Poliisituomari ilmoitti lopulta, "kaikkia asianhaaroja käsiteltyään", että olin yhteiskuntakelvoton, ja että minut eliminoitaisiin välittömästi. "Naurettavaa!", sanoin minä. Sillä ei ollut mitään vaikutusta. Tuomari otti taskustaan sähkötainnuttimen, sääti virran täysille, ja ampui tainnuttimella minua. Täydelle teholle asetettu sähkötainnutin ajaa saman asian, kuin keskiraskas laserpistooli. Se ei kuitenkaan jätä jälkiä. 

No, joka tapauksessa heräsin uudessa nuoressa ruumiissa, tällä kertaa eräässä Maan lukuisista herätyskeskuksista. Tallustelin ulos samalla, kun etsiskelin aivoistani tietoja siitä, kuka nyt olen ja kuka tulen olemaan toivottavasti hyvin kauan. "Jaahas, se on (tuntui hieman vaikealta tottua puhumaan tästä uudesta ruumista yksikön ensimmäisessä persoonassa, mutta siihen tottuu, olen oppinut huomaamaan) Richard Harrison, se, eipäs kun siis minä, olen syntynyt vuonna 2379 jälkeen Kristuksen..." 

Mietiskellen tällaisia kliseisiä ajatuksia, eli siis sitä kuka olen, kävelin ympäri kaupunkia, rahattomana, kodittomana, nälissäni, kuten tuhannet muutkin kaltaiseni lähiaikoina uudestisyntyneet. 

En sano ainoastaan "uudestisyntyneet", sillä tokkopa tässä maailmassa oli enää elossa ainoatakaan ihmistä, joka olisi elänyt samassa vanhenevassa ruumiissaan koko elämänsä ajan. Ainakin sellaiset ihmiset olivat fyysisesti hyvin vanhoja, sillä olihan ihmisten uudestisyntyminen otettu vallitsevaksi käytännöksi jo joskus 2100-luvulla, en tarkalleen muista milloin. Samoihin aikoihin oli biologisesti syntyneiden lasten määrä kaikista laskenut nollaan prosenttiin, ja nykyään kehoja tuotettiinkin tehtaissa, joista ne voitiin luovuttaa heti tarvitsijalle, ilman että tämä joutui odottamaan pelkkänä henkenä, ilman ruumista. 

Olen kerran joutunut odottamaan, syynä oli erään kehovalmistamon tilapäinen rikkoutuminen, ja voin myöntää, että se ei ollut mitenkään miellyttävää. Ajatelkaas nyt, en voinut liikkua minnekkään, eihän minulla ollut jalkojakaan, ja siinä vaan leijun vielä lämpimän ruumiini yläpuolella (olin siihen aikaan ollut eräs menestyvä pankinjohtaja), joka oli tapettu erään kilpailevan yhtiön palkkasoturin toimesta. Silloin päätin, että seuraavasta "minästäni" tulisi palkkasoturi. Joka ei ole mikään miellyttävä ammatti, voisin sanoa nyt. Jälkiviisaus on paras viisaus. 

Nyt taidan kuitenkin poiketa aiheesta, joten liikuskelin siis ympäri kapunkia etsiskellen jonkinlaista työpaikkaa. Yleensä sellainen löytyikin, kuolleisuus oli erittäin suuri, sillä eihän tässä maailmassa kaverin eliminoiminen varsinaisesti tappanut kaveria, hän vain sai uuden ruumiin, ja joutui aloittamaan pohjalta, vaikka olisi onnistunut kipuamaan ties kuinka korkealle, joten tappaminen oli hyvin suosittu harrastus. Ilkee juttu. Se on kieltämättä joskus hyvinkin hauska vitsi, esimerkiksi kun minä ja pari mun kaverii tapettiin kerran yks meidän tuttu just ennen sen naimisiin menoa. Kyllä mahtoi kaveria kismittää, kun se heräsi rahattomana, vaimottomana (!), jossain päin aurinkokuntaa. Nykyään kyllä en enää tee sellasta, en ainakaan kovin usein. 

Siispä, etsiskellessäni työpaikkaa huomasin pienehkön kaupan kadun kulmassa oikealla. Kävelin sisään, ja kuristin omstajan, sillä olihan tämä uusi ruumiini jo valmiiksi hyvin lihaksikas, eipähän tarvitsisi treenata sitä teräkuntoon, kuten oli joutunut eräille muille kehoilleni tekemään. No, sitten kun olin pitänyt liikkeen omistajaa liki kaksi minuuttia tiukassa kuristusotteessa, päästin hänet valahtamaan lattialle, ja kahmin hyllyilta kaikkea, mitä koditon kulkuri saattoi tarvita, elikkä siis pääasiassa ruokaa. Otin myös kaiken sen vähän käteisen, mitä kassakoneessa sattui olemaan. 

Nyt siis tallustelin kaupungilla en enää nälkäisenä, en enää rahattomana, tosin vielä kodittomana, mutta siihenkin ongelmaan varmaan löytyisi ratkaisu lähiaikoina. Pahaksi onnekseni osuin keskelle jengitappelua, ja joku ilmeisesti epähuomiossa tuikkasi puukon, tai jonkin muun teräaseen vatsastani lävitse. Inhottavasti kurlutellen ja sätkien kuolin, ja seuraavaksi heräsin jossakin päin Marsia...