edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Siepparin sakki ja sammakkopiisami

Teemu P. Peltola & Jarno Laine


- Sieppaa se, sieppaa se, Sieppari huusi. 

Martti venytti olkalihaksensa pitkiksi jänteviksi varsiksi, mutta kaatui roiskuvaan mutaan kengän pettäessä. 

- Perkele minkä teit! 

Martti räpytteli silmiään, jossa kirveli hiekka ja savi. Lonkan alla kivisti jokin kova ja teräväsärmäinen. 

- Juokse nyt jo hakemaan se, debiili, karjui Sieppari. 
- Heitä jo! 

Martti tunnusteli kiveä. Se irtosi helposti kentästä ja tuntui olevan sopivan painoinen. 

- Heitänpä hyvinkin. 

Särmikäs, alkuvesien myllerryksessä liepunut kivenmurikka singahti raskaasti kieppuvana lohkareena korkealle ilmaan ja katosi auringon kiloon. 

- Kuinka monta kertaa olenkaan miettinyt..., Martti tuumi. 

- Nyt se tapahtuu. 

Murikka astui alaspäin ja kopsahti Siepparin räpylään. Poika jäi hölmistyneenä katsomaan kiveksi muuttunutta palloa. 

- Näinkö tässä kävikin? 

Martti yritti toisella kädellä tyrehdyttää verenvuotoa polvesta ja muodosti toisella lipan otsalleen nähdäkseen mitä kotipesällä tapahtui. 
Sieppari ja seuraava lyöjä olivat kerääntyneet ihmettelemään jotakin. 

- Eikö täällä kukaan muu osaa sääntöjä! Sieppari huusi paiskaten räpylän kädestään. 
- Peli on poikki! 

Ulkovuorolaiset alkoivat valua syöttölaudan ympärille. Pieni, ruskeanvihreä mytty makasi siinä kuin sipuliröykkiö paistinpannulla. 
Kukaan ei hiiskahtanutkaan, tunnelma oli harras ja pyhä, aivan kuin jokin korkeampi voima olisi hetkeksi laskenut kätensä poikajoukon päälle. 

- Se on sammakko, Sieppari totesi. 
- Eikä ole, kuului takarivistä. 
- Kuka se oli, Sieppari karjaisi. 

Muut väistyivät ja jättivät pattipolvisen Eskon Siepparin armottomien silmien saaliiksi. 

- Se on piisami, Esko mongersi hangaten kämmeniä kesittyneisiin 
reisiinsä. 

- Piisami ?! Piisamit eivät lennä. 

- Päästä Esko, sen faija on meribiologi, se tietää. 
- Ei lennä enää. Ainakaan kun joku on litannut sen mopolla. 
- Mutta... mutta.. 
- V-v-voisitko päästää ka-ka-k-kaulukseni, uskalsi Esko väliin. 
- Tämä on se pallo joka tuli takaisin ja se olikin kivi sitten se puri ja olikin tuommoinen piilumi. 

- Mistä tiedät että se on piisami? Sieppari tiukkasi nostaen pikkuista Eskoa korkeammalle ilmaan. 

- Meillä on kotona kaikki nisäkäskirjat. Sammakko ei sitä paitsi ole nisäkäs, mutta piisami on. 

- Miten niin ei ole? Sieppari laski Eskon maahan mutta siristi vasempaa silmäänsä, niinkuin aina ennen tappelua. 

- Sammakko ei synnytä eläviä poikasia. 
- Valhe! Väitätkö muka että nutipäät eivät elä? 
- Ne ovat ensin kuoriutuneet munasta. 

Sieppari pyöritteli silmiään ja antoi väkijoukossa vellovan hiljaisuuden pysytellä selkänsä takana. Hän oli jäämässä tappiolle. Eskolle, tuolle vaivaiselle pisamanaamalle jonka ääni oli korkeampi kuin yhdenkään tytön. 

- Tapellaan, Sieppari päätti ja riisui paitansa. 
- Ei! kiljahti Esko. 
- Ota pois kaikki vaatteet joita et halua tahria vereen. 

Poikasakista alkoi kuulua hörötystä ja kaikki kokoontuivat rinkiin ympärille, kuten asiaan kuuluu. 

- Näytä sille, yllytti Hameshd. Hänestä oli mukavaa että muitakin sorrettiin toisinaan. 

- Minä en tappele koskaan. Jos rikot silmälasini niin saat maksaa, yritti Esko viimeistä urheaa marttyyrivetoaan. 
- Ne saa pois, näin... 

Muutamaa sekuntia myöhemmin Esko makasi maassa, Sieppari istui hänen päällään ja rypisti pisamakasvoja räpylällään. 

- Pitäisiköhän tarkistaa asia jostain matelijakirjasta, ehti joku pohtia ennenkun hänen ajatuksensa keskeytti vingahdus ringin takaa. 

Liike pysähtyi hetkeksi ja kaikki tuijottivat Ossin pikkuveljeä, “Hermanniväänästä”, jonka oli määrä vahtia mailoja. 

- Ei se olekaan kuollut! 

Sammakkopiisami oli ryöminyt hiekalle ja venytteli nahkaisia siipiään. 

Sen kuiva kuono nyökkäili ilmassa ohuen tuulen viemänä. Hitaasti, kuin unessa, se lennähti ilmaan jääden leijumaan noin metrin korkeudelle tappelupukarien eteen. Sieppari ponkaisi ylös Eskon päältä ja ojensi kätensä taakse. 

- Hermanniväänänen, maila! 

Risainen Karhu ojennettiin lyömävalmiina Siepparin käteen ja hän tarttui siihen kaksin käsin kuin Sir Bedevere Camelotissa. 

- Nyt lähti sammakolta henki! 

Ensimmäinen, toinen ja kolmaskin lyönti suhahti voimalla sammakkopiisamin ohitse. Ketterästi, keveästi kuin perhonen se väisteli kömpelöitä lyöntejä ja uikutti korkeataajuisella äänellään. 

- Se nauraa sulle, Hermanniväänänen kiljaisi ja poikaporukka rehahti nauruun. 

Nyt Siepparille uskalsi nauraa. Vihollinen oli nähtävästi 
ovelampi ja nopeampi kuin hän. 

- Odottakaahan, Sieppari murahti heittäen mailan maahan ja tempaisten stiletin taskustaan. Terä syöksyi ohuesta raosta ulos ja välkehti kuumassa auringossa. 

- Tehdäänpäs vähän sammakkosoppaa! 

Puolet porukasta oli epäilevällä kannalla olion silpomisen suhteen. 
Toinen puoli taas oli jo rynnännyt läheiseen metsään etsimään mitä kiintoisampia karahkoja ja kiviä metsästysvälineiksi. Heistä tällainen hakkasi milloin vain kuivan pitskumatsin, jonka lopputuloksen arvasi jo joukkueen jaossa siinä vaiheessa kun ensimmäinen kapteeni sai valita Nyrhisen puolelleen. 

- No ? Mihin se tärppä vilahti ? Sieppari pyöri tuskissaan ympyrää menetettyään näköhavainnon. 

- Tuossa, se syö sun paitaa, äkkäsi Hermanniväänänen, joka oli palannut pusikosta mukanaan pitkä keppi, johon hän solmi juuri paperitukkoa päähän. 

- Ja se olikin sen piiparisammakon viimeinen ehtoollinen, totesi sieppari 
ja hiipi lähemmäs. 

- Odota! Parahti Hermanniväänänen. Minulla on ajatus. 

Sieppari katseli epäuskoisena Hertsaa, joka yritti saada paperituppoon tarttumaan sytkärinsä liekkiä. Nopea vilaus, sohaisu ja hop. Elukka kohosi kolmeen metriin ja keltainen paita oli tulessa. 

- HEI, ulvahti Sieppari. 
- Hermanniväänänenperkele! oli ainoa järjellinen sana Siepparin lausumasta sadatuksesta. 

Metsän reunaan juosseet pikku viikingit seisahtuivat katsomaan varsin surkuhupaisaa esitystä. Sieppari juoksi ympyrää riuhtoen palavaa paitaa yltään, Hermanniväänänen juoksi vastakkaiseen suuntaan keppi kainalossaan ja sammakkopiisami liepotteli viiden, kuuden metrin korkeudessa kaikessa rauhassa, kuin nauraen kaikelle allaan tapahtuvalle. 

Sieppari roiskahti suolampeen ja painoi ylävartalonsa haisevaan veteen. Lammikko kihisi kuin kiuaskivi, ihan kuin se kiehuisi palanutta nahkaa helliessään. Sieppari nousi ylös kivun tapettuaan ja tunsi voimakkaan löyhkän mustan liejun värjäämällä ihollaan. Hän katseli oudoksuen käsivarsiaan, ne olivat mustat kuin Nandiheimon miehellä ikään. 

- Sieppari on mutapelle! rääkäisi pikku-Hannes ja nauruhyöky räjähti poikajoukosta. 

Sieppari muuttui punaiseksi, se näkyi selvästi mudan ja liejunkin alta. 

- Kuka se oli!? Kuka vihoviimeinen soini se oli?! 

Hän ryntäsi lammesta hurjistuneena, mustan laguunin hirviönä, tyystin unohtaneena Hermanniväänäsen häneltä polttaman paidan ja kadonneen stiletin. Hänen arvovaltaansa oli liikaa kolauteltu. Nyt saisi kuriton sakki selkäänsä. Sammakkopiisamin vuoro tulisi myöhemmin. 

Paksu karahka kädessään hän hyökkäsi peliporukkaansa kohti ja kohotti aseen valmiiksi iskuun. 

Berti parkkeerasi MotoGuzzinsa verkkoaidan viereen. Hän ei ollut täysiverinen nahkatakkijengiläinen. Pyörän lisäksi mikään muukaan ei ollut aidon jengiläisen tyyliin sopivaa. Aurinkolasit olivat Serengetin, partavesi Lumenen miesten mallistosta. Partakin oli vielä valkoinen, mikä taas johtui Bertin nuoresta iästä, kuten pyöränkin koko, mutta koskapa Harley-Davidson ei tee alle 10hv euromalleja eikä Berti ollut vielä täyttänyt 18, ei vaihtoehtoja jäänyt. 

Tämä olisi kuitenkin oikea paikka, tänne hänet viittoivat viimeisimmät näköhavainnot ja neuvot SIITÄ. Berti, joksi hän siis itseään kutsui, avasi rautalankaverkosta kudotun oven. Hiekkaa pöllysi hänen silmiinsä ja hän kompastui heti oranssiin tötteröön. Mitä hittoa, mihin hänet oli ohjattu? 

Berti pälyili ympärilleen. Noin pienehkö koululuokallinen nuorempia pojanhulttioita juoksi erisuuntaan ympäri huutaen ja kirkuen yrittäen mätkiä toinen toisiaan pelottavannäköisillä aseilla, yksi kieri maassa ja yritti saada vaatteisiinsa tarttunutta tulta sammumaan. 

- Perkele, meidän aikaan oli pesäpallo ihan erilaista, marisi Berti ja suuntasi kulkunsa kohti kotipesää. 

Aluksi kukaan ei huomannut Bertiä, eikä varmasti olisi kiinnittänyt häneen sen suurempaa huomiotakaan; tapahtuihan kentällä samaan aikaan jännittävä näytelmä. Berti seisahtui kotipesään ja sytytti ultralight-savukkeen. Kevyet henkoset vedettyään hän nippasi natsan hiekalle. Työ sai alkaa. 

Berti otti nahkatakkinsa alta hopeapintaisen litteän rasian ja pyyhkäisi olemattoman pölykerroksen sen pinnalta. Kannessa oli omituisia riimuja, niiden selitystä Bertikään ei tiennyt. Ne olivat vielä vanhempia kuin rasia, muinaisen salaperäisen kansan kirjoitusta. Berti kuitenkin tiesi mitä tehdä rasialla. Hän avasi kannen ja antoi kimaltelevan sinisen valon kujeilla hopeahuulilla hetken aikaa. Kansi taipui selälleen ja siipiisami lehahti lentoon. Nopeilla kuonon värinöillä se haisteli ilmaa ja tapasi vihdoin tutun tuoksun. Suhahtaen se singahti kohti sammakkopiisamia niin, että muutama ohut hopeinen suomu jäi ilmaan leijumaan pudoten lopulta kuhmuiselle syöttölaudalle. 

Berti hymyili. Loppunäytös sai alkaa. 

- Kukas sinä olet ? Kaipaatsäkin turpaas ? 

Berti tuijotti lyhyenläntää pulskahkoa poikaa jolla toisessa kädessä roikkui räpylä ja toisessa Martin hiha kyynäräpäästä alaspäin. Tämä näytti johtajatyypiltä, valkoiseksi värjätty siilitukka vahvensi kuvaa stereotyyppisestä uhoajasta, koulukiusaajasta ja joka luokkansa tuplaajasta. 

- Minä olen sinun mestarisi. Berti siristi silmiään. 
- Tämän pallokentän mestari, kaupunkinne valtias, HA! 
- Onkos tuo se sinun isoveljesi, Martti, ehti Hannes kysäistä. 
- Hänhän on kuulemma ylimielinen ääliö. 
- Ei. Vastasi Martti nyrkiniskun säestämänä. 

Taka-alalla syntyi useita pieniä tappeluita. Nekin, joilla ei ollut erikoista syytä mätkäistä vieressäolijaa katsoivat sen paremmaksi vaihtoehdoksi kuin jäädä puolustamaan Siepparia hurjaa jengiläistä vastaan. 

- Taidat olla yhtä tärähtänyt kuin tuo sammakkopiisami.. mihin ikinä se sitten luikkikin, pohti sieppari. 
- Tarkoitatko tätä, pojuseni ? Vai tätä toista ? 
- Kas, niitä onkin kaksi. Kaksinverroin mukavampaa mätkiä ne sukupuuttoon. 
- HAHA! Niinhän sinä luulet. Tuo otus on biljardi kertaa sinua älykkäämpi, räkänokkaseni. 

Otus oli myös häntä saman verran fiksumpi, muttei Berti katsonut järkeväksi ottaa sitä esille. 

- Kivikaudesta saakka, tarun mukaan, ovat nuo neoglodyytti-sammakko-minkit eläneet erossa ja etsineet toisiaan. Se, joka saattaa ne yhteen, on saava palkkion, palkkioista parhaimman, ja jos sinä alamittainen dalideemo olet oppinut jo lukemaan, voit tästä papyruksesta tavata mikä tuo palkkio on, jylisi Berti ja ojensi rullan siepparille. 

Nyt oltiin siinä pisteessä ettei kukaan enää ymmärtänyt mitään. Sieppari käänteli kellertävää papyrusta kädessään, outo Berti hymyili makeasti, pienemmät pojat rusikoivat toisiaan henkihieverissä ja neoglodyytit olivat löytäneet toisensa taivaalla. Kohtaus oli kuin taidepalkintoja voittavasta elokuvasta. 

- Joko pääsit selvyyteen, Berti naurahti.

Sieppari hieroi tomusta tummuneita silmäluomiaan ja piteli vapisevin käsin kääröä kädessään. 

Samassa hänen kasvonsa muuttuivat valkoisiksi, sitten vihreän kautta keltaisiksi ja lopulta kromatun kiiltäviksi. hän avasi suunsa karjuakseen mutta ääntä ei kuulunut. Ohuena pyörteenä Sieppari tempautui korkealle ilmaan, eikä kukaan nähnyt häntä enää sen koommin. 

Tappeluporukat keskeyttivät kuhmuisen rysyttelynsä ja katsoivat taivaalle suut ammakolla. Berti taputti käsiään ja neoglodyytit lennähtivät hänen olkapäillään, sammakkopiisami vasemmalle ja siipiisami oikealle puolelle. Berti työnsi kätensä puuskaan ja otti leveän haara-asennon. Hän nyökytteli hitaasti päätään, aivan niinkuin b-filmien sankareilla on tapana. 

- Ja nyt, rääpäleet, on teidän vuoronne! 

On hämmästyttävää, kuinka nopeasti kymmenkunta alakoululaista dyykkaa läheiseen ojaan kun alkaa oikeasti tapahtua sellaista, mitä näemme sci-fi sarjoissa lähes päivittäin. Kun ensimmäinen salamaparvi ja savu sekä pöly olivat ehtineet haihtua jättäen jäljelle vain mielipuolisen riehujan räkätyksen, alkoi ojanpohjalta kuulua supatusta. 

- Mitä siellä näkyy, Martti ? 
- Se pysähtyi ja kujertelee piisamille. 
- Mitä tehdään ? 
- Mitä se teki Hermanniväänäselle ? 
- Ei mitään, olen täällä alla. 
- Mitä se tekee MEILLE ?! 
- Siepparimme ainakin muuttui rautapatsaaksi ja lensi kuuhun. 
- Ei kuulosta hirveän hyvältä. 
- Ei. 
- Ei niin. 
- Ei kuullosta, sano. 
- Onko siinä muuten kaksi ällää, Esko ? 
- Missä ?! 
- Tuota, ei me täältä mihinkään päästä. 
- Lähdetään ryömimään ojaa pitkin. Lähtekää te puolet sinne suuntaan ja me tänne, ehdotti pikku-Hannes optimistiseen tyyliinsä. Kaikki tuntuivat kuitenkin lähtemään sinne suuntaan mihin hän ei ollut menossa. 

- Pelkurit. 

- Minä.. minä.. minulle alkaa riittää, kiristi Martti hampaitaan. 

Tämä päivä oli ollut hänelle liikaa. Muiden lähtiessä hiipimään hän vain muuttui vihaisemmaksi ja punaisemmaksi. Nyrkki puristi täyskovaa pesäpalloa, jonka syistä alkoi pihka valua Martin rutistuksessa. Kahta kertaa en heitä päivässä ohi, tuumi Martti, nosti päätään nähdäkseen kohteen ja sinkautti pallon matkaan. 

Tällä kertaa se ei mennyt ohi. 

* * *
Teemu ja Jarno eivät varmaan pistäisi
palautetta pahakseen. Joten
sitä kannattaisi myös kirjoittaa, kun
noinkin hyvä tilaisuus annetaan...

edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava