edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava


Kännykkä

Anni E. Ahonen

Kuvitus: Marko Koskinen (galleria)


 

Aila puri huultaan ja kääntyi viidennen kerran kohti umpinaisen huoneen takaseinää. Betonia mikä betonia. Se ei muuksi muuttunut koputtelemallakaan. Vielä kerran Aila tutki huolekkaasti jalkalistat, sähköpistokkeet, rasiat, lampun, tuuletusaukon.

Katja katsoi ovelta seuraavaan, valaistuun huoneeseen. Valo tuli lattiasta. Tai siitä mikä lattiasta oli tullut. Jotenkin se toi Katjalle mieleen sen mielettömän paksun sumun, joka oli leijaillut heitä vastaan eräänä hiukan hilpeämpänä iltana pari viikkoa sitten. Lattiasta nousi silloin tällöin ohuita usvarihmoja, jotka kieppuivat pöydän jalkojen ympärillä, Ailan valkoisen työtakin hihoista sisään ja taas ulos kauluksesta kuin etsien takin omistajaa - kuin NUUHKIEN jollakin näkymättömällä, olemattomalla nenällä. Kerran eräs usvarihmoista pöllähti Katjan kasvoille ennenkuin hän ehti väistää sitä. Se viivähti vain hetken, ilman kiinnostusta ja laskeutui sitten takaisin.

Silloin Katja oli huomannut, että tuo sotku jopa tuoksui samanlaiselle kuin SE sumu, silloin kerran. Lattia vaikutti muuttuneen häviävän pieniksi vesipisaroiksi, joita niiden alapuolinen voima liikutteli.

Mistä tuli tuo valo? Se loisti kirkkaana ja tasaisena kuin loisteputken steriili valo sekoittuen sumun kuvioihin lattian sisältä. Ei, vaan lattian alta. Valo tuli niin syvältä, että sen täytyi olla peräisin lattiatasoa alempaa. Eli lattiaa ei enää ollut.

Katja olisi halunnut sytyttää kattovalon, jotta edes yksi lamppu olisi valaissut työhuoneen ylhäältä päin. Mutta katkaisija oli toisella ovella, lattian toisella laidalla, tuon sumun toisella laidalla. Sumuun hän ei astuisi.

Aila astui oviaukolle ja kurkisti alas. Betonilattiasta törrötti raudoituksen kappaleita ja niissä roikkui sementin kappaleita kohdassa, jossa lattia oli lopulta painunut alas ja romahtanut ilman tukea. He molemmat saivat laulaa ylistystä luojalleen siitä, että olivat tajunneet lattian todellakin antavan periksi ja hypänneet turvaan tyhjään komeroon. Lattian mukana oli mennyt tiskiallas katkaisten vesijohdon, Ailan työtuoli oli rullannut rämisten taipuvaa betoniluiskaa alas, hänen työpöytänsä oli säästynyt juuri ja juuri. Se tasapainoili sumun reunalla toisella puolen huonetta.

Oli perjantai-ilta, siivoojat saapuisivat maanantaina. Kukaan ei tulisi kahteen päivään. Vaikka usva olikin lakannut syömästä betonilattiaa, se saattaisi taas ryhtyä leviämään, eikä tässä komerossa ollut paljoakaan tilaa.

"Mitä tuolla alla on?" Katja kysyi äkkiä.
"Hmh... piru sen tietää."
"Eikun lattian alla. Talon alla. Kellari?"
"Ööö... ei, tämä on kellari. Siellä on pelkät perustukset. Kaikki huoltotunnelitkin taitaa olla tässä kerroksessa."
"Ai."
"Kuinniin?"
"Mietin vaan. Siis että mistähän tuo oikein tuli."
"Ai."
Aivan kuin sitä ei olisi muutkin miettineet.
"Otatko vettä?"

He olivat onnistuneet pelastamaan vettä roskakoriin lattiaelementin sisällä kulkeneesta johdosta, joka vielä tiputti vettä. Aila oli sitonut korin kengännauhoilla riippumaan tippojen alle, jotta kaikki mahdollinen vesi saatiin talteen. Kahdessa päivässä heille ehtisi vielä tulla monta kertaa jano. Niinpä Aila kieltäytyi vedestä.

He olivat toivoneet katkenneen vesijohdon houkuttelevan paikalle ihmisiä, mutta tarkempi tuumaaminen siirsi huoltomiestenkin saapumisen vasta maanantaille.

Katja istuutui. He olivat jo sopineet vahtivuoroista ensi yöksi, jos sumu alkaisi levitä uudelleen. Aila kuvitteli kuinka he viimeiseen asti painaisivat kämmeniään seinää vasten ja tasapainoilisivat hupenevalla betonilla - tuntisivat ja kuulisivat sen pikkuhiljaa hajoavan ja murenevan sumuun. Ja sitten - ei enää tasapainoilua, vain epätoivoista kirkunaa koko julmetun pitkän matkan suoraan alas. Tiskialtaan ja työtuolin seuraksi.

Paitsi että he eivät olleet kuulleet niiden saapuvan perille minnekään. Korvia repivä kylmä luritus hyökkäsi heidän kimppuunsa runnellusta huoneesta. Katja kiljaisi ja painautui komeron nurkkaan. Aila jähmettyi ja oli melkoisen varma, että laski juuri alleen.

Luritus toistui yhtä äänekkäänä ja vaativana. Ja uudelleen. Ja taas.

"Kännykkä!" henkäisi Katja ja nauroi helpottunutta, höperön kuuloista naurua.

Kännykkä, työpöydällä.

"Onko se sun?"
"On. Luulin että se jäi reppuun ja reppuhan..." oli ollut työtuolin selkämykseen ripustettuna.

Aila pyöritti päätään. Missä välissä hän oli kaivanut kännyn esiin ja laittanut pöydälle?

"Sen näyttö vilkkuu", huomautti Katja nousten ylös.

Niin se teki. Aila saattoi erottaa keltaisen heijastuksen paperipinon kyljestä vaikkei voinutkaan nähdä itse puhelinta alhaalta tulevan valon heittämän varjon vuoksi.

"Kukahan se on?" hän kysyi ääneen, toiveikkaasti.

Hänellä ei ollut hajuakaan. Moni tiesi numeron ja puhelimeen soitettiin monta kertaa päivässä. Se saattoi olla kuka tahansa, etsimässä perjantaiseuraa.

"Joku alkaa ihmetellä kun et vastaa ja tulee tänne",

Katja ehdotti hiljaa ja Aila nyökkäsi pontevasti: "Oon sopinut pari juttua illaksi ja kaverit tietää, että tulin tänne."

Häntä inhotti. Hänen ystävänsä nyökkäsi puolestaan ja nieli valheen mukisematta päättäen lujasti uskoa siihen, että joku todella tulisi. Joku tulisi ja päästäisi heidät pois.

Puhelin lopetti ja Aila katseli työpöytäänsä. Se oli jäänyt kaikille neljälle jalalleen työhuoneen nurkkaan. Sumun raja kulki ehkä noin parinkymmenen sentin päästä sen jaloista. Matkaa oli nelisen metriä. Liikaa hypättäväksi kun vauhtia saattoi ottaa vain metrin. Keskeneräisessä siivouskomerossa ei ollut mitään niin pitkää. Toisaalta hän ei keksinyt, kuinka olisi saanut kännyn kiinnitettyä johonkin nelimetriseen niin, että sen saisi turvallisesti tänne komeroon.

Ja taas kännykkä soi. Katja tanssahteli levottomana ovensuussa ja kurkotteli nähdäkseen puhelimen. Vain keltainen valo antoi vihjeen siitä, missä se makasi. Ailan kädet puristuivat huomaamatta nyrkkiin kun hän siirtyi Katjan rinnalle. Jos telekinetiikka olisi tahdosta kiinni, olisi känny singahtanut tyttöjen kouriin varsin kevyesti.

"Perhanan perhana", mutisi Aila ja kääntyi (kuudennen kerran) tutkimaan hätäisin liikkein pimeää koppia. Hän mittasi sen käsillään ja arvioi kooksi puolitoista kertaa kolme metriä. Komeron ovi sijaitsi sen pitkällä sivulla ja aukolla oli leveyttä vajaa metri, ehkä 70 senttiä. Aila laskeskeli puhelimen soidessa.

"Mä luulen että mä voin hypätä tuonne", totesi Katja epävarmasti.

Aila kääntyi katsomaan häntä.

"Älä ole idiootti. Sinne on ainakin neljä metriä matkaa."

Katjan leuka oli varsin ilmeikäs ruumiinosa ja nyt se sanoi:"Kyllä minä tiedän että sinne on neljä metriä mutta sinun ei tarvitsisi sanoa sitä ääneen sillä minulta loppuu usko ja minä aion perkele mennä!"

Aila tarrasi ystävänsä käsivarresta ja katsoi Katjaa lujasti. "Älä yritä sitä. Ei se onnistu. Mulla on parempi idea ja mä tartten sun apua siinä."

Katjan leuka epäröi mutta myöntyi muutaman sekunnin mietiskelyn jälkeen.

"Tuonne on neljä metriä matkaa. Tää koppi on noin kolme metriä pitkä ja siinä on jalkalistat." Aila potkaisi puulistaa. "Ne on pienillä nauloilla kiinni..." hän näytti pienen messinkinaulan päätä sormellaan. "... ja ne lähtee toisistaan irti melko helposti. Mä luulen että mun avainnipusta löytyy niin litteitä avaimia, että me saadaan nuo vivutuksi irti ja sun avaimenperäs on niin iso, että sillä voi lyödä noita nupeja kiinni
uudelleen."

Katja alkoi innostua. Suunnitelma oli simppeli ja helppo toteuttaa. He irrottaisivat pitkän listan ja kiinnittäisivät siinä olevilla nupeilla lyhyen seinän listan siihen ja saisivat sillä keinoin yli nelimetrisen sauvan. Toinen lyhyt lista liitettynä oviaukon listoihin muodostaisi toisen litteän sauvan. He ripustaisivat vesiämpärinsä toiseen sauvaan ja sorhisivat kännyn siihen toisella. Ainoa heikkous olivat juuri nuo naulat. Ne vaikuttivat varsin hennoilta pitämään kasassa niinkin pitkän listan koko painoa. Mutta jotain piti kokeilla.

Tytöt työskentelivät hiljaisina puolisen tuntia. Kännykkä keskeytti heidät pari kertaa ja he katsoivat työpöytää ja sitten toisiaan ja hymyilivät hermostuneesti toisilleen. Listat alkoivat valmistua ja Aila irrotti kengännauhavirityksensä vesijohdon pätkästä. Hän sitoi roskakorin toisen, tukevamman tuntuisen sauvan päähän.

Katja otti ämpärisauvan hoitaakseen ja Aila hivutti oman seipäänsä kohti pöytää. Hän pani hiukan levottomana merkille. Että alla vellova sumu muodosti turhan selvän varjon sauvasta. Varsinkin kun valo tuli aivan väärästä suunnasta sellaisten varjojen luomiseksi. Kun Katja ohjasi oman listansa ämpäreineen usvan yli, huomasi Aila ämpärin aiheuttavan varsin kummia ilmiöitä sumussa.

"Älä anna sen painua liian alas", Aila sanoi ja Katja totteli.

Hän oli huomannut aivan saman asian. Usva matki heidän tekosiaan. Se muodosti pintaansa peilikuvan yläpuolisista tapahtumista niin, että sumumaton pinnalla näkyi selvästi vesihöyryn muodostama pitkä sauva ja sen päässä keikkuva ämpärin pohja. Ilmiö eteni samaa vauhtia kun Katja sai sauvansa hivutettua usvan poikki. Puolivälissä matkaa hän havaitsi listan pään taipuvan omasta ja ämpärin painosta kaarelle kohti usvaa. Sumuämpäri nousi vastaavasti kohti muovikoria, kuin peilikuva. Katja nosti listaa ylöspäin ja toivoi pienten messinkinaulojen kestävän lisärasituksen.

Aila oli saanut oman jalkalistansa työpöydän reunaa vasten ja jätti sen siihen nojalleen. Hän ryhtyi auttamaan Katjaa. Katjan vaikeudet lisääntyivät matkan lyhetessä ja tukipisteen siirtyessä yhä kauemmas. Ämpärin pohja lähestulkoon hipoi sumumattoa. Aila nosti varovasti puulistaa ja kuuli kauhukseen pienen rusahduksen. Jokin nauloista aikoi pettää.

Oli kuin risahdus olisi ollut sovittu merkki. Rauhallisena pysynyt usvakerros pölläytti kaksi suurta, lonkeromaista pilveä kohti pöytää vasten nojaavaa sauvaa kietoutuen sen ympärille ja LIIKUTTAEN sitä. Aila kiljaisi ja nappasi kepin käteensä. Katjan pitelemä ämpäri painui usvan sisään ja katosi näkyvistä. Peitossa olevaa sauvan päätä NYKÄISTIIN ja Katja huusi. Yhtäkkiä lonkerot jättivät jo perille tulleen listan
huomiotta ja kiertyivät Katjan pitelemän sauvan ympärille. Ne liukuivat nopeasti kohti ämpäriä roikottavaa päätä ja ennenkuin Aila ehti tajuta, mitä ne aikoivat, vetivät ne sauvan sumun sisään kolauttaen sen vielä kerran betonilattian jäänteisiin.

Katja menetti tasapainonsa. Hän oli pidellyt sauvasta kiinni kuin hukkuva lastusta ja äkillinen nykäys suisti hänet pää edellä kohti höyrystynyttä lattiaa. Aila hyökkäsi apuun mutta ehti saada vain haparoivan otteen tytön farkkujen vyölenkistä. Kuului "rits" ja lenkki irtosi halpahalliompeleistaan. Katjan kädet pyörivät villisti ilmassa sekoittaen hänen ympärilleen nousseita sumulonkia pyörteiksi. Hänen avonaisesta
suustaan ei kuulunut mitään. Hänen silmänsä tuijottivat sekopäisinä suoraan valkoiseen, steriiliin sumuun. Sitten hän alkoi kirkua ja kaatui lattian läpi.

Aila rojahti rintakehä edellä lattian reunaan ja huusi. Usvalonka pyyhkäisi hänen kasvojaan ja Aila nykäisi itsensä ylös ja taaksepäin. Hänen ystävänsä kirkuminen kaikui huoneessa pudoten kuilua alas ja hiljeten mutta se ei hävinnyt. Yhä uudelleen Katja huusi ja yhä uudelleen huuto kaikui ylös asti heikompana ja heikompana. MUTTA SE EI LOPPUNUT!

Aila parkui ja kiertyi komeron nurkkaan peittäen korvansa ja yrittäen täyttää päänsä omalla äänellään. Hän itki ja huusi kunnes hänen korvakäytävänsä tuntuivat raapiutuvan vereslihalle hänen painaessaan sormensa niihin. Silloin hän varovasti otti ne pois ja kasvot märkinä ja silmät puolisokeina konttasi hitaasti kohti valoa. Hän ei kuullut mitään.

Sitten:

"Aaiilaaaa!" hyvin heikkona, hyvin kaukaisena. Kahdesti. Jälkimmäinen edellistä vaimeammin. Katja putosi yhä.

"Voiherrajeesus!" Aila valitti ja puhkesi uudelleen itkuun. Hän makasi vatsallaan sumun reunalla ja parkui kunnes nyyhkytyksiä ei enää noussut hänen sisältään. Sitten hän vain makasi, typertyneenä ja epätoivoisena.

Kännykkä soi. Aila säikähti niin, että luuli sydämensä pysähtyvän. Toinen soitto hätkäytti vielä, mutta Aila oli jo ylhäällä ja katsoi huoneen poikki pöytäänsä. Keltainen valo vilkkui. Aila pyyhkäisi vedet silmistään. Toinen sauvoista oli ihme kyllä vielä paikoillaan pöydän reunaa vasten. Aila tarttui siihen varovasti. Se tuntui tukevalta mutta hänen oma kätensä vapisi niin, että sauvan pää heilui ja huojui. Aila laski sauvan kädestaan ja meni komeron nurkkaan. Siellä hän istui pää polvissaan niin pitkään kunnes kuvitteli voivansa käsitellä nelimetristä jalkalistaa.

Siinä istuessa hänen ajatuksensa selkenivät hiukan ja hän tajusi, ettei yhdestä listasta olisi paljoakaan iloa kännykän pyydystämiseksi. Hän tarvitsisi toisen. Siitä tulisi väkisinkin hiukan huterampi sillä jäljellä oli enää lyhykäisiä puunpätkiä, jotka he olivat hylänneet. Se oli kuitenkin ainoa vaihtoehto. Hän ryhtyi toimeen.

Aila piti työskennellessään tahallaan niin kovaa meteliä, ettei kuilusta voinut kantautua mitään hänen korviinsa. Jos hän kuulisi Katjan kaukaisen valituksen vielä kerran hän varmasti sekoaisi ja hyppäisi itsekin sumuun. Hän paukutti pienellä puunpalalla messinkinauloja kiinni ja työnsi valmistuvaa pätkää vinottain vasten komeron seinää, jotta se mahtuisi koppiin. Lopulta se oli valmis.

Aila hivutti tekeleen oviaukosta ulos ja alkoi työntää sitä edellisen sauvan rinnalla kohti pöytää. Usva reagoi kuten aiemminkin, peilikuvilla. Aila nielaisi ja puri hammasta. Jos sumusta nousisi taas lonkeroita, olisi hänen päästettävä sauvasta irti ja homma olisi siinä. Usva vaikutti kuitenkin varsin tyytyväiseltä oloonsa eikä kiinnittänyt sen suurempaa huomiota tähän ilmeiseen pakoyritykseen. "Kylläinen, vai?" Aila mutisi hampaittensa takaa ja hivutti sentti sentiltä listaa lähemmäksi. Vihdoin se oli perillä ja nojasi pöytää vasten.

Aila hikoili ja vapisi kauttaaltaan. Hän huilasi viitisen minuuttia ja pohti samalla kuinka hän saisi kännykkänsä näkyviin varjosta. Tätä tarkoitusta varten hän oli jättänyt yhden naulan läpilyötynä ensimmäisen sauvan päähän. Välissä ei pitänyt olla mitään. Mitään ei ainakaan erottunut. Niinpä hän otti sauvasta kiinni, nosti sen päätä ylemmäs kunnes se lepäsi pöydän pinnalla vaakatasossa ja alkoi haparoida puhelintaan. Hän muisteli, missä kohtaa paperipinoa hän oli nähnyt sen näytön valon heijastuvan ja arvioi paikan. Hän ohjasi sauvan pään kauas paikan yli, laski naulapuolen alaspäin ja veti varovasti. Pöydän reunalle ei ilmestynyt mitään. Aila yritti hiukan sivummalta, samalla tuloksella.

Hän jatkoi kalastustaan viitisen minuuttia ja kuuli sitten lupaavan äänen - muovi hankautui pöytää vasten. Ainakin niin hän toivoi. Musta pieni Nokia ilmestyi pikkuhiljaa pöydän reunalle ja Ailan suupielet alkoivat kääntyä ylöspäin. Hän nauroi helpotuksesta ja hengitti kunnolla ensimmäistä kertaa muutamaan minuuttiin. Sitten hän siirsi toisen litteän sauvansa kännyn kohdalle, nosti sen vaakatasoon ja tuki sen pään vyötäröään vasten. Oikean tasapainon löytäminen vei hirvittävän pitkään ja lopputulos oli parhaimmillaankin heiluva ja vapiseva. Mutta Ailan oli yritettävä. Hän raapi pöydän pintaa naulalla ja veti milli milliltä puhelinta lähemmäs reunaa ja litteää listaa. Hänen aikomuksensa oli muodostaa listoista liukurata, jonka reunat olisivat ylöspäin ja jota pitkin kännykkä liukuisi alas pöydältä komeroon. Ongelmana oli saada puhelin listojen muodostamaan kouruun.

Se ei onnistunut. Ei vaikka hän tuskaisesti poimi kännyn kymmeniä kertoja naulan avulla ja yritti nostaa sen listan päälle. Listat olivat liian pitkiä ja heiluvaisia ja hänen näkyväisyytensä pöydälle kehno. Lopulta Ailan oli pakko lepuutta särkeviä käsivarsiaan ja jättää listat nojaamaan pöytää vasten. Hän päätti levätä muutaman minuutin ja nukahti.

Aila heräsi kellonsa mukaan kolmisen tuntia myöhemmin (oli siis keskiyö) ja ryhtyi uudelleen toimeen. Valo oli vielä siellä, samoin usva ja sauvat pöytää vasten. Hän yritti pari kertaa samaa temppua kuin aiemminkin muttei onnistunut. Hän vaihtoi taktiikkaa ja nojasi niin raskaasti kuin putoamisen peloltaan kykeni toiseen listaan ja tuki sen toisen pään pöydän reunaan. Naulalistalla hän raapi kännyä hitaasti kohti pöydän reunaa ja juuri kun se oli putoamaisillaan, hän huilasi ja tarkisti listojen asennon ja oman tasapainonsa. Sitten hän otti tukevan otteen naulalistasta ja nykäisi hieman.

Känny putosi reunan yli. Se kolahti listan päälle ja alkoi liukua kohti sen reunaa. Aila kippasi listaa vastakkaiseen suuntaan ja liike vaihtoi suuntaa. Aila heilautti naulalistan toisen listan viereen ja yritti sulkea niiden välisen raon. Se tapahtui viime hetkellä ja känny pysäytti liukunsa. Se lepäsi nyt kahden jalkalistan muodostamassa kourussa. Aila olisi halunnut hyppiä muttei uskaltanut liikahtaakaan. Niin kiikkerä oli näiden kahden listan muodostama liukurata, että hänen oli pakko yrittää työntää sen pää uudelleen pöydän reunan yli. Muuten se putoaisi hänen käsistään.

Aila laski komeron puoleisia päitä ja katsoi kuinka kännykkä alkoi valua häntä kohti. Hän työnsi seipäitä pöydän reunan yli, tunsi niiden antavan periksi kun ne ylittivät pöytälevyn kulman ja ...

Kännykkä soi. Sen keltainen valotaulu alkoi välkkyä ja näyttöön vilisi numeroita. Aila hätkähti, hänen kätensä heilahtivat muutamia millejä, mutta joustaviin puulistoihin pieni liikahdus vaikutti moninkertaisesti. Ne heilahtivat erilleen ja vauhdissa ollut kännykkä liukui niiden välistä ja putosi. Aila kiljui ja kirosi ja itki. Hän paiskasi puulistat voimalla kohti pöytää ja ne osuivat seinään, kimposivat takaisin ja heilahtivat humisten lattian läpi kännykän perään. Ja taas kännykkä soi. Tällä kertaa Aila ei peittänyt korviaan vaan seisoi itkien kuilun reunalla ja kuunteli epätoivoisena hilpeää luritusta niin pitkään kunnes tuntematon soittaja luovutti.

Myöhemmin Aila makasi komerossaan ja pohti, kuinka maanantaiaamuna saapuvat siivoojat suhtautuisivat omituiseen usvaan. Kuinka he säikähtäisivät ja kutsuisivat poliisin ja palokunnan paikalle. Kuinka palokunta hakisi Ailan kuilun yli kaadetuilla tikkailla ja kuinka laitoksen esimies seisoisi hämmästellen lattian reunalla katsellen sumuun. Siinäpä vasta fyysikoille pohdittavaa. Jos he saisivat selville, mitä se oli ja mika sen aiheutti, kertoisivatko he Ailalle? Pystyisivätkö he kääntämään kuilun nurin ja ravistamaan sieltä esille Katjan? Ja kännykän? Millaisessa paikassa se soisi nyt? Usvan läpi paistava valo ei paljastanut mitään eikä hän tohtinut painaa päätään sen läpi. Ehkä siitä ei pääsisikään läpi vaan se jatkuisi sinne, missä tuon kuilun oletettu pohja nyt sitten olikaan.

Äkkiä Aila tunsi suunnatonta halua hypätä usvaan ja katsoa, mitä siellä oli. Hän käänsi kasvonsa kohti usvaa ja huomasi sen heränneen henkiin. Sen pinnalle muodostui lonkeroita ja pyörteitä ja ne ajoivat toisiaan takaa, kiertyivät toistensa ympärille, erosivat taas ja painuivat sumuun taas noustakseen jostain muualta ylös. Ne näyttivät leikkivän keskenään. Ailan teki hirveästi mieli loikata mukaan ja muuttua itsekin samanlaiseksi aineettomaksi usvakielekkeeksi ja yhtyä ilonpitoon. Hän nousi polvilleen ja katseli lumottuna valkoisten rihmojen liikehdintää.

Aila siirtyi lähemmäs ja tunsi lämmön hohkavan sumun läpi. Sen mukana nousi useita kapeita, ohuita lonkeroita, jotka kietoutuivat hänen kasvojensa ja päänsä ympärille. Ne vetivät ja houkuttelivat hellävaraisesti ja tuntuivat kuiskivan sanoja hänen korviinsa. Sanoja, jotka pyyhkivät hänen mielestään kaiken pelon ja vastenmielisyyden ja - tahdon.

Aila tempautui taaksepäin kauhuissaan. Lonkerot vetäytyivät kuin iskevät käärmeet ja hyökkäsivät eteenpäin. Aila kirkui ja potki itseään kantapäillään vasten komeron seinää. Lattiasta kuului rutinaa ja ryskettä ja Ailan työpöytä alkoi kallistua kohti kuilua. Komeron oviaukon alaosa repeytyi, ei omasta painostaan, vaan koska se revittiin irti. Lonkerot kävivät betonin kimppuun ja kiskoivat sitä alaspäin hirveällä voimalla. Pöytä kallistui kyljelleen ja tipahti suhahtaen. Paperipino hajosi ilmaan ja leijui hetken usvan yllä imeytyen sitten erään pyörteen sisään.

Ja tuho vain jatkui. Aila huusi ja käpertyi yhä hupenevaan nurkkaukseen ja peitti silmänsä. Hän tunsi lattian tärisevän ja värähtelevän ja kuuli terästankojen napsahtelevan sen sisällä. Sitten tuli hiljaista.

Aila kurkisti käsiensä takaa ja huudahti. Lattia-ala oli hänen allaan huvennut niin pieneksi, että vain hänen jaloilleen oli tilaa. Komeron toisella seinällä tuho oli vähäisempää ja pysähtymättä ajattelemaan hetkeksikään Aila loikkasi kiljahtaen betonilta usvan yli. Matkaa oli vain hiukan yli metrin ja hän selvisi siitä helposti. Nyt hänellä oli tilaa vaikka hiukan maatakin. Mutta sitä hän ei uskaltanut tehdä. Hänen mielensä ja ruumiinsa oli niin uupunut, että hän pelkäsi nukahtavansa siihen paikkaan pelostaan huolimatta. Hän vaipui polvilleen ja soi hetkisen helpotuksen tuomalle itkulle.

Myöhemmin yöllä Aila päätti sittenkin nukkua hiukan. Jos lattia alkaisi taas huveta, ei ollut mitään valiä sillä, olisiko hän hereillä vai ei. Komerosta oli kaikki poispääsytiet tehokkaasti tuhottu. Jos sen sijaan joku viikonlopputyöskentelijä eksyisi kellariin, saattaisi hän kuulla sen ja huutaa apua. Mutta vain jos olisi hereillä aamulla. Siksi hänen tuli nukkua nyt. Ja Aila nukkui.

Aamu ei tuonut mitään uutta tilanteeseen. Sumu oli ja pysyi, Ailan epämukavuus ei helpottanut, ketään ei näkynyt tai kuulunut, valo loisti kuilusta ja Ailan hyvä ystävä matkasi kohti sen pohjaa hänen kännykkänsä kanssa. Ailan usko kuilun ohjattomuuteen oli hyvin vakaa. Mikään ääni ei ollut antanut vihjeitä sen päättymiselle. Sillä täytyi olla seinämät sillä siellä kaikui, mutta pohja? Jokin veti esineitä alas. Ei pelkästään painovoima vaan Jokin. Tämä Joku oli selvästi fyysistä voimaa käyttäen repinyt esineitä kuiluun ja oli yrittänyt houkutella hänetkin sinne.

Houkutella? Miksi? Kun kerran se näytti onnistuvan väkisinkin. Miksi vaivautua suggeroimaan Ailaa vapaaehtoiseen hyppyyn kun kerran lonkerot tuntuivat varsin tehokkailta ja voimakkailta aseilta? Miksi se oli lopulta luovuttanut ja jättänyt hänet rauhaan? Mitä enemmän Aila asiaa pohti, sen epäloogisemmalta kuilun käytös tuntui. Ilmeisesti sillä ei ollut logiikkaa. Aivan kuin se olisi jotenkin kahtiajakoinen. Toinen puoli halusi tuhota, repiä ja raastaa, toinen hillitsi tuhovimmaa ja turvautui toisenlaisiin aseisiin, näännytykseen, epätoivoon ja mielikuviin. Kumminpäin vain, kuilu oli varsin epäluotettava ja halusi joka tapauksessa hänet sisäänsä.

Lauantai kului kasvavan janon ja nälän merkeissä. Aila yritti pari kertaa ulottua katkenneeseen vesijohtoon mutta se oli liian kaukana nyt. Ei sieltä enää mitään ulos tullutkaan, mutta sen suulla roikkui häiritsevän kirkkaana pieni pisara, jota Aila hetki hetkeltä himoitsi enemmän ja enemmän. Lopulta hän luovutti ja päätti nukkua uudelleen. Kello oli jo neljä iltapäivällä.

Hän heräsi tuuletuskanavan huminaan. Kello oli kolme yöllä, joten se ei voinut johtua ovien aukomisesta, ellei kyseessä ollut yövartija. Aila kuunteli tunnin verran ääniä ympäriltään, muttei kuullut muuta kuin tuuletusaukon huminan. Hän päätteli vedon johtuvan muuttuneesta säästä, viikonlopuksi oli luvattu sateita.

Vedon lisäksi Aila huomasi muitakin muutoksia. Komeron vastakkaisella seinällä oli asennuksien jäljiltä jäänyt roikkumaan johtojen päitä, jotka heiluivat hiljaa ilmavirrassa. Aila ei ollut niitä aiemmin huomannut, sillä ne olivat korkealla. Hän seurasi johtoja katseellaan. Ne kulkivat komeron ovelle ja kääntyivät seinän suuntaisesti lattiattomaan huoneeseen pois näkyvistä. Sillä seinällä oli Ailan muistin mukaan hyllyköitä. Hän alkoi pohtia uutta pakoreittiään.

Hän ryhtyi tuumasta toimeen muutaman minuutin harkinnan jälkeen. Ensin hänen piti hypätä takaisin sille kapealle kielekkeelle, jolta hän oli pelastautunut vuorokausi sitten. Se oli helpoin osuus. Sitten hän hypähti varovasti kohti paksuja kaapeleita ja tarttui niihin päästäen kuitenkin saman tien irti. Sitten hän veti henkeä ja hyppäsi korkeammalla tarttuen aivan kaapelen juuresta kiinni ja päästäen koko painonsa niiden varaan. Ensimmäinen pidike antoi periksi, samoin toinen ja kolmas. Aila kiljui mutta piti kiinni. Putoaminen päättyi kun ensimmäinen seinään ruuvattu jakaja tuli vastaan. Se kesti Ailan painon.

Ailan jalat olivat usvan peitossa ja hän kiskoi itseään kauhuissaan ylöspäin. Lonkeroita ei näkynyt. Putoaminen oli samalla tuonut hänet ovelle, josta oli hyllyköihin matkaa puolisen metriä. Aila alkoi varovasti heijata itseään kaapelin varassa ottaen jaloillaan tukea seinästä. Hyllyt olivat tyhjiä, sillä Ailan kansiot olivat olleet vielä pahvilaatikoissaan, jotka puolestaan olivat matkalla suoraan alas. Aila sai jalkansa ensimmäiselle hyllyriville ja tarttui kädellään ylimpään hyllyriviin. Kun hän oli mielestään tukevasti hyllyllä päästi hän kaapeleista irti ja hengähti.

Sitten hän aloitti hankalan kulkunsa hyllyriviä pitkin seinälle, joka oli hänen ja oviaukon välissä. Seinä oli itsessään tyhjä, mutta siinä sijainnut tiskiallas oli jättänyt jotain jälkeensä - viemäri- ja vesiputket. Ne töröttivät seinästä tukevasti kiinni ruuvattuina ja seinäbetoniin upotettuina. Aila kurotti jalallaan hyllyköstään ja totesi, että joutuisi hyppäämään yltääkseen putkiin. Hän suoriutui siitä hetkisen pohdinnan jälkeen. Kääntäen vartalonsa hyllykköön päin ja pitäen tukevasti kiinni hyllylevyistä hän pudottautui jalat edellä kohti putkia työntäen käsillään itseään irti hyllyköstä. Jalat tärähtivät liukkaalle muoville (viemäriputki) ja hetkisen kestävän paniikin ajan Aila oli varma, että liukastuisi ja putoaisi putkelta. Hänen jalkansa pysyivät kuitenkin siellä missä pitikin.

Näin lähellä oviaukkoa Ailan teki mieli vain päästää irti ja hypätä kohti lattian reunaa mutta hän ei uskaltanut pudottautua sumun sisään. Jos häntä kiskottaisiin alaspäin, ei hänellä olisi mitään, mistä pitää kiinni. Sileä betoni ei juuri tarttumakohtia tarjonnut. Niinpä hän kääntyi varovasti kasvot oviaukkoon päin ja katsoi aukon yläosaan. Siellä oli leveät puulistat, kuten komerossakin. Juuri tarpeeksi leveät hänen sormilleen. Hän kykenisi heilauttamaan itseään tasan kerran listan varassa, sen jälkeen hänen sormiensa voimat loppuisivat ja hän putoaisi. Ensimmäisen ponkaisun olisi vietävä oviaukon läpi lattialle.

Loppujen lopuksi se kävi yllättävän helposti. Aila istui hetkisen typertyneenä betonilattialla katsoen huoneeseen, josta oli pitänyt tulla hänen työhuoneensa Hän katsoi laboratoriolasien rivejä hyllyllä, jota pitkin oli juuri kävellyt ja ihmetteli, kuinka hän oli onnistunut olemaan rikkomatta niistä yhtäkään. Sitten hän muisti Katjan. Hänen rintaansa alkoi kasvaa pieni, kipeä möykky, kun hän ajatteli miten helposti oli lopulta päässyt huoneesta ulos. Jos hän olisi tajunnut kaapelit hiukan aiemmin, olisi Katja ehkä vielä elossa. Jos kännykkä ei olisi soinut, olisi hänen huomionsa ehkä vihdoin kiinnittynyt kattoon lattian sijasta. Jos hänen kännykkänsä ei olisi soinut, olisi Katja vielä elossa ...

Äkkiä Aila tajusi, ettei koko jutun kauheus ollut Katjan kuolemassa, vaan siinä, että hän saattoi olla vielä hengissä. Hän saattoi tälläkin hetkellä pudota kohti tuntematonta kauhuissaan tai pelosta järjettömänä. Tai ehkä hän oli jo saapunut perille, hengissä. Ja mikä siellä alhaalla saattoi häntä odottaa? Aila alkoi täristä ja pieni möykky kasvoi hiukan suuremmaksi ja kipeämmäksi. Hän alkoi nyyhkyttää. Hänen itkunsa ei ottanut loppuakseen. Aila istui kuilun reunalla itkien ystäväänsä, omaa saamattomuuttaan, kuilun järjettömyyttä ja kaikkia niitä mahdollisia jossitteluja, jotka olisivat säästäneet heidät tältä.

Lopulta, yhä nyyhkien, hän nousi ylös ja etsiytyi vessaan. Hän kävi tarpeillaan, pesi itsensä niin hyvin kuin ahtaassa vessassa kykeni, joi kyllikseen vettä hanasta (joka ei näköjään kärsinyt katkenneesta johdosta) ja kuivasi juuri kasvojaan kun häneen iski paniikinomainen ajatus: "Jos se leviää tänne!" Aila aukaisi täristen vessan oven ja katsoi kuilun hohdetta joka paistoi kulman takaa. Hän aloitti perääntymisen kohti käytävän portaikon ovea katse suunnattuna valoon. Ovelle pästyään hän kuuli kuinka huoneissa hänen edessään alkoi uusi ryske ja rätinä. Aila kääntyi ja juoksi.

Kotiin päästyään Aila nosti puhelimen luurin ja alkoi painella hätänumeroa mutta lopetti jo toisen ykkösen jälkeen. Mitä helvettiä hän saattoi virkavallalle sanoa? Kun ei itsekään tiennyt mitä laitoksella oikein tapahtui. Ja Katjan katoaminen. Ennenpitkää huomio ja epäilykset kohdistuisivat häneen vaikka poliisit näkisivätkin kuilun toiminnassa. Ei, virkavalta oli jotain, mitä tuli välttää. Jos kuilu leviäisi, ei tarvitsisi odottaa maanantaiaamua pidemmälle kun asia huomattaisiin ja sitä ryhdyttäisiin tutkimaan. Silloin hän voisi vastata kysymyksiin - omalla tarinallaan.

Aila laski luurin päättäväisesti paikoilleen ja lähti keittiöönsä kun puhelin soi. Hän jähmettyi paikoilleen. Kello oli kuusi sunnuntaiaamuna, kukaan ei soittanut tähän aikaan hänelle. Ei kukaan. Hän kääntyi kohti puhelintaan ja odotti. Se soi uudelleen. Ailan kurkkuun nousi se sama pieni möhkäle kun hän nosti kuulokkeen varovasti korvalleen. Ennenkuin hän kuuli vielä hiiskahdustakaan, arvasi hän, mitä sieltä tulisi. Sirinä ja suhina oli voimakasta ja yhteys pätki pahasti, mutta se oli selvästi soitto matkapuhelimesta.

"Aila?" pieni, hätääntynyt ääni jostain aivan toisesta maailmasta.


* * *
Palautteen antamiseen Annille ei tarvitse
käyttää kännykkää, vaan siihen käy
kätevästi tämä tekstilaatikko.

edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava