Mikaela pyyhki hikeä kultaiselta otsaltaan.
Keltaiset hiukset olivat hiestä tummat. Hiekanjyvät hiersivät
varpaiden välejä. Sileillä laatoilla päällystetty
tie jatkui kiemurtelevana horisontin taakse. Aamu oli alussa, suuri työ
odotti. Hän oli taivaltanut koko yön, väsymys pakotti hartioita
ja polvia. Ei ollut aikaa pysähtyä lepäämään.
Ylös kasvonsa kohottaen hän huusi iloisella äänellä:
- Älkää siellä huoliko. Minä löydän heidät kyllä! Laakson ilma oli sakeanaan vieraita kieliä. Kuulumisia vaihdettiin
italiaksi, japaniksi, liiviksi ja flaamiksi. Sukujen hedelmät temmelsivät
ruohoisilla kentillä ja värjäsivät ihonsa vihreäksi
nuoresta kesästä. Linnut lensivät taivaasta ja viihdyttivät
ihmisiä aarioillaan. Mikaela kiristi valkoisen kaapunsa vyönauhaa
ja pujotteli ihmismassan helmoista. Hiki kutitti ohimoilla kevätmuurahaisen
lailla. Otsaa kuivatessaan Mikaela vaistosi ensimmäisen kerran.
- Sinäpä olet todella pitkä!
- Se on sama juttu joka paikassa.
Mies katsoi alas Mikaelaa silmiin. Pohjaton rakkaus ja lämpö syöksyi valloittaakseen. - Mennään. Mikaela ja Hector taivalsivat kaksi tuntia hopeisilla kivillä. Välillä he pysähtyivät juomaan luojan suusta, mutta heille ei jäänyt aikaa levätä sen enempää. Mikaela kulki edellä ja Hector lauleskeli ja jutteli lintujen kanssa. Tien pientareella kiven päällä istui surullisen näköinen mies. Kuparinen käyrätorvi lojui maassa hänen jalkojensa välissä. Mies katsoi sitä kuin syntisintä. Mikaela vaistosi. - Hei. Minä olen Mikaela. Kuka sinä olet?
- Arvaapa vain voiko tällä enää soittaa Kappelin kelloja? Sebastian katsoi epäilevästi Mikaelaa. - Varoitan, se on todella kamalaa kuultavaa! Torvi nousi miehen huulille ja Kappelin kellot alkoi soida raiskattuna, riepoteltuna, vinkuvana ja laahaavana. Hector pudottautui polvilleen maahan ja rukoili Sebastiania lopettamaan. Sebastian oli kuuro valituksille ja soitti Kappelin kellot loppuun. - Eikö ollutkin hirveätä?
- Lähdetään. Kolmikko taivalsi kesäisen kylän halki. Ihmiset iloitsivat ja antoivat kukkasia toisilleen. Katukivistä hiertyvää pölyä pestiin jalkapohjista suihkulähteessä. Mikaela ei puhunut Hectorin ja Sebastianin kanssa, mutta nämä eivät siitä välittäneet, sillä he tiesivät Mikaelan johdattavan heidät Kotiin. Mikaela katseli kylän asukkaita, mutta ei vaistonnut. Ihmiset hänen ympärillään olivat iloisia ja nauravaisia. Hänen etsimänsä ei olisi näiden ihmisten joukossa. Mikaela pysäytti kauniilla hymyllään ohikulkevan miehen. - Anteeksi outo kysymykseni, mutta onko tässä
kylässä yhtään
Mies katseli hetken mietteliäänä, ei kuitenkaan vaivautuneena, horisonttiin. - Tottakai täällä on Musta-Melkior.
Mutta häntä ette voi tarkoittaa. Hän on
liian hullu!
Mikaela kiitti avusta ja viittasi miehet mukaansa. He lähtivät savupatsasta kohti. Talo oli kyläsepän koti. Katolla istui suuren savupiipun reunalla hyvin surullinen ja musta mies. Piipusta tupruava savu nokesi miehen ihokasta ja kasvoja niin, että kiukkuiset yskänkohtaukset miltei tiputtivat hänet savupiippuun, jossa hän olisi epäilemättä tukehtunut kuoliaaksi. - Oletko sinä Melkior?
Kyläseppä ilmestyi ovensuuhun ja huusi katolle: - Vieläkö sinä riivattu olet hengissä? Raikuva yskintä tyrskysi katolla. - Vielä minä sinut hengiltä savustan.
Marjorie, lisää pökköä pesään, karjui
kyläseppä selkänsä
taakse.
Kyläseppä katsoi pää kallellaan niin paljon kuin paksu niska antoi myöten. - Viekää heti! Viekää se jonkun muun piippuharakaksi. Puoli vuotta minä olen sitä savustanut, mutta ei. Meinasin minä ampuakin sen, mutta se uhkasi pirulainen kuollessaan kellahtaa piipun tukkeeksi ja sekös vasta olisi ollut työ naarata se pois sieltä piippua särkemättä. Kyläseppä jäi katsomaan epäuskoisena kun Mikaela nousi Hectorin harteille ja jätti käveli kohti katon reunaa. Kuin vahvistukseksi kyläseppä huusi vielä perään: - Ja jollei se suostu vapaaehtoisesti tulemaan, niin minä voin kyllä roiskauttaa haulimyrskyllä sen alas! Mikaela katsoi Melkioria silmiin. Pohjaton rakkaus ja lämpö syöksyi valloittaakseen. - Tule mukaamme. Tiedän sinulle paikan. Tule
Melkior.
Kuuma keskipäivä oli jo taittunut lempeän viileäksi iltapäiväksi. Suolainen hiki oli muuttunut tahmeaksi ja viileäksi ihoksi kulkijan otsalla. Mikaela nosti katseensa taivaaseen ja laski päänsä vastauksen saaneena. Tien varressa oli majatalo. Autiot vihreät kummut ympäröivät sitä, mutta tulijoita riitti silti maan joka kolkasta. Majatalon pihalla oli suuri ihmisjoukko. Sen keskellä oli puinen lava, jossa paikalliset taikurit ja viihdyttäjät esittivät vierailta mailta oppimiaan taikatemppuja. Valkoisten matka pysähtyi. Lavalla seisoi ruskeaan säkkikankaaseen ja harmaaseen silinterihattuun pukeutunut laiha mies. Hänellä oli kepin päässä puinen häkki täynnä valkeita kyyhkyjä. Kantavalla äänellä mies selosti taikatemppuaan. - Ja nyt, kuten pian näette, loihdin yhden kyyhkysistä lepakoksi. Katsokaa tarkkaan, sillä mitään tämänkaltaista ette ole tällä mantereella koskaan nähneet. Hyvät naiset ja herrat... Yleisön mutina vaimeni hiukan taikurin levittäessä mustan liinan käsivarrellaan istuvan kyyhkysen päälle. - Szaramai landos tes kretulau...arabalai!
- Eläinrääkkääjä, petturi,
huijari!
- Minä olen Waisach, maailman huonoin ja kelvottomin
taikuri.
Pohjaton rakkaus ja lämpö syöksyi valloittaakseen. - Kotiin.
- Mutta mihinkäs nämä ilman siipiä...
- Nyt on tullut sinun aikasi tehdä ihmeitä.
- Kaikki viisi?
Ja sinä iltana juhlittiin jälleen viittä kotiin palannutta. **** "On parempi että joudut silmäpuolena Jumalan valtakuntaan,
kuin että molemmat silmät tallella joudut helvettiin." (Markus
9:47)
|