- Älkää siellä huoliko. Minä löydän heidät kyllä!

Laakson ilma oli sakeanaan vieraita kieliä. Kuulumisia vaihdettiin italiaksi, japaniksi, liiviksi ja flaamiksi. Sukujen hedelmät temmelsivät ruohoisilla kentillä ja värjäsivät ihonsa vihreäksi nuoresta kesästä. Linnut lensivät taivaasta ja viihdyttivät ihmisiä aarioillaan. Mikaela kiristi valkoisen kaapunsa vyönauhaa ja pujotteli ihmismassan helmoista. Hiki kutitti ohimoilla kevätmuurahaisen lailla. Otsaa kuivatessaan Mikaela vaistosi ensimmäisen kerran.

Huomattavan pitkä mies noukki omenoita puusta. Mies oli niin pitkä, että otti omenatkin lantionsa alapuolelta.

- Sinäpä olet todella pitkä!
- Niin olen, vastasi mies suu täynnä omenalihaa.
- Kuinka paljon?
- Vähän yli viisi metriä.
- No ainakin sen verran. Mikä sinun nimesi on?
- Hector.
- Näytät surulliselta.
- Ihmiset pelkäävät pitkää varttani. Linnut ja omenat ovat ainoa iloni täällä.
- Mikset lähde pois?

Hector sylkäisi siemenkodan suustaan pyyhkien suupieliään ihokkaan hihaan.

- Se on sama juttu joka paikassa.
- Hector, minä tiedän sinulle Oikean Paikan.

Mies katsoi alas Mikaelaa silmiin. Pohjaton rakkaus ja lämpö syöksyi valloittaakseen.

- Mennään.

Mikaela ja Hector taivalsivat kaksi tuntia hopeisilla kivillä. Välillä he pysähtyivät juomaan luojan suusta, mutta heille ei jäänyt aikaa levätä sen enempää. Mikaela kulki edellä ja Hector lauleskeli ja jutteli lintujen kanssa.

Tien pientareella kiven päällä istui surullisen näköinen mies. Kuparinen käyrätorvi lojui maassa hänen jalkojensa välissä. Mies katsoi sitä kuin syntisintä. Mikaela vaistosi.

- Hei. Minä olen Mikaela. Kuka sinä olet?
- Minä olen Sebastian. Ja minä olen hyvin surullinen.
- Miksi?
- Katso torveani.

Mies otti käyrätorven maasta ja ojensi sen Mikaelaa kohti. Torvi oli kuhmurainen ja kolhiintunut. Päivä paistoi läpi joistain sen monista rei'istä.

- Arvaapa vain voiko tällä enää soittaa Kappelin kelloja?

Sebastian katsoi epäilevästi Mikaelaa.

- Varoitan, se on todella kamalaa kuultavaa!

Torvi nousi miehen huulille ja Kappelin kellot alkoi soida raiskattuna, riepoteltuna, vinkuvana ja laahaavana. Hector pudottautui polvilleen maahan ja rukoili Sebastiania lopettamaan. Sebastian oli kuuro valituksille ja soitti Kappelin kellot loppuun.

- Eikö ollutkin hirveätä?
- Kyllä, todella kamalaa kuultavaa!
- Sebastian, minä tiedän paikan sinulle.

Pohjaton rakkaus ja lämpö syöksyi valloittaakseen. Sanaakaan sanomatta Sebastian sitoi käyrätorven vyöhönsä ja nyöritti sandaalinsa.

- Lähdetään.

Kolmikko taivalsi kesäisen kylän halki. Ihmiset iloitsivat ja antoivat kukkasia toisilleen. Katukivistä hiertyvää pölyä pestiin jalkapohjista suihkulähteessä. Mikaela ei puhunut Hectorin ja Sebastianin kanssa, mutta nämä eivät siitä välittäneet, sillä he tiesivät Mikaelan johdattavan heidät Kotiin. Mikaela katseli kylän asukkaita, mutta ei vaistonnut. Ihmiset hänen ympärillään olivat iloisia ja nauravaisia. Hänen etsimänsä ei olisi näiden ihmisten joukossa. Mikaela pysäytti kauniilla hymyllään ohikulkevan miehen.

- Anteeksi outo kysymykseni, mutta onko tässä kylässä yhtään
eriskummallista ihmistä?
- Kaikkihan me täällä olemme hieman erilaisia, nauroi mies ja silitti
kainalossaan olevaa kirahvinpäätä.
- Tarkoitan, onko täällä ketään syrjittyä tai onnetonta?

Mies katseli hetken mietteliäänä, ei kuitenkaan vaivautuneena, horisonttiin.

- Tottakai täällä on Musta-Melkior. Mutta häntä ette voi tarkoittaa. Hän on liian hullu!
- Missä hän on, kysyi Mikaela nousten seisomaan.
- Tuolla, viittasi mies taakseen. Tuolla, mistä nousee paksu musta savu.

Mikaela kiitti avusta ja viittasi miehet mukaansa. He lähtivät savupatsasta kohti. Talo oli kyläsepän koti. Katolla istui suuren savupiipun reunalla hyvin surullinen ja musta mies. Piipusta tupruava savu nokesi miehen ihokasta ja kasvoja niin, että kiukkuiset yskänkohtaukset miltei tiputtivat hänet savupiippuun, jossa hän olisi epäilemättä tukehtunut kuoliaaksi.

- Oletko sinä Melkior?
- Se on surullinen ja vähäpätöinen osani, köhi mies savupatsaan helmasta.
- Minä olen Mikaela ja olen tullut auttamaan sinua.
- Tuskinpa voit minua auttaa, puuskahti Melkior.

Kyläseppä ilmestyi ovensuuhun ja huusi katolle:

- Vieläkö sinä riivattu olet hengissä?

Raikuva yskintä tyrskysi katolla.

- Vielä minä sinut hengiltä savustan. Marjorie, lisää pökköä pesään, karjui kyläseppä selkänsä taakse.
- Anteeksi, minä olen Mikaela. Olemme tulleet hakemaan Melkioria pois.

Kyläseppä katsoi pää kallellaan niin paljon kuin paksu niska antoi myöten.

- Viekää heti! Viekää se jonkun muun piippuharakaksi. Puoli vuotta minä olen sitä savustanut, mutta ei. Meinasin minä ampuakin sen, mutta se uhkasi pirulainen kuollessaan kellahtaa piipun tukkeeksi ja sekös vasta olisi ollut työ naarata se pois sieltä piippua särkemättä.

Kyläseppä jäi katsomaan epäuskoisena kun Mikaela nousi Hectorin harteille ja jätti käveli kohti katon reunaa. Kuin vahvistukseksi kyläseppä huusi vielä perään:

- Ja jollei se suostu vapaaehtoisesti tulemaan, niin minä voin kyllä roiskauttaa haulimyrskyllä sen alas!

Mikaela katsoi Melkioria silmiin. Pohjaton rakkaus ja lämpö syöksyi valloittaakseen.

- Tule mukaamme. Tiedän sinulle paikan. Tule Melkior.

Sanaakaan sanomatta Melkior tiputtautui piipun reunalta katolle ja tarttui mustalla kädellään Mikaelaan. Vasta nyt näkyivät nokiset ja kynityt siivet, jotka roikkuivat käyttökelvottomina Melkiorin selässä. Hector otti Melkiorin kainaloonsa ja laski ratsastajansa ruohikolle. He kävelivät väkijoukon halki suihkulähteelle, ja ihmisten katsellessa pesivät Melkiorin puhtaaksi. Mustan hävitessä alkoivat siivetkin suortua ja herätä. Nuori ja virkeä tuuli kuivasi märän ihokkaan ja Melkior puki sen päälleen. Koko kylä seurasi hiljaisena kun neljä Valkoista jatkoivat matkaansa vaaleaan horisonttiin.

Kuuma keskipäivä oli jo taittunut lempeän viileäksi iltapäiväksi. Suolainen hiki oli muuttunut tahmeaksi ja viileäksi ihoksi kulkijan otsalla. Mikaela nosti katseensa taivaaseen ja laski päänsä vastauksen saaneena.

Tien varressa oli majatalo. Autiot vihreät kummut ympäröivät sitä, mutta tulijoita riitti silti maan joka kolkasta. Majatalon pihalla oli suuri ihmisjoukko. Sen keskellä oli puinen lava, jossa paikalliset taikurit ja viihdyttäjät esittivät vierailta mailta oppimiaan taikatemppuja. Valkoisten matka pysähtyi. Lavalla seisoi ruskeaan säkkikankaaseen ja harmaaseen silinterihattuun pukeutunut laiha mies. Hänellä oli kepin päässä puinen häkki täynnä valkeita kyyhkyjä. Kantavalla äänellä mies selosti taikatemppuaan.

- Ja nyt, kuten pian näette, loihdin yhden kyyhkysistä lepakoksi. Katsokaa tarkkaan, sillä mitään tämänkaltaista ette ole tällä mantereella koskaan nähneet. Hyvät naiset ja herrat...

Yleisön mutina vaimeni hiukan taikurin levittäessä mustan liinan käsivarrellaan istuvan kyyhkysen päälle.

- Szaramai landos tes kretulau...arabalai!

Nopealla ranneliikkeellä musta liina lensi maahan. Kyyhkynen istui harmistuneen näköisenä taikurin käsivarrella. Sekö ryhtyisi lepakoksi, tuoksi linnun nahkaiseksi irvikuvaksi? Ei, ei edes noituuden avulla! Yleisön joukosta kumpusi paheksuva kohina. Kaiken huipuksi kyyhkynen vieläpä heittäytyi käsivarrelta esiintymislavalle. Lentää se ei osannut, koska sen siivet oli murrettu, ja tiesi mainion tavan osoittaa surkeuttaan väkijoukoille. Kuului vaimea tömähdys ja valkea lintu jäi lojumaan puiselle lattialle.

- Eläinrääkkääjä, petturi, huijari!

Ivahuudot tulvivat aaltoina, sen jälkeen ylivuotiset tomaatit, ikivanhat fasaaninmunat ja kellertyneet kalat palkitsivat epäonnisen taikurin. Viimeisten mullojen läiskähdellessä taikurin selkään yleisöjoukko poistui naureskellen majataloon.

Taikuri jäi saastan peittämänä seisomaan esiintymislavalle. Hetken aikaa hän pyöritteli päätään hajamielisesti. Lopulta hän nosti kyyhkyn käteensä ja laittoi sen takaisin puuhäkkiin. Vaikka taikuri oli melko kaukana, saattoi helposti nähdä kyynelten vierivän pitkin hänen tahmeaa poskeaan. Mikaela liukui lavan viereen ja nosti katseensa. Sanaakaan sanomatta hän sai vastauksensa.

- Minä olen Waisach, maailman huonoin ja kelvottomin taikuri.
- Montako temppua osaat?
- Monta, mutta yksikään niistä ei ikinä onnistu yleisön edessä.
- Kauanko olet kierrellyt vieraita maita?
- Neljäkymmentäkolme vuotta. Ja joka paikassa sama kohtelu. Ihme että
olen yhä hengissä.
- Waisach, tahtoisitko jo rauhaan?
- Mihinkäs minä?

Pohjaton rakkaus ja lämpö syöksyi valloittaakseen.

- Kotiin.

Waisach riisui harmaan kaapunsa ja heitti hattunsa niin kauas kuin jaksoi. Hän laski kyyhkyhäkin lavalle ja avasi oven. Kyyhkyset tepastelivat hämmentyneinä pitkin lavaa.

- Mutta mihinkäs nämä ilman siipiä...

Mikaela tarttui Waisachia kädestä.

- Nyt on tullut sinun aikasi tehdä ihmeitä.

Korkeamman voiman ohjaamana Waisach siirsi kätensä kyyhkyjen päälle ja ennen kuin hän ehti vetää kätensä pois, linnut lehahtivat lentoon kohti valkoisia pilviä. Ihmeissään mutta onnellisena Waisach liittyi Mikaelan seurueeseen.

Aika oli miltei täynnä, kun viisikko saapui tien päähän. Kiveys loppui messinkisen oven kynnykseen. Mikaela painoi kasvonsa lähemmäksi ovea ja puhui omituisella kielellä, jota kaikki kuitenkin ymmärsivät. Ovi avautui ja sen suussa seisoi harmaapartainen enkeli.

- Kaikki viisi?
- Kyllä.
- Mikaela, Hector, Sebastian, Melkior ja Waisach?
- Olemme.
- Käykää sisään. Olemme odottaneet teitä kovasti. Juhlat voivat alkaa.

Ja sinä iltana juhlittiin jälleen viittä kotiin palannutta.

****

"On parempi että joudut silmäpuolena Jumalan valtakuntaan, kuin että molemmat silmät tallella joudut helvettiin." (Markus 9:47)