edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava

JUHANNUSYÖNÄ

Risto Remes


 
    
- De mortuis nil nisi bene - 

Punainen maalaislinjuri teki matkaa halki viljavien peltojen ja metsävyöhykkeiden pientä ja pölyistä soratietä pitkin. Se punnersi yskähdellen yli pienten nyppylöiden ja jätti jälkeensä vaaleanruskean hiekkapilven tiedottamaan edistyksen saapumista maaseudulle. Keskipäivän aurinko laski säteensä vihertäville pelloille ja sekametsille niiden huojuessa hiljakseen leppeän länsituulen pyörteissä. Barjuan huokaisi. Hän ei ollut koskaan uskonut näkevänsä näin kauniita maisemia. Hän oli  matkustanut kauas Pohjolan kesään nähdäkseen tuhannet järvet ja kauniin vehreän luonnon loiston, jollaista ei voinut kokea Välimeren kuivassa ilmastossa. Tien laidalla joukko lehmiä märehti ja katsoi välinpitämättön huolettomasti kun vanha linjuri kolisteli niiden ohitse. Ne eivät tuntuneet huomaavankaan sitä. 

Puolen päivän jälkeen Barjuan pyyhki hikeä otsaltaan. Vaikka oli 30-luvun lämpimin kesä, ei ikkunoita viitsinyt pitää auki tieltä nousseen pölyn takia. Huristettuaan puoli päivää läpi peltoaukeiden ja metsäsaarekkeiden, linjuri saapui Korolan kirkonkylään. Pienen harjanteen päällä tie teki mutkan ja sen takaa aukesi maisema, jollaisia Barjuan oli mielessään maalaillut. Kirkon kivinen kellotapuli, muutamia puisia rakennuksia ja jokunen pienempi mökki kirkkaan sinisenä helmeilevä järvi taustanaan muodostivat kirkonkylän keskustan. Hän myhäili tyytyväisyyttään ja kaivoi lehtiön taskustaan. Ensimmäiselle sivulle hän luonnosteli lähes identtisen maiseman. 

Linjuri pysähtyi kirkon eteen pienelle aukiolle, jonka toisella puolella sijaitsi kyläkauppa, vierellään paikallinen majatalo. Espanjalainen katseli rauhassa ympärilleen, siemaisi keuhkojensa täydeltä raikasta maalaisilmaa ja sulki silmänsä. Miehen kasvoilta paistoi mielihyvä kun hän seisoi siinä, keskellä pientä keskisuomalaista kirkonkylää ja antoi tuulen hyväillä sileitä kasvojaan. Hetken seisottuaan Barjuan keräsi matkatavaransa ja suuntasi aukion yli kohti tavernaa. Paikallisten kummastellessa tummaa nuorukaista hän hyräili iloista espanjalaista  sävelmää.

Majatalon tukeva maalaisemäntä otti muukalaisen avosylin vastaan ja Barjuan oli tyytyväinen maksettuaan neljäkymmentä markkaa yösijasta majatalon ainoassa huoneessa. Häntä hymyilytti pyöreäkasvoisen emännän ystävällisyys. Saatuaan matkatavaransa huoneeseen, Barjuan otti lehtiönsä sekä pienen kankaaseen käärityn nyytin ja asteli ulos auringonpaisteeseen. Katseltuaan aikansa kirkonkylän rakennuksia Barjuan suuntasi ulos kirkonkylästä, kohti kirkon takana kimaltelevaa järveä.

Matkaa ei ollut kuin muutama kivenheitto ja jo kaukaa nuorukainen näki rannalle kerääntyneitä maalaisia, jotka parveilivat touhuisasti suuren puuröykkiön ympärillä. Rannalla uteliaalle muukalaiselle selvitettiin kokoksi nimitetyn puukasan merkitystä ja kerrottiin paikallisesta keskikesän juhlasta, juhannuksesta, Johannes Kastajan päivästä, jota oli jo varhain vietetty kesäpäivänseisauksen aikoihin. Ihasteltuaan hetken järven välkehdintää Barjuan suuntasi läheiselle pellolle pitkin pientä polkua. Pellon ja läheisen metsikön väliin jäi kapea nurmikaistale, jolle mies asteli. Hän heitti paitansa nurmelle ja kävi makuulle katsellen sinistä taivasta vasten kisailevia pääskyjä. Hän sulki silmänsä ja antoi mielensä ajelehtia. Ei kulunut kauaakaan kuin Barjaun Angelo Castavo oli täydessä unessa auringon lämmittämällä nurmella.

Aurinko laski hiljalleen kohti taivaanrantaa ja tavoitteli jo puiden latvoja kun Barjuan vihdoin heräsi. Vatsa tuntui valittavan väliin jäänyttä päivän ateriaa, joten mies kääri nyytistään esille muutaman voileivän ja pullon viiniä. Nurmella syödessään Barjuan kiinnitti huomionsa järven vastakkaisella rannalla nousevaan korkeaan kallioon. Paljaalta kalliolta korkealla järven yläpuolella oli hyvät näkymät toiselle rannalle, jossa paikalliset parhaillaan valmistelivat juhannusjuhliaan. Auringon hiipuessa hiljalleen metsän taakse, nuorukainen lähti verkkaisesti kiertämään järveä kohti vastarannan paljasta kalliota.

Kun Barjuan vihdoin oli kiivennyt metsän halki kallion laelle, oli kesäauringosta jäljellä enää taivaanrannassa kajastava tulipunainen hehku. Alhaalla järven rannalla virittelivät soittoniekat soittimiaan ja innokkaimmat maalaispariskunnat kokeilivat jo rannalle rakennetun tanssilavan kestävyyttä. Hän istui alas ja jäi katselemaan rannan tapahtumia. Yksinäisellä kalliolla istuminen sai jälleen Barjuanin mielen vaeltelemaan. Illan kääntyessä yöksi ja tähtien syttyessä loistamaan, hän jäi tuijottamaan mietteissään alas rannalle.

Yhtäkkiä Barjuan säpsähti ja hypähti melkein ilmaan, kun joku laski kätensä hänen olkapäälleen. Sydän vielä pamppaillen hän käänsi pelokkaasti päänsä ja huojentui nähdessään ystävällisen hymyn takanaan seisovan vaalean nuoren naisen kasvoilla.

"Anteeksi, en halunnut pelästyttää..." nainen selitti vienosti hymyillen.

"Eipä tuo mitään", vastasi Barjuan ja hymyili takaisin.

"Olen Emilia Eskelsson", esittäytyi kaunotar ja uteli muukalaisen nimeä.

"Nimeni on Barjuan, Barjuan Angelo Castavo", vastasi nuorukainen ja pyysi
naista istumaan seurakseen.

Nainen oli nuori, hän ei näyttänyt päivääkään yli kaksikymmenvuotiaalta. Barjuan katseli kun nainen istuutui hänen vierelleen kalliolle ja totesi itsekseen vaalean kaunottaren edustavan sitä pohjoismaista naiskauneutta, jota hän oli odottanut näkevänsä täällä. Hetken kummatkin istuivat hiljaa ja katselivat alhaalla vastarannalla juhlivia ihmisiä ja roihuavaa kokkoa.

Sitten Barjuan aloitti varovasti keskustelun, joka vauhtiin päästyään tuntui jatkuvan loputtomiin. He löysivät kymmenittäin yhteisiä puheenaiheita, kuten Pohjolan kaunis luonto ja luonnonkauniit maisemat. Yön tuntien madellessa eteenpäin he istuivat kaksin tähtitaivaan alla ja puhuivat kaikesta elämänsä aikana kokemastaan, lähes kaikesta taivaan ja maan välillä. Emilia hymyili salaperäisisti aina kun Barjuan katsoi tätä. Jokin tuon naisen sinisissä silmissä veti Barjuanin katsetta puoleensa ja ennenkuin hän huomasikaan, kohtasivat kahdet huulet lämpimässä kesäyössä.

Suudelma jäi lyhyeksi naisen vedettyä huulensa nopeasti kauemmaksi. Hän sulki silmänsä ja huokaisi. Barjuan nielaisi ja oli juuri avaamassa suutaan pyytääkseen anteeksi käytöstään kun Emilia nosti sormensa nuorukaisen huulille ja käänsi katseensa tähtitaivaaseen.

"Barjuan", Emilia aloitti, "tiedätkö, että on olemassa paikkoja, joissa voit kohottaa kätesi kohti tähtiä ja koskettaa taivasta, aivan kuten täällä Peikonhampaan huipulla."

Barjuan hämmästeli ja nosti katseensa kohti yläpuolella loistavia tähtiä. Ja hetken katsottuaan hän koki valtaisan elämyksen, kun kaikki taivaankannen tähdet tarkentuivat ja näyttivät laskeutuvan alas hänen luokseen. Se tuntui kuin tähdet olisivat leijuneet hänen ympärillään, käsin kosketeltavissa. Barjuan tunsi taivaallisen olon sisällään. Tämä oli ehdottomasti kauneinta mitä hän oli ikinä kokenut. Sitten Barjuan kääntyi Emilian puoleen ja säikähti. Vaalea kaunotar oli kadonnut kuin tuuleen viemänä. Hätäisesti hän pyöri ja katseli ympärilleen. Tähdet loistivat jälleen kaukana taivaalla ja Barjuan seisoi yksin kalliolla.

Pelko ja hätä valtasivat nuorukaisen mielen ja hän lähti juoksemaan suinpäin läpi metsän alas rannalle. Pujoteltuaan metsän läpi alas kalliolta hän juoksi taakseen katsomatta läpi kaislikon kohti vastarannalla loimottavaa kokkoa. Mystisesti kadonnut vaalea kaunotar mielessään hän syöksyi läpi kosteikon eikä hidastanut vauhtiaan edes päästyään lämpimälle hietikolle. Hän tarrasi ensimmäistä vastaantulijaa harteista ja tivasi oliko tämä nähnyt naisen saapuvan hänen edellään.

Hetkessä suuri joukko maalaisia oli kerääntynyt vauhkoavan espanjalaisen ympärille ilmeisen närkästyneinä tämän aiheuttamasta häiriöstä. Barjuan jatkoi vauhkoamistaan ja huusi oliko kukaan nähnyt vaaleaa nuorta naista. Väkijoukko pakkautui yhä tiiviimmäksi ja muutamat huutelivat jo närkästyneinä nuorukaiselle.

Barjuan painoi päänsä alas ja manasi itseään. Muutamat miehet tönivät häntä joukon keskellä. Samassa mustaan kankaaseen verhottu käsi veti nuorukaisen sivummalle ja hiljainen ääni rauhoitteli väkijoukkoa. Barjuan seurasi kun mustaan kaapuun pukeutunut lyhyt mies ohjasi hänet sivummalle pois väkijoukosta. Barjuan kiitti miestä ja mies nyökkäsi. Hän oli kirkonkylän pappi, jo lähemmäs satavuotias vanhus, jonka Barjuan oli nähnyt kirkon portailla kun linjuri oli päivällä saapunut kylään.

"Kiitoksia isä", hän lausui hengästyneenä ja jatkoi, "mutta oletteko te
nähnyt häntä ?"

"Poikani, mistä oikein puhut ?"

"Me istuimme tuolla ylhäällä, Peikonhampaan päällä..."

"Kyllä poikani, näin sinut siellä. Mutta olit yksin, kanssasi ei ollut ketään."

"Mutta isä...hän oli siellä...nuori vaalea nainen", Barjuan selitti henkeään haukkoen

"Nuori vaalea nainen ? Tiedätkö mistä oikein puhut poikani ?" pappi kysyi oudosti tuijottaen.

"Hänen nimensä...oli Emilia...Emilia Eskellson", vastasi Barjuan.
"Tiedättekö missä hän
asuu isä ?"

"Poikani", vastasi pappi hetken hiljaisuuden jälkeen, "Emilia Eskellson ei ole asunut täällä lähes vuosisataan."

Barjuan tuijotti hölmistyneenä pappia.

"Et ole voinut tavata häntä ", hymähti pappi ja taputti Barjuania hellästi olalle, "Emilia näet hukkui nuorukaisena tuohon järveen kun minä olin vasta pieni poika."

Espanjalainen tuijotti ensin hetken pappia ja sitten Paikonhampaan paljasta kalliota, joka häämötti vastarannalla ja hymähti lopuksi:

"Isä. Nimeni on Barjuan Angelo Castavo ja minä tapasin Emilia Eskellsonin tänä juhannusyönä Peikonhampaan kalliolla. Kalliolla, jolla voin kohottaa käteni kohti tähtiä ja koskettaa taivasta. Kalliolla, jolla maa kohtaa taivaan ja taivas maan..."


* * *
Palautteen antaminen ei ole ketään
aikaisemmin pahentanut.
Tuskin nytkään.

edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava