edellinen        va

 

Suzhos: Varjosurman Legenda

Jani Tarvainen



Pohjoisen Balanian vuoristojonon ääriviivat piirtyivät terävästi vasten viileänkirkasta taivasta. Aurinko, joka siellä päin maailmaa ei lämmittänyt kuten etelässä, oli juuri noussut lakipisteeseensä taivaalla, kun kaksi vaeltajaa astui esiin metsän keskeltä.

Kirkkaassa auringonpaisteessa silmiään siristelevä Karath talutti hevostaan kohti alhaalle viettävää rinnettä. Kaukana alhaalla avautui leveä vuorien väliin muodostunut laakso. Toinen vaeltajista, Thorigian nimeltään, huokasi syvään, nähdessään korkeinpien talojen puiset tai olkiset katot ja näki kuinka laakson kaupungista nousi keittotulien savu.

He olivat tehneet matkaa näissä Balanian kolkoissa erämaissa jo useita viikkoja. Tämä kylä oli tietyllä tavalla heidän määränpäänsä. Heidän varusteensa ja vaatteensa olivat sään ja matkan ryvettämät, saappaansa kuraiset ja partansa ja hiuksensa siistimättömät.

"Ralak," Thorigian sanoi nähdessään laakson rakennukset alhaalla.
"Olemme tulleet Ralakiin."

Hänen ystävänsä vilkaisi häntä hiukan huvittuneena.

"Epäilitkö sitä sitten?"hän kysyi.

Hänen ruskea, lähes ruosteenväriseksi muuttunut matkaviittansa lepatti kylmässä tuulessa.

"En hetkeäkään, mutta matka oli pitkä," toinen vastasi.
"Hädin tuskin muistan sitä, kun viimeksi olin kaupungissa. Ja siitä on vain kaksi viikkoa."

Karath nyökkäsi myöntymisen merkiksi.

"Aivan. Menkäämme nyt, ennen kuin päivä kuluu. Kautta Loriolin, tänään ainakin syömme kunnolla!"

Oli jo myöhäinen syksy, ja paikoittain maa oli valkoisena talven ensilumista. Ei kuluisi enää kauan, kun valkoiset lumen harsot laskeutuisivat yli maiden. Vuoristoiset maat olivat aina olleet Thorigianin mieleen. Joka puolella kohosi tuntureita ja suuri Benalochin vuoristojono kulki Ralakin kylän pohjoispuolella. Se oli satojen kilometrien mittainen vuoristo, jonka läpi kulki muutamia harvoja solia, joita karavaanit ja satunnaiset matkalaiset käyttivät.

Ralakin pieni kaupunki oli yksi harvoista asutuskeskuksista keskellä erämaata. Lähimmät suuret kaupungit olivat satojen virstojen päässä läntisellä rannikolla. Asumaton ja tuntematon vuoristoalue ei houkutellut uusia asukkaita. Ralakissa asui yli kaksi tuhatta asukasta siitä huolimatta. Talot oli rakennettu ilman erityistä rakennuskaavaa, sillä koko kaupunki oli muodostunut yhden ainoan majatalon ja sahan ympärille.

Kaupunki tuli suhteellisen omavaraisesti toimeen viljelemällä vuorten hedelmällisiä rinteitä tai metsästämällä. Kauppakaravaanit kulkivat kuitenkin usein Ralakin läpi, sillä se oli kauppareitin varrella. Karavaanimiehet vaihtoivat ja myivät niitä esineitä ja tarvikkeita, joita kyläläisillä ei ollut: mausteita, käyttötarvikkeita, hyvää kangasta tai joskus harvoin joitakin lumottuja esineitä.

Kun Thorigian ja Karath astuivat kaupungin kaduille taluttaen hevosiaan, monet paikalliset katselivat heitä, useimmat vain uteliaina, mutta toiset vihamielisinäkin. Tämä oli huonoa aikaa, sato oli ollut huono, talvimyrskyt olivat tulossa ja varjokäärme oli tehnyt tuhojaan. Ei pidetty siitä, että vielä muukalaisetkin tulisivat varastamaan ja rähinöimään.

Kaupunki oli selvästi hiukan rappeutunut. Oli kuin sen itäinen osa olisi joutunut myrskyn kouriin. Talojen katot oli raastettu puoliksi maahan ja julkisivut revitty auki. Kun Thorigian kysyi eräältä vastaantulijalta tästä, tämä vain murahti:

"Se on varjokäärme Suzhos, joka riivaa tätä vuoristoa. Kaupunkimme on onnekas, kun sille ei käynyt yhtä huonosti kuin viimeviikkoiselle karavaanille. Olisitte pysyneet omissa maissanne ja turvassa."

Tietysti Thorigian ja Karath olivat kuulleet varjokäärmeestä. Itse asiassa he olivat tulleet tänne juuri siksi. He olivat saaneet tietää, että pohjoiseen kulkevat karavaanit eivät enää päässeet läpi solista kuin harvoin. Ensin huhuttiin että rosvot ja palkkasoturit olivat jälleen alkaneet ryöstelemään, mutta sitten yksi varjokäärmeen väijytykseen joutunut ja siitä selvinnyt kauppias kertoi asian oikean laidan. Thorigian oli koko yli kaksikymmentäviisi vuotisen elämänsä vaeltanut maasta toiseen, tehden kai kenlaista työtä. Kun hän kuuli että soturi jota kutsuttiin Karathiksi, päätti lähteä pohjoiseen surmaamaan varjokäärmeen, hän lyöttäytyi tämän seuraan, vaikka tehtävä kuulostikin silkalta itsemurhalta. Thorigian ei koskaan saanut selville miksi soturi tahtoi ottaa vastaan sellaisen haasteen. Hän ymmärsi vain että nimi Suzhos oli synkälle soturille tuttu.

He eivät edes yrittäneet kertoa ihmisille miksi he olivat täällä. Vihamieliset katseet seurasivat heitä kun he kulkivat läpi hitaasti hämärtyvien katujen. Viimein, kun useimmat ihmiset olivat jo vetäytyneet koteihinsa ja sulkeneet ikkunaluukut ja lukinneet ovet, tuo pahansuovuus tiivistyi muukalaisvihaksi. Seitsemän miestä, maanviljelijöitä ja paikallisia metsästäjiä kävi heidän kimppuunsa eräällä kujalla. He olivat nähneet jo kyllin monta kertaa, kun tavallinen ja 'rehellinen' matkalainen oli ryöstänyt kaupan tai murhannut jonkun ennen kaupungista lähtöään. Kenellekään heistä ei tietenkään tullut mieleen että näillä kahdella oli ehkä rahaa mukanaan. He toimivat silkasta huolesta kaupunkinsa hyvinvointia kohtaan.

Kaksikon ainoa todellinen ase paljastui Karathin huotrasta; kirkas aitoteräksinen pitkämiekka nousi esiin ja kimmelsi kirkkaasti lamppujen valossa. Yksikään patriooteista ei ollut kyllin rohkea tai hullu hyökätäkseen. Karath ja Thorigian jäivät yksin hämärälle kujalle.

He kulkivat hiljaisina läpi kaupungin ja majoittuivat yhteen sen tavernoista yöksi. Huoneet maksoivat paljon, sillä majatalonpitäjä tuli hyvin toimeen niillä tuloilla joita sai juomatarjoilusta paikalliselle väestölle, eikä myöskään hän pitänyt varastelevista matkalaisista. Tarinat muinaisista sankareista, jotka surmasivat lohikäärmeitä (ja shaikuri-heimon varjokäärmeitä) olivat painuneet unohduksiin siinä pelossa, jossa kaupungin asukkaat elivät nähdessään Suzhosin käyvän kaupunkinsa tai karavaanien kimppuun.

Kaksi matkalaista yöpyivät majatalossa, nukkuen pehmeissä ja lämpimissä vuoteissa ensimmäistä kertaa moneen viikkoon. Aamulla, kun isäntä koputti oveen pyytääkseen vieraita lähtemään tai maksamaan seuraavasta yöstä, hän löysi sijatut vuoteet ja maksun yösijasta. Muukalaiset olivat jatkaneet matkaansa ennen aamunkoittoa.

***

"Hulluutta se on!" Thorigian ärähti hiljaiselle Karathille, joka tarkisti reppunsa sisältöä.

He olivat pysähtyneet pienelle metsäiselle kukkulalle muutamien virstojen päähän kaupungista.

"On silkkaa hulluutta hyökätä varjokäärmeen kimppuun. Ja vielä tuollaisten ihmisten takia. Näithän sinä eilen, kuinka he olisivat hakanneet tai hirttäneet meidät mieluusti."

Karath puisti päätään itsepäisesti. Hän livautti savipullon, jonka sinettikorkki oli ehjä, takaisin reppuun.

"Minä en tee tätä kylän puolesta," hän sanoi sitten huokaisten. "Enkä karavaanien puolesta. Tämä on henkilökohtaista."

"Henkilökohtaista? Tuliko käärme ensin ja haastoi sinut taisteluun?" toinen ivasi.

"Itse asiassa tuli." Karathilla ei tuntunut olevan enää paljoa sanottavaa.

Ennen kuin he lähtivät taas liikkeelle, hän kuitenkin kääntyi vielä Thorigianin puoleen ja sanoi:

"Sinun ei ole pakko tulla mukaan. Pyydän ainoastaan, että kuljet mukanani solille asti. Käänny siellä itään ja jatka matkaasi Kioniin asti tai mihin tahansa muuhun lähellä olevista kaupungeista. Tämä ei koske sinua."

Thorigian kohautti vahvoja olkiaan.

"Minä lähdin tänne mukaan, koska kukaan muu ei suostunut ottamaan haastetta vastaan, kuin sinä. En voinut antaa sinun lähteä yksin. Mutta nyt ehdotan sinulle: Tule mukaan, menkäämme Kioniin, ja pestautukaamme palkkasotureiksi. Sieltä löytyy taitavalle soturille varmasti työtä. En voi ajatella muuta, kuin että on sulaa hulluutta haastaa shaikuri taisteluun."

Karath viittasi seikkailijalle kädellään.

"Tulehan tänne." Hän otti miekkansa huotrineen päivineen hevosensa satulasta.

Hän paljasti terän tottuneesti ja ojensi miekan Thorigianille.

"Katso," soturi sanoi.
"Katso terän kaiverrusta läheltä kahvaa. Tunnetko sen?"

Thorigian katseli kirkasta terää ja näki hienosti kaiverretun kuvion. Se oli monimutkainen riimu, symboli. Sitä oli vaikeaa katsoa, sillä se oli niin monimutkainen, että se vaikutti vaihtavan muotoa koko ajan. Hän katsoi avuttomasti soturia.

Karath hymyili vaisusti.

"Lohikäärmesurman Symboli. Tuo ase tuli minulle kalliiksi."

"Oletko tosissasi? Jopas jotakin, tämähän on lähes legendaarinen ase, jos tuo on totta. Mistä sait tämän?"

"Ostin sen eräältä karavaanimieheltä. En tiedä mistä hän sen oli saanut käsiinsä, mutta hän ei käsittänyt sen arvoa. Hän piti sitä hienona aseena, hiukan maagisenakin, mutta ei ymmärtänyt todellista arvoa. Jouduin silti myymään maatilani, hevoseni, nautani ja lampaani. Koko omaisuuteni. Mitä minä sillä kaikella oikeastaan tein sen jälkeen, kun..."

Hän hiljeni äkisti. Sitten hän ravisti äkäisesti päätään.

"Ja miekka sopii tarkoituksiini."

Thorigian puristi suunsa tiukasti kiinni. Hän oli jo varoittanut soturia luopumaan suunnitelmasta. Hän ei voisi enää vaikuttaa tämän päätökseen.

"Menkäämme. Ehkä tuo miekka antaa sinulle mahdollisuuden, vaikken usko sitä. Ja saattaa olla että pysyn mukanasi kuolemaamme asti, tai sitten lähden kohti Kionia. Päätän, ennen kuin tulemme solalle asti. Joka tapauksessa meidän on parasta jatkaa matkaa."

Se oli synkkä ja hiljainen matka halki puuttoman tasangon. Maa oli jäinen roudasta, ja he ratsastivat hiljasta ravia kohti vuoria. Koko päivän he tekivät matkaa, kohtaamatta yhtään elävää olentoa, ja puhumatta paljoakaan. Yöksi he leiriytyivät erääseen hiukan suojaisempaan kuoppaan tasangolla, sillä muuta suojaa, kuten puita tai kiviä ei ollut. He nukkuivat rauhattomasti aamuun, sillä molempien ajatuksia raastoi mielikuva varjokäärmeestä.

***

Aamulla, kun aurinko alkoi nousta, maalaten koko tasangon punertavaksi, Thorigian heräsi lähtöä tekevän Karathin ääniin. Soturi nosti juuri satulaa oman hevosensa, Ryarasin, selkään. Hänen reppunsa ja miekkansa olivat valmiina maassa. Hän oli pukeutunut viittaansa ja teräskypärään.

Thorigian puisti päätään, karkoittaakseen viimeisetkin unenrippeet silmistään ja mulkaisi soturia vihaisesti.

"Mitä kirottua sinä oikein ajattelet!" hän ärähti.
"Meidän piti jatkaa matkaa yhdessä."

Soturi kiinnitti miekkavyön uumilleen.

"Suunnitelmiin tuli muutos," hän sanoi päättäväisesti.

"Minä jatkan yksin. Varjokäärme odottaa minua ehkä jo ensimmäisessä solassa. Sinä teit päätöksesi. Turha meidän on molempien kuolla."

Thorigian pakotti itsensä päästämään haukahdukselta kuulostavan naurahduksen.

"Etkö sinä aiokaan surmata tätä jättiläiskäärmettä? Eilen vielä uskoit siihen. Odota vain hetki, kun saan puettua päälleni."

Hän alkoi tavoitella viittaansa ja saappaitaan maasta.

"Sitä paitsi," Karath jatkoi, "mitä hyötyä sinusta olisi taistelussa? Katso aseitasi."

Thorigian rykäisi hermostuneena ja punastui harmistuneena, vilkaisten ainoaa asettaan: terävää luusta valmistettua puukkoaan. Vaikka se oli hyvä ja käytännöllinen veitsi, se vaikutti melkoisen säälittävältä shaikuria vastaan.

"Hyvä on," hän murahti.
"Sitten minä teen itselleni peitsen matkalla. Täällä kasvava puu on kovaa kuin tammi. Sellaisella kolmimetrisellä piikillä voisin jopa vahingoittaa sitä otusta."

Karath huokasi nostaessaan reppunsa maasta. Thorigianista näytti siltä, kuin soturin iho olisi ollut yllättävän kiiltävä, kuin hien peitossa. Soturi laski kätensä miekkansa kahvalle.

"Minä pyydän," hän sanoi hiljaa.

"En tahdo viedä ketään muuta kuolemaan. Ota hevoseni mukaasi. Se on hyvä eläin, enkä halua että se kokee minun kohtaloni. Ja lupaan sinulle: Varjokäärme Suzhos tulee kuolemaan, vaikka se sitten vaatisi minun henkeni siirtymistä Valinoshin Saleihin."

"Ei käy," seikkailija murahti.

Hän oli nyt pukeutunut ja nosti nopeasti rullalle käärityn huopansa ja reppunsa maasta.

"Tulen mukaan. Me nitistämme sen pedon."

Mutta nyt hän huomasi katselevansa miekan kiiltävää kärkeä, joka oli suunnattu häneen. Soturi seisoi valmiusasennossa silmäillen häntä surullisesti mutta päättäväisesti.

"Jos pyyntöni ei kelpaa, minä käsken sinua. Jos seuraat minua tuonne solaan, minä surmaan sinut. Älä tee sitä ystävä, sillä minä tiedän mitä teen."

Thorigian jäi seisomaan paikalleen. Jotenkin hän tiesi ettei soturi toteuttaisi uhkaustaan, mutta hän kunnioitti tätä tarpeeksi ollakseen uhmaamatta soturia enempää.

"Hyvästi, ystävä."

Karath livautti miekan takaisin huotraansa ja kohotti kätensä.

"Hyvästi. Vie tieto käärmeen kuolemasta mukanasi Kioniin."

Soturi lähti astelemaan varmoin askelin solaa kohti. Hänen viittansa lepatti hänen takanaan ja hänen kätensä avautui ja sulkeutui kouristuksenomaisesti miekan kahvan ympäri.

Kokenut ratsu otti muutaman epävarman askeleen isäntänsä perään. Se oli ihmeissään, miksi se jätettiin tänne, muukalaisen luo. Thorigian kietoi voimakkaan kätensä sen kaulan ympäri ja taputti sitä kyljelle.

"Tulehan," hän mutisi sille lähtien kulkemaan kahden ratsun kanssa kohti itää.

***

Karath ei oikeastaan yllättynyt, kuullessaan irtokivien liikkuvan vain vähän ennen, kuin varjokäärme ilmestyi esiin kivien joukosta. Soturi oli usein kuullut etelän viidakoissa ja kuivemmissa maissa elävistä kameleonteista, joiden väri sekoittui ympäristöön kätkien olennon. Tämä käärme jäljitteli sen kykyä.

Olennon valtava, harmahtava viisitoista metriä pitkä vartalo kohosi hänen edessään vain kymmenen jaardin matkan päässä. Sen häntä piiskasi kiviä ja pitkäkyntiset kourat ottivat tukea maasta. Surkastuneet, harmaat siivet eivät kyenneet nostamaan sen valtavaa ruhoa ilmaan, vaan pieksivät ilmaa turhaan. Syvältä silmäkuopista häntä tuijottivat palavat silmät.

Karath oli kauhuissaan, tietysti, mutta hänen kauhunsa oli hallittua. Hän muisti perheensä etelässä. Lapsensa, nuoren vaimonsa, jotka tämä sama käärme oli surmannut kaksi vuotta sitten yhdessä viidenkymmenen muun ihmisen kanssa. Kaunis retki metsässä oli muuttunut teurastukseksi.

Soturi oli pelännyt ensin kyynelten sokaisevan silmänsä taistelun alkaessa, mutta raivo kuivasi hänen silmänsä. Miekka välähti esiin ja aurinko tanssi sen terällä kun varjokäärme lähestyi. Soturi vastusti sen kauheaa voimaa käyttämällä miekkaansa epätoivoisesti ja antamalla olennolle kaksi tuskallista haavaa. Toinen pirstoi sen suuren torahampaan ja toinen repi huulen auki ja lennätti verta ympäriinsä. Oikeastaan hän pärjäsi hyvin. Ainakin hetken, kunnes valtava koura iski hänet maahan ja raastoi rikki hänen ruumiinsa.

Punaisen kivun aallon läpi Karath näki ruoskamaisen kaulan taipuvan ja olennon leukojen syöksyvän häntä kohti. Soturi koitti iskeä teränsä hehkuvaan silmään, mutta joutui toteamaan että ase lojui verisenä maassa ja että hänen kätensä eivät suostuneet enää liikumaan. Hän tunsi veren valuvan ruumiistaan sydämenlyöntien tahdissa. Sitten kaikki pimeni vahvojen leukojen murskatessa hänet väliinsä.

Kalliolle yhteenottoa katsomaan noussut Thorigian peitti kasvonsa kädellään. Se soturi jonka oli pitänyt surmata peto, oli nyt vain verinen raato jota varjokäärme söi ja raateli. Seikkailijan mielessä pyöri hurjia ajatuksia, ajatuksia rynnätä alas käärmeen kimppuun ja iskeä sitä valmistamallaan peitsellä. Loikata kalliolta ja kuolla yhdessä ystävänsä kanssa. Hän ei toteuttanut yhtään ajatuksistaan. Keihäs kolahti maahan hänen hervottomaksi käyneestä kädestään. Mutta tietämättään hän sai seurata varjokäärmeen viimeisiä hetkiä.

Yllättyneet silmät rävähtivät auki pedon päässä.

Valtavat leuat jauhoivat tyhjää hetken aikaa. Sen kurkusta kohosi säälittävä kirkaisu, kun happopitoinen myrkky jota Karath oli voidellut omaan ihoonsa alkoi vaikuttaa, päästyään kosketuksiin sen syljen kanssa. Polttava hapon tuoma tuska oli vain alkusoittoa myrkyn todelliselle vaikutukselle. Valtava ruumis menetti hallintansa, ja vielä äsken niin mahtava peto kiemurteli maassa, kun voimas ja Karathille omaisuuksia maksanut myrkky lähetti ensimmäiset, pelottavat puistatuksen aallot läpi sen ruumiin.

Thorigian istui kivellä ja katsoi. Hän istui siinä vielä, kun hitaasti taivaalle kerääntyneet lumipilvet pudottivat sateensa vuorten ylle. Hän istui ja katsoi miten mahtavan käärmeen viimeiset kouristukset loppuivat ja kaikki oli hiljaista. Seikkailija ymmärsi mitä Karath oli tehnyt. Hän katseli tyhjää savipulloa, jonka oli poiminut maasta ennen lähtöään leiristä. Hän ei koskaan kuullut miksi soturi oli vihannut shaikuria niin paljon, että oli valmis vaihtamaan oman henkensä sen kuolemaan.

Mutta silti jotenkin hän ymmärsi sen.

---------------------

Palautetta, ihmiset!



* * *
Kirjoittajan pyynnön toteuttaminen onnistuu
erittäin yksinkertaisesti tämän
viestinlähetyslaatikon kautta.

edellinen        va