrin päähän muista kookkaan
kiven luo ja kävi sille istumaan. Muut miehet istahtivat miten taisivat
patikoinnin väsyttäminä ja alkoivat syödä eväistään.
Horombros päästi vahvan, mustan orinsa vapaaksi syömään
kitukasvuista ruohoa ja riisui kypäränsä ja hanskansa. Hän
pyyhki hiestä märkiä mustia hiuksiaan silmiltään
ja istahti maahan syömään.
Nuori Gart istui kivellä ajatellen kaunista morsiantaan, joka
odotti häntä kotimaassa. Yllättäen jokin oudosti lentävä
olento havahdutti sotilaan ajatuksistaan. Vaalea hiuksinen mies katsoi
tarkemmin kaukana liitävää kookasta hahmoa, jota hän
luuli linnuksi ja huomasi sen lähestyvän nopealla vauhdilla.
Hänen silmänsä laajenivat pelosta ja hämmästyksestä,
kun hän erotti lentävän olennon tarkemmin.
Se ei ollutkaan mikään lintu niin kuin vartija oli aluksi
luullut. Se oli suuri vamppyyri, ihmisen mallinen, kalju mies, jolla oli
suuret mustat nahkasiivet, punertavat silmät ja torahampaat. Sen kellertävä
ruumis oli lihaksikas.
Gart huusi hälytyksen, pomppasi pystyyn kiveltä ja kiskaisi
leveäteräisen miekkansa huotrastaan, samalla kun pelottava verenimijä
syöksyi hänen kimppuunsa kirkkaalta taivaalta.
Muut miehet havahtuivat myös yllättävään vaaraan
ja kiskoivat aseitaan ja kypäriään, huudellen hämmästyneinä.
Myös Horombros vetäisi valtavan pitkän kahden käden
miekkansa selästään ja lähti Gartin avuksi, joka oli
ollut vartiossa parin kymmenen metrin päässä muista.
Mutta ennen kuin kukaan muu oli ennättänyt tulla vamppyyrin
ja sotilaan luokse, oli hirviö väistänyt kevyesti nuorukaisen
haparoivat iskut ja purrut pitkillä hampaillaan Gartin kaulavaltimon
poikki. Hirviöllä ei ollut aikaa jäädä nautiskelemaan
ihanasta hurmeesta, vaan tämä sysäsi yhä elävän
sotilaan luotaan ja kiisi taivaalle ennen kuin muut Kjeldoranilaiset pääsivät
iskuetäisyydelle.
Muutamat miehistä ottivat jousensa ja ampuivat nuolia pakenevan
pedon perään, mutta turhaan. Muut tuijottivat järkyttyneinä
toverinsa verta purskahtelevaa kaulaa.
Horombros koetti tyrehdyttää vuotoa viitallaan, mutta turhaan.
Gart koetti sanoa jotain, mutta suusta purskahteli vain verikuplia ja korinaa.
Lopulta nuorukaisen silmät muljahtivat nurin ja hän veti viimeisen
henkäyksensä.
Ritari sulki hellästi kuolleen silmät ja katsoi vihaisesti
taivaalle, teräksen harmaiden silmien etsiessä vamppyyriä,
mutta kammotus oli jo kadonnut jonnekin vuorten taakse.
Gart haudattiin karuun, punertavaan maahan ja
Horombros lausui ritarikuntansa kuolleidein siunauksen haudan äärellä.
Muutkin sotilaat kunnioittivat kaatunutta toveriaan, kukin omalla tavallaan.
Haudan päälle kasattiin kivistä pieni keko ja yhteen suureen
kiveen keon päällä kaiverrettiin pyhän Hanuthin symboli
ja Gartin nimi.
Sitten partio lepäsi vielä hetken lammen äärellä
ja lähti sitten synkin mielin kulkemaan ritari Horombroksen perässä
pitkin karua Kuollutta Maata. Aurinko oli jo matalalla ja ilma viileni
miellyttävästi, siitä huolimatta 15 miehen aatokset eivät
olleet iloisia.
Sotilaat saapuivat matalan kukkulan huipulle,
joka oli noin kymmenen kilometrin päässä lammelta, jossa
he olivat levänneet. Kukkulalta näkyi kauas joka suuntaan. Kjeldoranilaiset
huomasivat että ehkä puolen kilometrin päässä
olevan matalan kukkulan huipulla oli liikettä. Aivan kuin siellä
olisi ollut valtavasti väkeä. Hämärtyvässä
illassa ei kuitenkaan näkynyt kunnolla mitä nämä liikuskelijat
olisivat olleet.
Ritari komensi joukkonsa piiloutumaan kukkulan rinteellä kohoavien
suurten kivenjärkäleiden sekaan. Hän antoi komean ratsunsa
yhdelle miehistään pideltäväksi ja tarkasteli joukkojaan.
"Belos ja Larga tulkaa. Me koitamme päästä huomaamatta lähemmäksi
tuota kukkulaa, jotta näemme keitä siellä on. Onhan mahdollista
että ne ovat vain täkäläisiä paimentolaisia, mutta
toisaalta ne voivat olla myös jotain aivan muuta. Odottakaa
te muut täällä." Tammen ritari sanoi.
Belos ja Larga, kaksi tumma kulmaista ja tuuhea viiksistä jousiampujaa
astelivat Horombroksen luo ja sitten kolmikko lähti kulkemaan alas
kukkulan rinnettä. He kulkivat kivien ja pensaiden suojissa.
Soturit saapuivat matalan kukkulan juurelle. Kukkulan rinteellä
kasvoi kitukasvuisia puita, mutta sen laki oli paljas. Puut estivät
kuitenkin näkyvyyden kukkulan juurelta sen huipulle. Ritari veti suuren
miekkansa selästään ja jousiampujat jännittivät
jousensa. He lähtivät nousemaan puiden suojassa kohti huippua.
Kun he olivat jo lähellä huippua Belos kuuli oksien katkeilua
edestäpäin. Hän kuiskasi muille mitä oli kuullut ja
kolmikko yritti piiloutua paremmin puiden ja pensaiden sekaan.
Edestäpäin lähestyi neljä
elävää ruumista, joiden mädässä lihassa kiemurteli
matoja. Kalmoilla oli luonnottoman punaiset silmät ja pidentyneet
raateluhampaat ja kynnet. Niiden homeiset vaatteet olivat riekaleilla.
Ruumiit marssivat jonossa sen pensaan ohi, jonka takana ritari vaani,
ilmeisesti mitään huomaamatta. Largalle jännitys ja hirviöiden
kauhea ulkomuoto oli kuitenkin liikaa ja jousimies nousi piilostaan ja
ampui nuolen etummaisen zombien päähän tuhoisin seurauksin.
Samassa Belos surmasi omalla nuolellaan toisen zombien ja Horombros heilautti
lihaksikkaiden käsivarsiensa koko voimalla kahden käden miekkansa
takimmaisen ruumiin selkään. Mätää lihaa roiskahteli
ja pystyssä oli enää yksi kalmo.
Vainaja kääntyi ritarin puoleen päästäen kammottavan
huudon, mutta menetti päänsä kun ritarin miekka viuhahti.
Huuto oli kuitenkin kuulunut kukkulan huipulle saakka. Huipulla oli näkynyt
aivan liikaa väkeä, jotta heidän pieni joukkonsa olisi pärjännyt
niille.
"Paetaan täältä ennen kuin sieltä tulee jotain
vielä pahempaa.", Horombros sanoi tovereillaan ja nämä nyökkäsivät.
Kolmikko lähti pakenemaan alas kukkulan loivaa rinnettä ritari
viimeisenä. Haarniska oli painava ja kömpelö, eikä
sitä oltu suunniteltu nopeaan juoksuun.
"Menkää muitten luokse ja varoittakaa heitä! Minä
jään pidättelemään takaa-ajajia.", Sir Horombros
sanoi hieman hengästyneenä. Belos ja Larga tunsivat hänet
riittävän hyvin ollakseen väittelemättä asiasta.
Tummat jousimiehet epäröivät hetken, nyökkäsivät,
sanoivat hyvästit ja jatkoivat juoksuaan."Sinut muistetaan!", Belos
huudahti jälkeensä.
Tammen ritari kääntyi kukkulan huippua kohden ja yritti piiloutua
kaktusmaisten pensaiden joukkoon. Ylempää kuului jo takaa-ajon
ääniä, jotka lähestyivät nopeasti. Soturi kuuli
kypäränsä vaimentamana eläimellistä ulvontaa,
murinaa, jalkojen töminää ja aseiden kalahtelua lähestyvästä
joukosta. Horombros ei nähnyt piilostaan kovin kauas ylärinteelle.
Noin viisi minuuttia jousiampujien lähdöstä
ritari huomasi kasvin piikkisten oksien takaa hirveän ihmissuden,
joka kulki kuono lähes maata viistäen kohti Horombroksen piiloa.
Valtava ihmisen ja suden sekasotku pysähtyi parin metrin päähän
kjeldoranilaisesta, nosti ruman päänsä pystyyn ja tuijotti
vihaa hehkuvilla silmillään suoraan mieheen. Olennon suuri kita
avautui vihaiseen murahdukseen paljastaen terävät raateluhampaat.
Sir Horombros puristi tiukemmin miekkaansa taisteluvalmiina ja odotti
pedon hyökkäystä tyynen näköisenä. Ihmissusi
loikkasikin yllättävän nopeasti ritarin kimppuun purren
ja kynsien miehen rintapanssaria, mutta soturi iski muutaman nopean ja
vahvan iskun olennon kehoon ja se rojahti tuskaisesti koristen pensaikkoon
katkoen ja murskaten oksia allaan.
Muut takaa ajajat, joilla ei ollut ihmissuden loistavaa vainua, olivat
kuulleet taistelun äänet ja lähestyivät nyt nopeasti
joka suunnalta hämärässä ritaria. Horombros tuijotti
pelon laajentamin silmin kypäränsä alta häntä
lähestyviä olentoja, mutta vaikka hän pelkäsi hän
oli päättänyt olla näyttämättä kauhuaan.
Jos hänen olisi pakko kuolla, niin ainakin hän kuolisi uljaasti
taistellen kuten hänen isänsä Tarzoksen taistelussa kauan
sitten.
Osa olennoista oli kylmän sinertäviä,
punasilmäisiä aaveita, joilla oli tummat likaiset rievut, osa
luurankosotureita, osa zombieita ja osa erilaisia järjettömän
näköisiä hirviöitä, kuten krokotiilejä, joilla
ei ollut ollenkaan lihaa tai nahkaa luittensa päällä. Kaikkien
näiden hirveyksien joukossa asteli tummaan silkkiseen kaapuun pukeutunut
mies, joka oli luonnottoman laiha. Kaikki painajaismaiset olennot väistivät
kunnioittavasti tätä miestä.
Horombros päätteli tämän olevan näiden demonien
johtaja, joten hiljaisen rukouksen mutistuaan hän syöksyi kaapumiestä
kohti verinen miekka valmiina halkomaan ja viiltämään. Ritari
oli jo lähes iskuetäisyydellä, eikä yksikään
pedoista näyttänyt estävän häntä. Soturi
nosti valtavan miekkansa iskuun, kun laiha velho nosti salaman nopeasti
luurankomaisen kätensä ja huusi jotain mystisiä sanoja.
Kesken iskun Horombroksen koko keho jähmettyi kuin suolapatsaaksi,
mutta hän oli edelleen tajuissaan ja näki ja kuuli mitä
hänen ympärillään tapahtui.
"Hah hah haah hahaa!", velho nauroi kolkolla äänellä,
joka tuntui tulevan haudan takaa. Horombroksesta tuntui kuin kaikki hirviötkin
olisivat nauraneet hänelle.
Tumma kaapuisella velholla oli kelmeän värinen iho, hieman
vinot mustat silmät ja pieni, julma suu. "Sinä, sinä surkea
rivimies yrität halkaista miekallasi minut, minut suuren Lim-Dulin.",
velho puhui."Olet näemme Kjeldoranista kuten nuo onnettomat toverisi
tuolla toisen kukkulan luona. Tiedä että alamaiseni ovat jo heidän
kimpussaan ja nauttivat heidän hurmeensa roiskuttamisesta. "Jähmettynyt
ritari terästi kuuloaan ja kuulikin kypärän vaimentamana
kaukaa tulevat tuskaiset ja kauhua täynnä olevat huudot, jotka
kuitenkin lakkasivat pian.
Kjeldoranilaiset, jotka olivat piileskelleet järkäleiden
joukossa, eivät huomanneet ajoissa varjomaisia olentoja, joilla oli
punaiset silmät, terävät hampaat ja luonnottoman pitkät
kynnet. Sotilaat taistelivat urheasti, mutta ylivoima oli liian suuri.
Muutama varjo-otus kuoli ja haihtui savuna, mutta jokaista hirviötä
kohden kaatui kaksi ihmistä. Lopulta kaikki olivat kuolleet, myös
jousimiehet Belos ja Larga, jotka saapuivat muiden luo juuri ennen kammotusten
hyökkäystä pimeydestä.
Horombros pinnisteli raivoissaan saadakseen itsensä liikkeelle,
mutta hän ei hievahtanutkaan. Hiki valui hänen ihollaan, kun
hän hammasta purren, kaikki voimansa käyttäen yritti murtaa
jähmetys-loitsun vaikutusta.
Ritaria ympäröivien olentojen joukosta astui häntä
kohden pikimustaan haarniskaan verhoutunut ritari. Lim-Duli sanoi tälle
jotain ja pahuuden ritari iski Horombrosta haarniskoidulla nyrkillään
useita kertoja. Lopulta nuori mies kaatui tajuttomana maahan, pää
verillä ja ruhjeilla.
Kookas, likaisiin eläinten taljoihin pukeutunut
miehen köriläs asteli vuoren rinnettä ylöspäin
tarkkaillen lampaitaan. Barnon oli huonolla tuulella. Yksi hänen lampaistaan
oli kadonnut ja hän oli joutunut etsimään sitä kauan
ennen kuin se löytyi kallionkielekkeeltä, jonne se oli pudonnut.
Siellä se oli määkinyt peloissaan. Nyt oli jo hyvin myöhä
ja barbaarilla oli kova nälkä. Kotikylään ja ruokien
ääreen oli vielä matkaa.
Yllättäen Barnonin lampaat alkoivat käyttäytyä
oudosti. Ne määkivät peloissaan ja juoksivat lähemmäs
toisiaan. Pitkä mies heilautti takkuiset ja likaisen ruskeat hiuksensa
pois silmiltään, tuijotti ympärilleen ja terästi aistejaan."Crom,
susia tai sapelihampaita vaanimassa lampaitani.", Barnon mutisi ja vetäisi
kovia kokeneen lyömämiekkansa vyöltään. Silloin
hämärästä erottui suuri pystyssä kulkeva hahmo,
joka oli ilmeisesti piileskellyt suuren kivilohkareen takana noin kolmenkymmenen
metrin päässä barbaarista. Se oli puolimetriä miestä
pidempi, eli noin 2,5 metriä korkea, harmaa nahkainen, yksisilmäinen
kyklooppi, jolla oli suuri nuija kourassaan.
Kyklooppi syöksyi lähintä lammasta kohti ja yritti iskeä
sen hengiltä, mutta eläin pinkaisi toveriensa kanssa ajoissa
karkuun. Silloin raivostunut Barnon ryntäsi harmaan kykloopin kimppuun.
Hän ei paljoa pohtinut sitä mitä olento, joita eli vain
Kalmojen suolla, teki täällä Kuolleessa maassa.
Jättiläismäinen rumilus iski hirmuisia iskuja nuijallaan,
mutta ketterä ihminen väisti ne. Barbaarin miekka viilteli kykloopin
jalkoihin verisiä naarmuja samalla kun hän pyörähteli
nuijan tieltä pois. Raivostunut hirviö tarttui aseeseensa kaksinkäsin
ja kohotti painavan nuijan iskuun, mutta silloin Barnon syöksähti
verinen miekka koholla kykloopin luo ja iski terän syvälle olennon
rintaan. Yksisilmäinen korisi hetken veren pulputessa sen rinnasta
ja suusta ja kaatui sitten maahan."Siitäs sait rumilus. Mitä
kävit mun lampaitten kimppuun.", hengästynyt mies sanoi ja etsi
katseellaan lampaitaan."Kirottua! Ne elikot ovat paenneet jonnekin." Hän
lähti etsimään lampaitaan kiroillen huonoa tuuriaan.
Oli jo hyvin pimeää ja aika kylmää, kun raivostunut
barbaari saapui erään kukkulan juurelle. Hän oli seurannut
elikoittensa jälkiä, kunnes oli kadottanut ne pimeässä.
"Mitä Cromin nimeen tuolla on tekeilla?". Kukkulan laella paloi
tulia ja sieltä kuului kammottavaa messuamista, jonka katkaisi välillä
demoniset huudot. Barnon veti hiljaa leveän miekkansa esiin ja lähti
hiipimään kuin pantteri ylös kukkulan metsäistä
rinnettä.
Hän saapui melkein huipulle ja piiloutui kitukasvuisten puiden
joukkoon. Barnonilta pääsi hiljainen kirous, kun hän näki,
mitä palavien nuotioiden valossa paljastui. Siellä oli eläviä
ruumiita, jäävarjoja, jättiläislepakoita ja vaikka
mitä muita kauheuksia. Kaiken tämän saastan reunalla näkyi
sidottu kjeldoranilainen ritari, jonka haarniska kiilteli tulien valossa.
Ritari oli lojui lähellä paimenen piiloa. Nuorta miestä
oli selvästi hakattu, sillä hänen kasvonsa olivat ruhjeilla
ja silmän seutu oli sinertävää ja turvonnutta. Ritarin
pitkä, hieno miekka lojui muutaman metrin päässä vangista.
Häntä vartioi julman näköinen mustanahkainen örkki,
joka lipoi kaksihaaraisella kielellään rupisia huuliaan.
Muita hirviöitä ei ollut parinkymmenen metrin säteellä
ja örkki käänsi selkänsä metsikölle, jossa
barbaari väijyi. Hetken mielijohteesta ja syvän vihan örkkejä
kohtaan ajamana Barnon astui nopeasti, mutta hiljaa kuin hiipivä tiikeri
hirviön luokse ja iski kuluneella aseellaan olennon pään
murskaksi. Kuului rusahtava ääni kallon sirujen ja aivomassan
roiskahtaessa. Barnon syöksyi puolitajuttoman vangin luokse ja leikkasi
köydet poikki. "Herää. Meillä on kiire täältä
ennen kuin nuo muut huomaavat.", hän sihahti. Barbaari ravisteli suurella
karvaisella kourallaan haarniskoidun miehen pystyyn. Horombros tarrasi
miekkaansa ja lähti barbaarin tukemana juoksemaan kohti metsikköä,
josta Barnon oli ilmestynyt.
He juoksivat niin lujaa kuin ritari pääsi puiden seassa alas
kukkulan rinnettä. Pian ylhäältä kuului verenhimoista
huutoa ja karjuntaa, kun Horombroksen pako huomattiin. Miehet tupsahtivat
ulos metsiköstä ja huomasivat että heitä kohti juoksi
pimeässä yössä suuri karvainen eläin.
"Narno! Sinä elät." Horombros huudahti ilahtuneena tunnistaessaan
mustan hevosen joka tuli heidän luoksensa iloisesti hirnahdellen.
Ratsu oli onnistunut pakenemaan varjo-otusten hyökkäyksestä
potkimalla mahtavilla kavioillaan pari niistä kumoon ja kiitämällä
pois.
Kjeldoranilainen kiipesi hevosen selkään vaivalloisesti ja
Barnon kuultuaan takaa takaa-ajon ääniä hypähti hänen
taakseen. Narno kesti kuitenkin suuren kuormansa ja karautti poispäin.
Olihan se suuri ja vahva sotaratsu.
"Mitä! Se vanki on paennut?", paha velho tiuskaisi rämepaholaiselle,
joka kertoi vavisten hänelle huonot uutiset. Lim-Dul puristi laihan
kätensä nyrkkiin niin raivoisasti, että hänen terävät
kyntensä aiheuttivat haavoja hänen kämmeneensä.
"Sengir ja Kesserdrix! Tänne!", velho huusi. Suuri vamppyyri,
joka oli surmannut Gartin ja kammottava jättiläismäinen
likaisenruskean värinen jänishirviö saapuivat loikkien ja
lentäen johtajansa teltan luokse."Niin mezztariii" jänisolento
eli Kesserdrix mutisi. "Hakekaa se vanki ja kaikki jotka ovat hänen
kanssaan. Tuokaa heidät kuolleina.", velho komensi mustat silmät
vihaa leiskuen ja olennot tottelivat kiireesti.
Samalla kun miehet ratsastivat kuun kalpeassa
valossa Horombros kiitteli suuresti pelastajaansa ja selitti mitä
oli kuullut kammottavalta manaajalta ja velholta, Lim-Dulilta. Velho oli
koonnut suuren armeijan pahuuden voimia ja hallitsi niitä noituudellaan.
Hän marssitti armeijaansa kohti ylvästä ja rikasta Kjeldorania
aikeenaan vallata tämä maa yllätyshyökkäyksellä,
kun suurin osa hyvien armeijasta olisi lähtenyt auttamaan Lannovarin
haltioita taistelussa peikkoja vastaan. Tämän takia Kjeldoranin
kuninkaan Gerrardin olisi saatava tietää Lim-Dulin aikeista ennen
kuin olisi liian myöhäistä.
Ritarin selittäessä hätäisesti Barnon vain nyökkäili
vaitonaisena, sillä häntä ei juuri liikuttanut mitä
Kjeldoranissa tapahtuisi. Pian kuitenkin hän kalpeni hirvityksestä
tajuttuaan, että pimeyden armeija marssisi hänen heimonsa pienen
kylän ohitse tappaen ja surmaten. Takkuinen ja likainen barbaari joutui
vavisuttavan raivon valtaan, kun hän ajatteli luurankojen ja zombieiden
tappavan hänen ystäviään ja sukulaisiaan.
Korkelta pimeältä taivaalta tarkkasilmäinen vamppyyri
Sengir huomasi ratsastajat kivikkoisella tasangolla alapuolellaan. Älykäs
peto käänsi nahkaiset siipensä syöksyliitoon ja kuin
saalistava haukka syöksyi huimaavaa vauhtia alaspäin ratsua kohden.
Kalju humanoidi lipoi ohuita huuliaan ajatellessaan ihanan veren imemistä.
"Tuolla taivaalla kiitää jokin! Ja se tulee kovaa kohti.",
barbaari huudahti. "Pysäytä! Se saa meidät kiinni kuitenkin.".
Horombros pysäytti uljaan ratsun. Samassa Barnon hypähti hevosen
selästä ja kiskaisi säilänsä esiin. Kellertävä
ja kalju vamppyyri kävi barbaarin kimppuun kuolettavalla nopeudella,
mutta ihme ja kumma villi mies ennähti hypähtää sivuun
ajoissa. Sengir laskeutui jaloilleen ja kävi uudestaan kuolevaisen
kimppuun. Se ei ollutkaan pitkään aikaan saanut kunnon vastustajaa,
mutta tämä pitkä ja tiikerimäisen vahva ja nopea ihminen
voisi hyvinkin olla sellainen. Samalla kun mies ja hirviö ottivat
yhteen Tammen ritari laskeutui alas ja veti selästään kahden
käden miekkansa.
Barnon ja Sengir kaartelivat hetken toisiaan. Välillä nopeasti
hyökäten ja taas perääntyen koetellen toisen puolustusta.
Yllättäen verenimijä hyökkäsi täysillä
barbaarin kimppuun. Vamppyyrin silmät hohtivat kammottavaa punaista,
kun se yritti purra pitkillä hampaillaan ja tarttua luonnottoman vahvoilla
käsillään saaliiseensa. Barnon iski miekallaan monta viuhuvaa
iskua, mutta vain pari niistä raapaisi todella nopeaa Sengiriä,
eikä hirviö edes värähtänyt teräksen leikatessa
sitä. Silloin keltainen inhottava käsi sai murskaavan pihtimäisen
otteen, barbaarin lihaksikkaasta miekkakädestä.
Mies iski nyrkillään, potki ja riuhtoi, mutta turhaan. Hitaasti,
mutta varmasti verenimijä väänsi barbaarin polvilleen ja
avasi kitansa purrakseen uhriaan kaulaan. Silloin valtava miekka iskeytyi
suunnattomalla voimalla kaljun olennon niskaan ja pää lennähti
irti hartioista hyvin tumman hurmeen roiskeen säestyksellä.
"Se oli Gartin puolesta senkin verta imevä äpärä!",
veristä miekkaa pitelevä Sir Horombros sanoi ja sylkäisi
ruumista päin. "Kiitti.", hengästynyt Barnon huohotti ja nosti
maasta miekkansa, jonka nyt kuollut vamppyyri oli vääntänyt
hänen otteestaan.
Kaksikko tarkasteli hetken inhon vallassa päätöntä
siivekästä ruumista ja jatkoi sitten matkaa. Barbaari neuvoi
ritarille kotikylänsä paikan ja että heidän pitäisi
varoittaa myös sen asukkaita uhkaavasta tuhosta.
Hyvin kookkaan miehen kokoinen, likaisen ruskea jänisolento nuuski
pitkät korvat väpättäen entisen toverinsa ruumista.
Kesserdrix ei tuntenut surua vaan enemmänkin vahingoniloa. Se päätti,
että sille ei ainakaan kävisi noin ja lähti sitten loikkien
kovaa vauhtia seuraamaan hevosen syviä kavionjälkiä.
Ratsastajat olivat jo melkein Barnonin kotikylän luona. Maasto
oli kukkuloista ja sillä kasvoi kitukasvuista sammalmaista ruohoa,
jota lampaat olivat järsineet. Tuuli hiljaa ratsun takaa heitä
kohti ja yllättäen Narno heristi päätään
vihaisena ja vilkuili taakseen sieraimet väristen.
Horombros pysäytti väsyneen hevosen
ja miehet valmistautuivat uuteen vaaraan. He tähyilivät taakseen
pimeyteen, jota vain kuu ja tähdet valaisivat. Sitten he huomasivat
sen: valtavaa vauhtia loikkivan ruskehtavan, lähes karvattoman jänisolennon,
jolla oli hyvin pitkän näköiset kynnet ja hampaat. Kun Kesserdrix
pomppi lähemmäs he erottivat siitä lisää inhoja
yksityiskohtia. Se oli köyryselkäinen, mutta hyvin lihaksikkaan
näköinen ja sen naama oli kammottavasti vääristynyt
ja rupinen jäniksen pään irvikuva.
Barbaari ja ritari seisoivat vieretysten miekat iskuvalmiina odottaen
äänettöminä tuota petoa. Narno oli pari metriä
heidän takanaan pelosta värähdellen, mutta silti paikallaan
pysyen, sillä se oli rohkea ja koulutettu sotahevonen. Valtaisan pitkällä
ja nopealla loikalla Kesserdrix oli heidän kimpussaan monen tuuman
pituiset kynnet heiluen tappavissa kaarissa. Peto osuikin Horombroksen
rintapanssariin ja rauta repesi kuin kangas noiden outojen kynsien voimasta.
Haarniska kuitenkin pelasti ritarin hengen. Kookas barbaari kierähti
pois kynsien tieltä ajoissa ja koitti osua hirviöön leveällä
miekallaan, mutta turhaan. Kesserdrixiin oli vaikea osua sillä se
loikki koko ajan nopeasti paikasta toiseen.
Horombros ja Barnon hakkasivat aseillaan yrittäen osua pomppivaan
jänikseen. Yllättäen olento loikkasi ritarin päälle
ja tämä kaatui haarniska kolisten maahan. Peto pomppasi taas
pois ennen kuin edes nopea barbaari osui siihen. Kun Horombros koitti kompuroida
pystyyn, kävi Kesserdrix täydellä tarmolla hyökkäykseen
iskien ja yrittäen purra pystyssä olevaa vastustajaansa. Leveä
miekka osua kovalla voimalla jäniksen vasempaan käsivarteen melkein
leikaten sen poikki, mutta samalla pitkät kynnet viilsivät ammottavan
haavan Barnonin reiteen.
Molemmat olivat tuskissaan ja verisiä, mutta taistelu jatkui yhtä
ankarana. Kesserdrix painosti koko ajan barbaaria, joka oli nyt selvästi
alakynnessä. Silloin ritari Horombros pääsi pystyyn ja syöksyi
mukaan taisteluun iskien valtavalla aseellaan kohti pitkäkorvaista
ja rumaa päätä. Miehet taistelivat ylivoimalla Kesserdrixiä
vastaan ja lopulta kaamea olento makasi kuolleena heidän edessään.
Kjeldoranilaisen haarniska oli pahoin vaurioitunut ja hänellä
oli pieniä haavoja. Barnonin laita oli huonommin, hänen jalastaan
vuoti runsaasti verta ja lisäksi hänellä oli pienempiä
haavoja ja ruhjeita. Soturit sitoivat haavansa vaatteistaan leikkaamilla
suikaleilla ja väsyneinä kapusivat kookkaan ratsun selkään.
Matka jatkui jälleen.
Pian he tulivat Barnonin kotikylään,
joka koostui pienistä matalista majoista ja teltoista. Lampaita oli
paljon ja muutamia hevosia aitauksissa. Kyläläiset juoksivat
saapujia vastaan, jotka selittivät nopeasti Lim-Dulin armeijan aiheuttaman
uhan kyläläisille. Horombrosia katseltiin epäluuloisina,
mutta Barnoniin luotettiin ja häntä kunnioitettiin.
Pian teltat oli purettu ja majoista otettu tärkeimmät tavarat
kasaan. Sitten kylänväki lähti Sir Horombroksen opastamana
kohti Kjeldorania. Lapset ja osa naisista ratsasti ja miehet kävelivät
ripeää tahtia. Kyläläisten joukosta kuului pelokasta
mutinaa ja pikkulasten itkua.
Kun Horombros oli näyttänyt oikean reitin paimentolaiskansalle
hän sanoi hyvästit heille ja Barnonille. Ritari karautti kovaa
vauhtia heidän edelleen varoittaakseen kotimaansa armeijaa lähestyvästä
demonisesta uhasta. Nuori ritari rukoili jumalia, että hän ennättäisi
ajoissa varoittamaan kotimaansa ihmisiä ja että paimentolaiset
ehtisivät pois lähestyvän helvetin armeijan tieltä.
THE END
Tämän huonon tarinan on kirjoittanut Heikki Kauma. Olisin
kuitenkin hyvin kiitollinen rakentavasta palautteesta. Ne, jotka ovat jaksaneet
lukea tämän loppuun saakka ja haluavat lähettää
palautette tietäkää tämä: arvostan eniten palautejuttuja,
joissa on nimi ja e-mail.
|
|