Oli hän oppinut sen, ettei saanut huutaa kun oli pimeä. 

- vai Marille rahaa? 
- Älä kuvittele että mä ilmaseksi! ja 
- Saatanan huora! 

olivat ilmauksia, joita hänen ei toivottu päästelevän nokastaan. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt isoja otuksia. Ne olivat aina käyttäytyneet jollakin tapaa omituisesti ja tehneet kaikenlaista kummallista. Tuo möreä-ääninen, esimnerkiksi. Se, jota hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan koska aina kun otus oli käynyt oli ollut yö, ainakin hänellä. 

Hän ei ollut enää varma päivien kulusta. Sen hän tiesi, että hänen päivänsä olivat harvinaisen lyhyitä. 

- Pitää yrittää vain kuunnella, 

hän ajatteli ja kuunteli. 

Kuului ruokailuvälineiden kilinää. 

- Kuinkas Kalle voi? kysyi möreä ääni. 

Nyt ne puhuvat taas minusta. Enkä voi mitenkään kommentoida, koska on 
yö. Jos sanoisin jotain, Mari juottaisi minulle taas giniä. 

- Hyvin se voi. Ei oo puhunu ruokottomuuksiakaa aikoihin. 

He pitivät pienen tauon. 

Möreä-ääninen ilmestyi aina joskus hetkeksi ja lähti sitten pitkiksi ajoiksi pois. Minkähän takia? Ne muut, melkein yhtä möreä-ääniset kävivät paljon useammin ja silloinkin oli aina yö. 

Klinng-klinng-klinng-klinng-klinnnnng. 

Luultavasti tuo ilmaisee aikaa, ajatteli Kalle häkissään. 

- Millanen matka oli, Jaska? 

- No jaa... Se oli rasittava! Nuo Gradhadolilaiset eivät sitten ymmärrä mitään turvallisuudesta. Tarkoitan sen jälkeen kun he pääsivät eroon Grogittosta ... Kuka tahansa voisi tehdä siellä mitä tahansa. 

- No, mitäs teit? 
- Emmä mitää tehny! 

Nopea vastaus. Aika nopeasti vastattu. Sääli vain, etten tiedä mitä "Emmä mitää tehny" tarkoittaa, ajatteli Kalle ja pudisteli päätään. 

Oli hiljaista. Kuului vain ruokailuvälineiden kalahtelu lautasta vasten. 

- Ookkos pitäny hyvän huolen Kallesta? kysyi möreä. - Totta kai oon, sanoi Mari. - Miksi sen häkki on sitte peitetty? 

Hyvä kysymys. Tuosta pitäisi antaa irtopisteitä. 

- Muuten vain... Mua häiritsi kun se huusi. 
- Onko sillä ruokaa? 
- Totta kai on. 
- Mennään kattomaan! 

Tuolit raapivat lattiaa ja askelet lähestyivät. 

- Korjatkaa pöytä! huusi Mari ja mekaaniset käsivarret 
työntyivät esiin kolisten. 

Tuli päivä. Kaksi isoa otusta kurkisti häkkiin. Kalle yritti näyttää puuhakkaalta ja joi kupistaan. Sitten tuli taas yö. 

- Lisää sille vähän ruokaa! 
- Se lihoo. 
- Lisää ees vähä! 
- Hyvä on. 

Kuului astioiden kilinää ja mekaanisten moottoreiden surinaa. Tuli päivä. Kalle sai ruokaa ja tuli taas yö. Hän nukahti ja heräsi uudestaan vähästä myöhemmin askeleisiin. Ne eivät olleet kiireiset. Ne olivat hiljaiset, isot otukset olisivat varmasti kutsuneet niitä hiipiviksi. Ne tuntuivat tutuilta, hän tunsi ne jostain kaukaa. 

- Mitäs Kalle, sanoi möreä ja yhtäkkiä tuli päivä. 

Ei oikeastaan, oikeastaan tuli aamu. Kalle oli tyrmistynyt. Möreä kävi harvoi katsomassa häntä. 

- Isi on taas kaukana, mutta kyllä se tulee takasi, oli Mari joskus sanonut. 

Se oli ennen kuin muita vähän kimeä-äänisempiä kuin möreä-ääninen oli alkanut tulla taloon. Silloin möreäääninen oli ollutkin vähän useammin kotona. 

- Isi on kaukana, kotiin, kaukana, ilmaseksi, sanoi Kalle. 
- Isi on tässä, sanoi möreä-ääninen ja näytti mietteiseltä. 
- Vaikka ethän sä tiedä mitä se tarkottaa, sähän oot vain tyhmä lintu. 

Tuli yö. Askelet menivät pois ja jossain vuode narahti. 

- Missä sä olit? kysyi Mari jostain hyvin kaukaa. 
- Mä olin kattomassa Kallea. 
- Voiko se hyvin? 
- Oikein hyvin. 

Kalle nukahti ja heräsi vasta kun sai kuppiinsa lisää ruokaa. Oli nälkä, Hän söi vähän ja oikoili siipiään. 

- En mä ilmaseksi! hän huusi ja Mari mulkaisi vihaisesti. 

Eiköpäivälläkään enää saa tehdä mitään hauskaa? 

-- Hiljaa, hiljaa! Onneksi Jaska ei kuullu! 

Tuo oli kuiskaava varoitus, eikä Kalle tiennyt mitä se tarkoitti. 

- Kuules Mari, sanoi möreä jonain päivänä, 

- Mä oon ajatellu lopettaa. Siirtyä totaalisesti eläkkeelle tästä hommasta. Oon saanu aivan tarpeeksi tällasesta hommasta. Eikä sun tarvi olla enää yksin Kallen kans. 

- Se on tosi mahtavaa, mutta kuinka rahat riittää elämiseen? 

- Ne riittää hyvin! Ansaitsin.... tuota.... Grandhadolin keikalla vähä ylimäärästä. Onnistuin murtautumaan yhen pankin järjestelmiin ja sain vähä rahaa. Katoppa tätä! 

- Sehän on avaruusrahaa! Sehän on arvokasta! 
- Eikö se vaivaa sua, siis se, että mä tein... 
- Ei, pääasia, ettei mun enää tarvi olla yksin. Mari tuli lähemmäs 
ja yökin tuli. 

Hetken aikaa oli rauhallista. Kaikki tuntui epänormaalin normaalilta, paitsi ettei kimeämpiä möreitä enää käynyt eikä möreä ollut poissa. Sitten yhtenä päivänä Möreä taas tapansa mukaan tuli lähemmäksi ja päiväkin tuli. - No, kerros isille, mitä oot oppinu! 

Silloin Kalle rohkaisi mielensä: 

- Saatanan huora! En mä ilmaseksi anna! Että Marilleko rahaa? 
- Mistäs sä tuollasia oot oppinu? 

TUo oli täysin uusi kysymys Kallelle, eikä se osannut vastata. Jotakin se kuitenkin vielä yritti: 

- Jaskaki paskaa ympäri tähtiä, lähti ja jätti mut tänne. 

Se kuulosti oikein hyvältä runolta. 

Möreäkin piti siitä ja antoi hänele suklaata. Käski Marinkin tulla 
kuuntelemaan, kun tämä oli palannut jumpasta. 

- Sanoppa ny jotaki! hän sanoi kuin ohimennen. 
- Pillua! huusi Kalle iloisesti. 

Mari kalpeni. Se enteili yön tuloa. 

- Mistäs Kalle on tuon oppinu? Ei kai täälä näytetä tollasia elokuvia, en usko. Niitä ei Suomes varmasti oo tehty, eikä aitoäänitulkit oo vielä niin hyviä, sitä paitsi ne lieventää kirosanat. 
- Mä... Mä... MÄ... 

Muuta Mari ei sanonutkaan. Ei olisi ehtinytkään. Sillä Möreän sisu kuohahti lopullisesti. Hän huusi ainakin puoli yötä ja sitten kuului televisiosta tuttu ääni. 

Mari päästi kummallisen äänen, aivan kuin televisiossa. Sitten kuului sama ääni ja Möreä päästi samanlaisen äänen, tosin vähän matalammalta. 

- isi on kauan poissa. 

Sitten kuului viuviuviuviuviu'utusta ja läjähdyksiä ja rysähdys. 

- Mies parka! Sai hermoromahduksen. Tappoi vaimonsa ja itsensä; olisikohan ollut jokin psyykkinen ansa Grandhadolin pääpankin tietokonejärjestelmässä? 

Se oli melkein möreänveroinen ääni. Se nauroi. 

- Pillua, sanoi Kalle. 
- Mikä se oli? kysyi kimeämpi ääni. 
- Papukaija. Odota hetken! 
- Älä koske mihinkää ennen ku sormenjälkirobotit ehtii 
paikalle! 
- Se on vain lintuhäkki. 

Tuli päivä. Kalle yritti näyttää ahkeralta ja söi viimeisiä 
auringonkukansiemeniä. 

- Et kai sä aio ampua? 
- Kyllä. Noita mokomia on joka paikassa ja joka talossa. Kuka niitä huolis. Meilläki on yks ja lapset on opettanu sen kiroilemaan. 
- Mä voisin haluta ottaa sen, sanoi kimeämpi ääni. Ääni kuului suuremmalle miehelle. 
- Sitä ei sentään tarvi enää kaikesta päätellen opettaa. Lapset tykkää siitä varmasti! 
- Ja vaimos ei, sanoi möreä-äänisempi. 

Mutta kimeä-äänisempi otti häkin syliinsä ja kantoi pois. 

Sen jälkeen Kallen päivät ovat olleet huomattavasti Pidempiä. Ystävällinen nainen ruokkii häntä ja käskee olla hiljaa ruokapöydässä ja muuallakin. Lapset kuuntelevat. Kalle miettii, missä ovat ne vähän kimeä-äänisemmät möreät tällä hetkellä.