edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Niggurathin Hirviö: Osa I

Heikki Kauma


 
    
"Rutto! Rutto riehuu Dealissa! Siellä tarvitaan kipeästi parantajia ja lääkeyrttejä, muuten sadat ja jopa tuhannet kuolevat!", 

näin oli Dealista matkannut lähetti kiljunut saavuttuaan Ferriaan. Lähetti oli lähtenyt matkaan heti kun Dealissa oli saatu varma merkki mustan surman saapumisesta kaupunkiin. Muitakin lähettejä oli lähtenyt eri kyliin varoittamaan näitä taudista ja pyytämään apua. Taitavien parantajien avulla taudit saadaan usein nopeasti kuriin Gorantissa. 

Kun tieto ruttoepidemiasta oli kantautunut Kathrinin korviin tämä ei ollut epäröinyt lähteä kohti taudin saastuttamaa naapurikaupunkia. Olihan hän taitava parantaja, vaikkakin vasta nuori. Hänen opettajansa, vanha rouva Ramada, oli sanonut että hänessä piili suuri parannuksen mahti, joka vain odotti hänen oppivan käyttämään sitä. Neito oli pakannut nopeasti ja ilmoittanut isälleen lähtevänsä Dealiin auttamaan sairastuneita. 

Kathrinin isä, herra Bessarion, oli yrittänyt aluksi estellä tytärtään matkaamasta tappavan taudin runtelemaan kaupunkiin, mutta nainen oli pitänyt päänsä. Johan Bessarion tunsi tyttärensä riittävän hyvin tietääkseen, että tämän päätä ei käännettäisi ja että Kathrin osaisi parantaa ruton uhreja, joten hän alistui tyttärensä päätökseen. Vanha herra vaati kuitenkin tytärtään ottamaan Fergusin mukaansa suojelijaksi matkalle ja Kathrin suostui siihen ilomielin. 

Fergus oli herra Bessarionin vanhan ystävän poika ja taitava ritari. Ritari oli Kathrinin tuttu jo lapsuudesta. Hän lähti mielellään saattamaan naista Dealiin, vaikka pelkäsikin ruttoa valtavasti, kuten useimmat soturit tauteja, joita vastaan miekka ei tehonnut tai haarniska suojannut. Lihaa ja verta olevia vastustajia Fergus ei pelännyt, mutta toisaalta hän olikin taistellut vain muutamissa kahakoissa ja niissäkin aina ylivoimain avulla. 

Ritari Fergus von Harleg ja parantaja Kathrin Bessarion ratsastivat vieretysten leveällä, kivetyllä ja paljon käytetyllä tiellä, joka johti Ferriasta Dealiin. Iltapäivän aurinko paistoi kirkkaasti ja luonto viheriöi. Tälläisellä säällä oli vaikea kuvitella ruton kaltaisten kammottavien tautien olemassaoloa. 

Fergus oli huolissaan Kathrinin puolesta, jota hän oli ihaillut jo pitkään. Vaikka naisella olikin yrttejä ja loitsuja, jotka suojasivat häntä taudeilta, eivät ne olleet täysin luotettavia. Ritari katseli vierellään ratsastavaa neitoa tuntien suurta kiintymystä tätä kohtaan. Tämä tunne oli täysin ymmärrettävää, sillä olihan Kathrin tavattoman kaunis nainen ja miellyttävä käytökseltään. 

Kathrinin hiukset olivat kuin aaltoilevaa kultaa auringon säteiden osuessa niihin ja hänen suuret vihreät silmänsä tuntuivat säteilevän lempeyttä, mutta myös suurta päättäväisyyttä. Neidon kasvojen piirteet olivat lumoavan herkät ja aistilliset. Hänen vartensa oli hoikka ja hyvinmuodostunut. Silti juuri silmät olivat monien mielestä ihaninta Kathrinissa. Ne hän oli perinyt äidiltään, joka oli herättänyt suurta ihastusta Adrianopolin hianostopiireissä ennen traagista kuolemaansa. 

Puolilevyhaarniskaan sonnustautunut mies ja siniseen ratsastuspukuun pukeutunut nainen puhelivat välillä niitä näitä, mutta enimmäkseen he ratsastivat hiljaisuuden vallassa. 

Kathrinilla oli satulalaukut täynnä yrttejä, parantavia amulettejä ja hoitavia salvoja. Hän oli myös pakannut itselleen hiukan evästä. Vyölleen hän oli vyöttänyt kevyen, mutta todella terävän pistomiekkansa. Miekan kahva ja huotra oli koristeltu hopeakuvioilla. 

Fergusilla oli selässään pitkä kahdenkäden-miekkansa. Se oli kammottava ase ja tappava taistelussa, vaikka nuori ritari ei ollutkaan vielä päässyt kovin usein kokeilemaan sitä tositilanteissa. 

Heidän hevosensa olivat matkanneet jo lähes 30km matkan Ferriasta ja viimeinenkin Ferriaa ympäröivistä maatiloista oli jäänyt kauas taakse. Seutu oli loivasti kumpuilevaa niittyä, jossa kasvoi pieniä metsiköitä harvakseltaan. Aurinko oli laskenut jo pitkälle heidän taakseen, mutta soi silti vielä valoaan. 

Fergus ja Kathrin saapuivat risteykseen. Tie jatkui suoraan itään ja haarautui koilliseen. Kumpikin matkaaja tiesi, että molemmat tiet veisivät Dealiin, mutta koilliseen johtava menisi Hannibarin satamakylän kautta. Se oli runsaasti käytetty ja hyväkuntoinen tie, vaikkakin useita kilometrejä pidempi kuin suoraan menevä. Itään johtava tie ei ollut kivetty ja sitä ei käytetty enään niin paljon kuin joskus ennen. Se meni suuren Niggurathin metsän halki ja oli paljon nopeampi reitti Dealiin kuin koilliseen kääntyvä kivetty tie. 

Niggurathin metsällä oli huono ja synkkä maine. Monet sen uumeniin matkanneet olivat jääneet sille tielleen ikuisiksi ajoiksi. Kerrottiin että El Zafirin örkit kulkivat usein metsän poikki hämärillä matkoillaan. Lisäksi metsässä asui monia vaarallisia eläimiä ja jopa hirviöitä, jotka joskus surmasivat matkalaisia. Lähiaikoina muutamat metsän halki matkanneet olivat kertoneet nähneensä siellä aivan kammottavan humanoidin, jollaisesta eivät olleet aiemmin kuulleetkaan. Metsän etelälaidalla törröttävä synkkä torni ei myöskään parantanut sen mainetta. 

Tornissa oli asunut jo monen vuosikymmenen ajan iättömän oloinen Harmaa Noita. Alunperin se oli rakennettu sotilaslinnakkeeksi vartioimaan ympäröiviä seutuja. Ennen noidan saapumista torni oli kuitenkin ollut hylättynä viime Gorantin ja El Zafirin suursodasta saakka. Sen jälkeen oli ollut pienempiä kahnauksia näiden kahden valtakunnan välillä, mutta ei yhtään saman mittaluokan sotaa. Suursodassa oli kaatunut niin monta urhoollista goranttilaista miestä, että sen jälkeen varusväkeä ei ollut riittänyt pienten linnakkaiden ja vartiotornien miehittämiseen. Nykyään väkeä oli onneksi jo enemmän silloin tällöin riehuvista kulkutaudeista ja valtakunnan vihollisista huolimatta. 

Kukaan ei tiennyt Harmaasta Noidasta juuri mitään, mutta hänestä ja hänen tornistaan kerrottiin monia synkkiä ja karmaisevia huhuja. Kerrottiin myös, että Noidalla olisi suunnattomia aarteita tornissaan, joita hän on kerännyt pitkän elämänsä aikana. Näitä aarteita olivat muutamat uhkarohkeat nuorukaiset yrittäneet tavoitella, mutta kukaan ei ollut onnistunut. Kerrottiin että epäonnisia rikkauksien tavoittelijoita oli kohdannut kuolemaakin pahempi kohtalo Noidan kynsissä. 

"Kumpaa reittiä menemme?", Fergus kysyi silmäillen epäluuloisena edessä näkyvää metsää. Kathrin vilkuili myös metsää ja sanoi sointuvalla äänellään: 

"Meillä on kiire, sillä parantavat loitsut vaikuttavat sitä paremmin mitä nopeammin ne loihditaan sairastumisesta. Jos tuhlaamme aikaa kiertämällä Hannibarin kautta, menettää moni sellainen henkensä, jonka voisimme pelastaa kiirehtimällä suoraan metsän halki. Onhan moni selvinnyt Niggurathin läpi, vaikka puhutaankin kauheuksia sen vaaroista. Itsekin olen sen halki matkannut, tosin ison joukon mukana.". 

Ritari nyökkäsi ja vastasi: "Olenhan minä suojanasi, jos sattuisimmekin kohtaamaan pari örkkiä. Joten matkatkaamme suorinta tietä Dealiin, jotta pääset nopeasti auttamaan sairaita." 

Niin kaksikko karautti ratsunsa kohti idässä häämöttävää suurta metsää. Jos kaikki menisi hyvin, heidän pitäisi saapua Niggurathin toisella puolella olevaan Dealiin reilussa tunnissa. Fergus vilkaisi sinisillä silmillään laskevaa aurinkoa ja päätteli sen suovan valoaan vielä ainakin reilun tunnin ajan. 

He olivat molemmat kokeneita ratsastajia, eivätkä siksi tarvinneet vähän väliä taukoja levätäkseen. Heidän ratsunsa olivat myös kestäviä kulkijoita ja tottuneet pitkiinkin matkoihin. 

Kathrinin ratsun oli hänen isänsä Johan ostanut kalliilla hinnalla nubinialaiselta hevosruhtinaalta tytölle lahjaksi, tämän täyttäessä 16 vuotta. Nubinialaiset hevoset olivat nopeita ja todella sitkeitä. Ne olivat myös kuuluja rohkeudestaan ja tottelevaisuudestaan. Kathrinin hevonen oli tumman ruskea tamma nimeltään Beatris. 

Fergusilla oli huomattavasti kookkaampi pikimusta sotaratsu, joka jaksoi helposti kantaa haarniskaan sonnustautuneen painavan ratsastajan. Hevonen oli kokeneempi taistelija kuin ratsastajansa ja inhosi örkkejä ylikaiken. Tämän hurjan sotahevosen nimeksi oli sen edellinen omistaja antanut nimeksi Kuolema. 

Niggurathin sisällä oli hämärää, sillä metsän korkeat puut varjostivat auringon valoa. Puiden siimeksestä kuului välillä lintujen laulua ja joidenkin eläinten liikahtelua, mutta kulkijoilla ei ollut aikaa kiinnittää niihin liiemmälti huomiota. Beatris ja Kuolema kiidättivät ratsastajiaan nopeaa vauhtia pitkin lehtien peittämää tietä kohti Dealia. 

Syvällä metsän uumenissa karvainen olio odotti äänettömänä pensaiden suojassa saalista itselleen. Olento oli miehen muotoinen humanoidi, mutta sen selkä oli kammottavasti kyttyrällä ja sitä peitti tuuhea ja takkuinen mustaturkki. Hiljaa hengittäen se odotti ja tarkkaili pensaiden lehtien lomasta viereiselle aukiolle. 

Aukiolle oli väsätty alkeellinen köysiansa ja syötiksi oli aseteltu mehukkaita juuria ja lehtiä. Tämä pieni aukio oli eläinten polun varrella ja sen halki kulki usein eläimiä matkalla lammelle. 

Kyttyräselkäinen humanoidi odotti ja kuunteli isoilla susimaisilla korvillaan metsän ääniä ympärillään. Yllättäen olio kuuli joidenkin eläinten juoksevan kovaa vauhtia kohti aukiota. Hirviö terästi otettaan teräväkärkisestä kepistä, joka toimi alkeellisena keihäänä. 

Oksat katkeilivat, lehdet kahisivat ja maa tömisi juoksevien eläinten lähestyessä. Aukiolle rynnisti kauhuissaan metsäkauris ja aivan sen kintereillä suuri gnura. Gnurat ovat suuria harmaaturkkisia kissapetoja, jotka muistuttavat puumia, mutta ovat suurempia ja häijympia. Lisäksi niillä on pienet sapelihampaat. 

Kissapeto loikkasi mahtavalla loikalla kauhuissaan olevan kauriin selkään ja upotti sapelihampaansa sen niskaan. Gnura raateli ja puri hetkessä saaliinsa hengiltä. Kun kauris oli jo kuollut peto ravisteli vielä pari kertaa sen ruhoa varmistaakseen saaliinsa elottomuuden. 

Turkin verhoama humanoidi katseli tätä raakaa teurastusta vain parin metrin päästä, mutta tappamisen kiihkossaan gnura ei ollut huomannut häntä. Karvaisen olion nimi oli Galdor ja hän ei ollut syönyt juuri mitään päiväkausiin. Tässä hänellä oli hyvä tilaisuus saada kaksi saalista yhdellä kertaa. Kissapeto oli vielä kääntynyt selin Galdoriin päin. 

Nälän ajamana humanoidi syöksähti puinen keihäs iskuvalmiina gnuran kimppuun. Galdor oli nopea, niin nopea että suuri kissa ei kerinnyt reagoimaan ennen kuin sai keihään terän kylkeensä. Epätoivon vimmalla humanoidi hakkasi aseellaan yhä uudelleen ja uudelleen suurta harmaaturkkista petoa, joka oli tahriintunut nyt jo omaan ja kauriin vereen. Haavoistaan huolimatta gnura syöksähti haavoittajansa kimppuun karmivasti karjaisten. 

Kathrin hiljensi yllättäen ratsunsa, Beatrisin, vauhtia. 

"Kuulitko? Aivan kuin jokin kauhea peto karjuisi. Se kuului tuolta.", neito sanoi ja osoitti metsään heistä vasemmalle etuviistoon, eli koilliseen. Fergus terästi kuuloaan, mutta hänen metallinen kypäränsä vaimensi liikaa ääniä. 

"En minä mitään kuullut, mutta voipi ollakin että siellä joku peto karjuu. Parempi vain jatkaa ripeästi matkaa.", ritari sanoi ja kannusti mustan sotahevosensa jälleen vauhtiin. Parantaja kuunteli vielä hetken metsän ääniä, mutta karautti sitten ritarin perään. 

Galdor väisti juuri ja juuri kynnekkäiden käpälien huitaisut ja iski vielä kerran teroitetun keppinsä vastustajansa lihaan. Keihäs napsahti poikki ja pahoin haavoittunut gnura loikkasi humanoidin päälle. Molemmat hirviöt kieriskelivät maassa karjuen ja kamppaillen elämästään. Kissapeto yritti upottaa sapelihampaansa heikomman olennon rintaan tai kurkkuun, mutta Galdor onnistui pitämään terävät hampaat loitolla lihaksikkailla käsivarsillaan, joilla hän oli tarrannut päällään riehuvan pedon päähän. Gnuran haavoista pulppusi verta ja sen voimat heikkenivät jokaisella sydämen lyönnillä, hurmeen kastellessa petojen turkit ja maan, jolla ne kamppailivat. Kun Galdor ei enää uskonut voivansa pidätellä ahnaita hampaita loitolla kurkultaan, kissapeto kuoli. Taistelijoiden kieriessä maassa kepin pätkä, joka oli edelleen törröttänyt gnuran rinnasta, oli työntynyt syvälle pedon sydämeen. 

Vavisten uupumuksesta Galdor nousi horjuen gnuran alta. Hän tarkkaili kehoaan etsien pahoja vammoja. Hänen musta turkkinsa oli verestä tahmea, mutta suurin osa siitä oli gnuran verta. Humanoidi oli saanut vain pieniä naarmuja ja ruhjeita. Raskaasti huohottaen hän istahti notkesti kahden kuolleen eläimen viereen, kauriin ja gnuran. Galdorin väsäämä köysiansa oli hajonnut taistelun tiimellyksessä, mutta se ei häntä haitannut. Olihan hänellä nyt lihaa yllinkyllin. Olennon, joka oli joskus ollut komea mies, hirvittävä rupinen pedon naama vääntyi voitonriemuiseen virneeseen. Virnistäessään Galdor paljasti terävät raateluhampaansa. 

Fergus ja Kathrin olivat lähes puolessavälissä metsää. He ratsastivat puiden varjostamassa hämärässä ajatuksiinsa vaipuneena. Parantaja mietti miten parhaiten hoitaisi ruttoon sairastuneita ja ritari mietti tulevia kunnianhetkiään taistelukentillä. Puut ja pensaat muodostivat tiheän näkösuojan tien molemmilla puolilla. Yllättäen kuului jousen jänteen helähdys ja nuolen suhahdus. Nuoli upposi syvälle Kuoleman mustaan nahkaan. Sotaratsu kavahti tuskaisesti hirnuen takajaloilleen ja Fergus tarrasi henkensä hädässä suitsiin ollakseen tipahtamatta. Tielle ihmisten eteen ryntäsi neljä örkkiä ja heidän taakseen pinkaisi metsän suojasta kaksi julmetusta. 

Musta sotahevonen oli haavoittunut pahasti, mutta ei kuolettavasti nuolen osumasta. Kipu sai sen suunniltaan raivosta ja se syöksähti yhden edessä olevan örkin kimppuun. Fergus ei yrittänytkään turhaan hillitä verenhimoista ratsuaan, vaan tempaisi kahdenkäden-miekkansa selässään olevasta tupesta. Kathrinin silmät laajenivat kauhusta, kun kaksi takana ollutta örkkiä lähti häntä kohti käyrät sapelit aseinaan. 

Örkit olivat harmaa- ja ruskeanahkaisia yhtä lukuunottamatta, joka oli pikimusta. Harmaa- ja ruskeanahkaiset olivat noin 170cm pitkiä, rujoja ja lihaksikkaita sotureita, joiden keltaiset silmät kiiluivat pahantahtoisesti hämärässä. Niillä oli päällään nahkaiset rintapanssarit ja kuluneet matkavaatteet. Aseinaan näillä hirviöillä oli sapeleita, käsikirveitä ja pitkiämiekkoja. Pikimusta örkki oli sonnustautunut el zafirilaisen upseerin punaiseen rengaspaitaan ja käsissään hän piteli taistelukirvestä. Upseeriörkki oli päätä pidempi lajitovereitaan ja valtavan lihaksikas. 

Sir Fergus tuki itsensä jalustimiin ja iski tappavia kaaria valtavalla miekallaan örkkejä kohti, Kuoleman juostessa örkkien keskellä. Hänen miekkansa tavoitti yhden ruskeanahkaisen, käsikirvestä heilutelleen vastustajan ruman pään ja örkin kallo murskaantui iskun voimasta. Yksi harmaanahkainen taas onnistui juuri ja juuri väistämään kahdenkäden-miekan viuhuvan terän, mutta jäi valtavan mustan sotaratsun kavioiden alle. Kuolema rusensi örkin luut kavioillaan ja tästä jäi vain verinen ja ruhjoutunut raato jäljelle. Fergusin ja Kuoleman kimpussa oli enään mustanahkainen upseeri ja yksi pitkällämiekalla aseistautunut harmaanahka. 

Kathrin veti pistomiekkansa tupestaan ja sydän villisti hakaten yritti puolustautua kimppuunsa käyneitä örkkejä vastaan. Hän oli harjoitellut hieman miekan käyttöä, mutta ei ollut ikinä taistellut oikeasti. Kathrin olisi ehkä päässyt pakenemaan nopealla ratsullaan rynnistämällä örkkien välistä, mutta silloin Fergus olisi jäänyt saarroksiin. Nainen ei halunnut jättää hyvää ystäväänsä pulaan, vaan keräsi rohkeutensa ja pisti miekallaan haisevia örkkejä. Mustanahka upseeri huusi jotain inhottavalla örkkikielellä, kun Kathrinia ahdistelevat örkit olivat iskemässä naista sapeleillaan. Kaksikko ei selvästikään pitänyt johtajansa käskystä, mutta tottelivat silti. Örkit vain torjuivat sapeleillaan naisen pistoja ja yrittivät käsin saada otetta naisesta. 

Muutaman metrin päässä Kathrinista Fergus taisteli ratsunsa selästä mustaa ja harmaata örkkiä vastaan. Kuolema oli saanut pari viiltoa nuolen aiheuttaman haavan lisäksi ja sen veri vuosi haavoista. Ritaria oli osunut miekalla pari kertaa haarniskaan, mutta joka kerta isku oli kimmonnut sivuun panssarista. Silloin lihaksikas ja kookas upseeriörkki heilautti kaksinkäsin taistelukirvestään ja kirves mäjähti suoraan sotaorin kalloon. Kuului rusahdus, ja verta ja kallonsiruja roiskahti. Kuolema kaatui raskaasti maahan kirveen surmaamana ja sen selässä taistellut ritari kaatui kumoon. 

Fergus koitti vääntäytyä raskaassa haarniskassaan pystyyn, mutta kaksi örkkiä oli heti hänen kimpussaan. Ritari huitoi maasta vihollisiaan ja onnistuikin leikkaamaan kovalla sivalluksella harmaanahkaisen örkin käden irti. Verinen kädentynkä puristi edelleen pitkäämiekkaa osuessaan maahan. Kauheasti kiljuen käsipuoli örkki hoippua taaemmas ja tuupertui maahan. El zafirilainen upseeri ei välittänyt alaisensa kuolemasta, vaan jatkoi gorantilaisen ritarin hakkaamista. Fergusin kompuroidessa pystyyn musta örkki osui häntä rintaan kirveellään. Ritari lennähti iskun voimasta lähes kumoon ja hänen rintapanssarinsa vääntyi. Örkki jatkoi iskemista ja Fergus kaatui kirveeniskuista maahan. Hän koitti vielä heikosti lyödä suurella miekallaan, mutta silloin taistelukirves iski häntä niskaan hirveällä voimalla. Terä ei läpäissyt panssaria, mutta isku oli niin kova, että nuoren miehen niska petti. 

Kathrin oli onnistunut pistämään pari kertaa tuskallisesti häntä tavoittelevien örkkien käsivarsia, mutta lopulta toinen raakalaismaisista hirviöistä painoi sapelillaan naisen pistomiekan sivuun ja toinen örkeistä tarrasi haavoittuneilla käsillään naiseen. Kathrin rimpuili ja taisteli vastaan, mutta vahvat kourat kiskoivat hänet alas satulasta ja tempaisivat miekan hänen otteestaan. Avuttomana hän huusi apua minkä keuhkoistaan jaksoi, ja hänen kirkas äänensä kiiri kauas. 

Kathrinin hevonen Beatris oli nopea ja uskollinen, mutta sitä ei oltu koulutettu taistelemaan. Toisen örkeistä sivaltaessa kaunista tammaa kylkeen sapelilla, hevonen ei taistellut vaan juoksi karkuun jättäen emäntänsä örkkien kynsiin. 

Parantaja kuuli takaansa rusahduksen, kun Fergusin niska napsahti poikki ja kääntyi katsomaan. Haavoittuneet örkit pitelivät häntä tiukasti, kun hän näki ystävänsä kuolleena maassa ja pikimustan örkin ritarin vierellä verinen kirves kourassaan. Tie oli veren peitossa ja täynnä raatoja. Sir Fergusin ruumis, Kuoleman kookas ruho, sen örkin ruumis, jolta leikattiin käsi irti, yhden hirviön ruumis, jonka kallo oli kammottavana mössönä ja sotaorin kavioihin murskaantuneen örkin ruhjoutunut raato lojuivat tiellä. Kauhea näky oli goranttilaiselle aatelisneidolle liikaa, vaikka hän olikin tottunut näkemään sairaita. Kathrin pyörtyi örkkien verisille käsivarsille. 

Metsässä humanoidi, joka muisteli katkerana mennyttä ihmisyyttään, repi raateluhampaillaan paloja kauriinlihasta. Galdor ei ollut vaivautunut tekemään tulta, vaan hän söi hyvällä ruokahalulla raakaa lihaa. Lihan hän oli leikannut alkeellisella kiviveitsellä, jonka hän oli tehnyt hakkaamalla paria kiveä yhteen. 

Suu täynnä veristä lihaa, hän kuuli yllättäen naisen kirkaisun tarkoilla suden korvillaan. Hän höristi suuria korviaan ja kuuli meteliä tieltä päin. Hän oli kai ollut niin nälän vallassa, että ei ollut kuullut mitään aiemmin. Ennen Galdor olisi rynnännyt suinpäin pelastamaan neitoja pulasta, mutta nyt hän epäröi. Köyryselkäinen hirviö katseli kaihoten veristä, herkullista lihaa, mutta hänen entinen seikkailunhalunsa pakotti hänet tarkistamaan mitä oli tekeillä. 

Mustaturkkinen peto tiputti lihamöykyn maahan ja lähti nopeasti juoksemaan kiviveitsi kourassaan kohti tietä, josta avunhuuto oli kuulunut. Olento liikkui ketterästi puiden ja pensaiden välistä samalla kuunnellen tarkkaavaisena. 

Noin puolikilometriä juostuaan Galdor saapui tien luokse. Hän hiljensi vauhtiaan äänettömäksi hiipimiseksi ja lähti selkäköyryssä hiipimään kohti tietä ja siltä kuuluvia ääniä. Hiipiä hän osasi todella taitavasti, olihan hän ollut ammattinsa osaava varas. 

Tiellä upseeriörkki sätti alaisiaan tiukin sanoin. Hän haukkui heitä onnettomiksi goblineiksi, kun heiltä oli mennyt niin kauan yhden ainoan naisen taltuttamiseen. Ja metsässä piileskellyttä jousiampujaa hän sätti myös, koska tämä ei ollut onnistunut surmaamaan sotaoria nuolellaan. Pensaiden ja puiden suojasta karmivan näköinen humanoidi tarkkaili ja kuunteli örkkien toimia. Galdor ei ymmärtänyt örkkien kieltä, mutta tajusi upseerin vihaisesta äänensävystä paljon. 

Mustaturkkinen ja kyttyräselkäinen olento katseli uteliaana ja vihaa tuntien tielle, varoen kuitenkin paljastumasta örkeille. Hän oli vihannut örkkejä verisesti aina siitä saakka, kun hänen isänsä oli kuollut el zafirilaisten ryöstöretken takia. Galdor oli ollut silloin 12-vuotias ja hän oli rakastanut isäänsä. Perheenpään kuoltua talonpoikaisperhe köyhtyi ja nuori Galdor joutui siskojensa ja pikkuveljensä kanssa näkemään nälkää. Nälän heikentämänä hänen veljensä sairastui pahasti keuhkokuumeeseen, eikä perheellä ollut varaa kalliisiin lääkkeisiin tai parantajien apuun. Poika oli menehtynyt 8-vuotiaana. 

Örkkejä oli elossa tiellä neljä. Yksi mustanahkainen, jolla oli punainen rengaspaita, josta Galdor tiesi hänet el zafirilaiseksi upseeriksi, kaksi harmaanahkaista, joiden käsivarsissa oli pistohaavoja ja yksi pieni ruskeanahkainen jousiampuja, jolla oli sarvijousi. Lisäksi tiellä oli kuolleena ritari, sotahevonen ja kolme örkkiä. Silloin rupinaamaisen pedon katse osui yhden harmaanahkaisen vieressä makaavaan naiseen. 

Hänen leukansa loksahti auki hämmästyksestä ja ihastuksesta. Tajuton neito oli kauneinta mitä Galdor oli koko 24-vuotisen elämänsä aikana nähnyt. Hän huikaistui katsoessaan tuota kaunotarta, jonka hiukset olivat kuin kultaa ja huulet kuin pehmeät ruusunlehdet. Hetkeksi örkit ja raadot unohtuivat kokonaan miehen mielestä. Hän ei edes muistanut kauheaa kiroustaan muutaman sydämenlyönnin ajan. Sitten hänen katseensa osui jälleen vihattaviin örkkeihin ja hänen karmea kohtalonsa palasi raastavana hänen mieleensä. 
 

   
* * *

edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava