Dia vaihtuu. Nyt kuvassa on sama kaupunki viisi vuotta myöhemmin. Talojen paikalla on pelkkää  kivimurskaa, ruoho on vain palanutta tuhkaa, ennen niin täydellinen järjestelmä on sortunut  peruspilareitaan myöten. Tämä paikka olisi tosiaankin todellinen helvetti. 

Diaprojektori sammutetaan, valot syttyvät, ja ihmiset vaeltavat luentosalista pois vilkkaasti keskustellen. Vain minä jään paikoilleni mietiskellen, katsoen yhä kankaalle, aivan kuin  näkisin siellä vieläkin tuon lohduttoman, atomin ytimien halkeamisesta syntyneen tulen polttaman  maiseman. 

Vahtimestari tulee luokseni: 
-Anteeksi, herra, voisitteko poistua, luentosali suljetaan. 
Mutisen anteeksipyynnön, kipuan paikaltani, ja marssin ovesta ulos. Takanani vahtimestari lukitsee oven. 

Vaikka käytävällä on paljon ihmisiä, onhan jo keskipäivä, ja ihmiset ovat tulleet historiakeskukseen  viettämään lomapäiväänsä, en näe heitä, en kuule heitä. Mielessäni pyörii edelleen tuo radioaktiivisen tuhkan peittämä maisema, ikäänkuin olisin itse joskus ollut siellä. Niin minä tosiasiassa olenkin, kaksikymmentä vuotta sitten, kun osallistuin "maa takaisin" hankkeeseen  vapaaehtoisena, raivasin 30 päivää radioaktiivista kuonaa valtavassa lyijypuvussa robottialukseen, joka täytyttyään lopulta lähti aurinkoa kiertävälle radalle, viskasi lastinsa tuohon polttavaan tähteen,  ja palasi takaisin ottamaan uuden kuorman. 

Kolmekymmentä päivää tuossa samassa suojapuvussa, ravinnon pumputessa suoraan suoneen, ulosteiden kiertyessä jätesäiliöön. Vieläkin maassa on sitä porukkaa, joka uskoo, että siitä voidaan tehdä jälleen asumiskelpoinen. Niin siitä voidaankin. 

Kahden miljardin vuoden kuluttua. 

Minä luovuin toivosta, että saisin nähdä maankamaran ilman kolmen tuuman paksuista lyijyvahvisteista lasia sinä päivänä, kun minut heitettiin sinne raivaamaan alueita. Miten valtavasti kuonaa siellä onkaan, miten surkean vähän raivaajia. Jos koko ihmiskunta osallistuisi maan 
uudelleenasuttamiseen, siellä saattaisi olla omavaraista asutusta jo sadan miljoonan vuoden kuluttua. 

Mutta ihmiskunnalla on muita, tärkeämpiäkin hankkeita. Esimerkiksi hyperavaruuslento. Marsin keskushallitus on panostanut siihen enemmän, kuin maan uudelleenasuttamiseen koko projektin olemassaoloaikana, vaikka hyperhyppy on onnistuttu suorittamaan vasta atomeilla, ja suurin hypätty matka on kolme kilometriä. Siihenkin kului energiaa 500 Terawattia. 

Kävelen pois historiakeskuksesta apeilla mielin, kuten aina, ja näen läpikuultavan kupolin ulkopuolella Marsin tuulentuivertaman ruosteenpunaisen maiseman. Suurimmalle osalle nyt  elävistä ihmisistä se merkitsee kotia, synnyinpaikkaa, paikkaa jossa he ovat eläneet koko  elämänsä, ei sen puoleen, etteivätkö he koko eläämäänsä täällä viettäisikään. Vain minulle, ja muutamalle muulle vielä elossaolevalle maakolle se merkitsee turvapaikkaa, tilapäistä asuntoa, josta kuitenkin on jostakin ihmeellisestä kohtalon oikusta tullut pysyvä asuinpaikka. Ja pysyvä se tosiaan on, sillä vasta tuhansien vuosien kuluttua on Veenuksen maankaltaistamisoperaatio edennyt siihen pisteeseen, että ensimmäiset ihmiset voivat astella sen pinnalla ilman suojapukua. 

Toivottavasti nappia painaneet presidentit ovat nyt tyytyväisiä.