edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Kosto

Heikki Kauma


Istuin yksin kotona ja mietin. Talossamme oli harvinaisen hiljaista, koska ketään muuta ei ollut paikalla. Mietin ensimmäistä tapaamistamme, tai eihän se mikään "oikea" tapaaminen ollut. Kohtasin hänet Internetissä, tuolla tiedonvaltatiellä, jossa kukaan ei väistä toista. Juttelimme ja siitä se alkoi. Hänellä oli niin kiehtova aliaskin. Surustani ja tuskastani huolimatta hymyilin muistellessani sitä iloa. Ja nyt se kaikki oli ohi... 

Kirjoiteltuani ja chatittyäni pari viikkoa tuon ihanan olennon kanssa uskaltauduin lopulta ehdottamaan oikeaa tapaamista, ja hän suostui. Se oli niin ihanaa ja jännittävää. Hän oli ensimmäinen ja ainoa tyttö, jota ikinä pyysin treffeille. Jälleen kyynelteni keskeltä hymyilin, mutta sitten tuska raastoi sydäntäni vain entistä kovempana. 

Hänen nimensä oli Suvi, Suvi Saarinen, ja hän oli kaunis. Hän oli enemmän kuin kaunis. Hän oli täydellinen. Suvilla oli pitkä, tummanruskea tukka ja suuret kauniit silmät. Hän oli lyhyt ja siro. Hänen äänensäkin oli kuin satakielen laulua. Mutta tämä muistelu vain lisäsi tuskaani. 

Meidät oli luotu toisillemme, miksi hän ei tajua sitä? Jokin minussa kai pelästytti hänet...Mutta että hän kehtaa jättää minut! Ja nyt hän tapailee sitä toista, sitä Ristoa. Mikä siinä tyypissä oikein viehätti häntä? Sellainen aivoton jalkapallon pelaaja, joka ei ole koko elonsa aikana lukenut kuin kourallisen kirjoja. Kun vain ajattelinkin Suvia ja tätä Ristoa yhdessä, minä voin pahoin. Suunnaton raivo ja viha täytti mieleni. Silloin minä päätin tehdä sen. Eihän elämällä ollut minulle enään mitään annettavaa ja Jumalan halusin kirota. Kuka kaipaa sellaista Jumalaa, joka salliin tälläisen vääryyden kohdata minua. Tahdoin kostaa. 

Olin joitakin viikkoja sitten Internetissä surffaillessani löytänyt eräitä hyvin mielenkiintoisia www-sivuja, jotka olivat erään amerikkalaisen saatanan palvojan ja okkultistin tekemiä. Näiltä äärimmäisen kiehtovilta sivuilta olin löytänyt erään rituaalin, jolla kuulemma pystyi manaamaan itsensä Azazelin esiin. Nyt päätin kokeilla sitä, sillä yksin en uskonut voivani saavuttaa kostoani ja tahdoin etsiä uuden päämäärän elämälleni. Pahuuden palvomisen ja tuottamisen. Minulla olisi kyllä aikaa manauksen suorittamiseen. Pikkuveljeni, se inhottava räkänokka, oli yötä kaverillaan ja vanhempani, ne juopot, olivat taas jossakin kännäämässä ja nolaamassa itsensä. 

Kasasin tarpeelliset tavarat huoneeni lattialle. Kynttilöitä, lautanen, veitsi ja raamattu. Rituaalin ohjeet olin tulostanut paperille, vaikka osasinkin ne jo varsin hyvin ulkoa. Tarvitsisin myös jotain, minkä uhrata. Naapurin kissa, joka aina kuseskeli pihamaallemme tuli heti mieleeni. Onneksi se oli tyhmä ja laiska otus, joka oli tottunut siihen, että kaikki vain paijailivat ja silittelivät sitä. 

Menin ulos hämärään iltaan ja huhuilin kisua. Varoin kyllä kovasti, että kukaan naapureista ei tulisi pihamaalle. Minulla oli onni myötä ja pian tuo ärsyttävä karvapallero tuli luokseni luullen minulla olevan jotain herkkuja sille. Vilkaisin vielä ympärilleni, että kukaan ei kurkkisi ikkunasta. Varmistuttuani siitä, että kukaan ei seurannut tekojani nappasin tuon harmaan kollin syliini. Aluksi se hieman hätääntyi, mutta silittelin ja rauhoittelin sitä. 

Kissa sylissäni palasin taloomme. Otuksen pistin vessaan odottamaan vuoroaan ja palasin sitten huoneeseeni aloittamaan rituaalin. Sytytin kynttilät ja aloin lukemaan loitsuja noudattaen tarkoin ohjeita. Kun uhrin paikka tuli, otin veitsen ja kiiruhdin vessaan. Kolli oli tullut jo epäluuloiseksi ja se pelkäsi selvästi minua. Sain kuitenkin napattua hyvän otteen sen niskasta ja kannoin rimpuilevan ja pelokkaan eliön huoneeseeni, jota valaisivat vain lattialla loimuavat kynttilät. Kannoin sähisevän ja kynsivän katin kynttilöiden muodostaman piirin keskelle ja kohotin veistä pitelevää kättäni. Sanoin ääni kiihkosta värisevällä äänellä: "Oi Azazel, sinä mahtava ja voimakas, ota vastaan uhrini ja anna minulle kostoni. Tee minusta pahuuden lapsi ja näytä minulle Tie!" Kolli repi kynsillään kättäni, mutta en välittänyt kivusta. Leikkasin rimpuilevan elikon kaulan auki veitselläni ja valutin sen hurmetta lautaselle, jonka olin sijoittanut kynttilöiden muodostaman piirin sisälle. Viskasin kuolleen kissan huoneen nurkkaan ja jatkoin rituaalia. 

Ääni käheytyen toistelin riitin sanoja, ja kun aika oli kypsä join kissan verta lautaselta. En edes muista miltä se maistui. Sitten tartuin verisellä kädelläni rippiraamattuuni ja poltin sen. Silloin tapahtui jotakin, en vain osaa tarkkaan kertoa mitä. Oli kuin olisin tuntenut jonkin vierelläni, kuin huoneen olisi täyttänyt jonkin pahansuopa olemus. Olin kiihdyksissäni ja ääni vapisten sanoin rituaalin viimeiset sanat. Silloin ikkunasta lehahti voimakas tuulenpuuska ja kynttilät sammuivat lepattaen. En uskonut hetkeäkään, että tuuli olisi ollut vain sattumaa. 

Sydän villisti hakaten seisoin pimeässä huoneessa, kunnes olin hieman rauhoittunut. Huomasin myös, että sydämessäni ei enään tuntunut tuskaa ja surua. Oloni oli turta. Sytytin valot ja siivosin kaikki sotkut pois. Kissanraato jätesäkissä roskikseen, rätillä veritahrat pois jne...Minua kyllä hieman pelotti, että joku naapureistamme oli kuullut jotain, mutta rauhoittelin itseäni ajattelemalla että naapurit nyt olivat tottuneet kuulemaan meiltä vaikka mitä mekkalaa. Eivätkä he enään edes jaksaneet tulla valittamaan, ainakaan yleensä. 

Hoidettuani kaiken siistiksi ja laastaroituani käteni menin nukkumaan. Kerkesin nukahtamaan ennen kuin vanhempani tulivat takaisin joskus kahden aikaan aamuyöstä. Koko rituaali oli kestänyt lähes tunnin ja valmisteluihin ja siivoamiseen oli mennyt vielä toinen mokoma. 

Muistan nähneeni painajaisia sinä yönä, hyvin kammottavia sellaisia, mutta niiden tarkempaa laatua en saa mieleeni. Aamulla minua vaivasi olo, että olin tehnyt jotain todella tyhmää, mutta vaiensin moiset omantunnon äänet. Pelkuri tieltä kääntyköön. Huomasin, että tunteeni olivat jotenkin muuttuneet. Sitä on vaikea kuvailla. Tuntui kuin olisin ollut kylmempi kaiken suhteen. 

Kului muutama päivä. Haltisten kissan katoaminen huomattiin, mutta vanhan kollin arveltiin joutuneen auton alle. Perheen 8-vuotias tyttö, Liisa, oli aivan murheen murtama. Hän oli pitänyt kovasti siitä kissasta. 

Kukaan ei onneksi osannut epäillä minua koko asiasta. Muuten kaikki sujui aika normaalisti. Kirjoittelin Suville muutaman viestin, mutta en saanut vastausta. En minä oikeastaan edes kuvitellut hänen vastaavan minulle. Koulussa kävin, mutta en jaksanut keskittyä mihinkään. Minulla oli muuta mietittävää. Vanhempani eivät edes huomanneet käytöksessäni mitään outoa, tai jos huomasivat niin eivät ainakaan kiinnittäneet mitään huomiota siihen. Pikkuveljeni kai aavisti jotakin kummaa olevan tekeillä, sillä huomasin hänen tuijottavan minua mietteliäänä aina silloin tällöin. En kuitenkaan välittänyt hänestä. 

Sitten keskiviikkona alkoivat ensimmäiset muutokset. Huomasin, että auringonvalo koski silmiini, eikä ruoka maittanut. En kyllä yleensäkään syö juuri mitään, mutta nyt pelkkä ruuan katsominen sai minut voimaan pahoin. Jäin kotiin, kun vanhempani lähtivät töihin ja veljeni meni kouluun. Ollessani yksin kotona minua alkoi pelottamaan. Kaduin rituaalin suorittamista ja olin pahoillani naapurin pikku Liisan surusta. 

Siinä maatessani sängylläni hämärässä huoneessani, tunsin jälleen Jonkin läsnäolon. Huoneen ikkunat olivat tummien verhojen peittämät. Mielessäni kumisi paholaismainen ääni, joka kuiskaili rohkeutta minuun. Se muistutti Suvin tekemästä vääryydestä ja Riston sikamaisuudesta. Tämä ääni sai minut rauhoittumaan ja tunsin kylmää tyydytystä ajatellessani kostoani. 

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä näin hurmeenpunaisia unia. Olin mahtava saalistaja, joka säälimättä surmasi heikkoja ja arvottomia. Join uhrieni veret kuin vamppyyri ja minä todella nautin näistä unista. Tajusin myös, mitä tästä lähtien tulisin tarvitsemaan elääkseni. 

Torstaina en suostunut tulemaan ulos huoneestani, ennen kuin kaikki muut olivat lähteneet. Huusin vain suljetun oven läpi, että olin vilustunut ja tahdoin nukkua. Äitini ei tainnut uskoa, mutta hänellä oli kiire töihin eikä intoa minun ongelmieni selvittämiseen. Eihän vanhemmillani ole ikinä ollutkaan mielenkiintoa minun vaikeuksieni suhteen. 

Kun kaikki muut olivat häipyneet, nousin ja kävelin vessaan. Irvistin kivusta, jonka vessan ikkunasta paistava aamuaurinko aiheutti. Suljin salamannopeasti ikkunan sälekaihtimet ja oloni helpottui. Lievästi jännittyneenä vilkaisin itseäni peilistä. Olin tuntenut oloni jotenkin erilaiseksi, mutta tälläistä muutosta en ollut odottanut. Ihoni oli muuttunut vaalean harmaaksi ja kaikki niin suuresti inhoamani finnit olivat kadonneet. Kulmahampaani olivat kasvaneet teräviksi ja pitkiksi. Mutta silmäni olivat kaikkein hätkähdyttävimmät. Niissä ei ollut valkuaista ollenkaan, vaan valkuaisen paikalla oli verenpunaista. Pupillini olivat pienentyneet, kuin en tarvitsisi juurikaan valoa näkemiseen, mikä muuten pitikin paikkansa. Näin hämärässä loistavasti. Silmäterieni sinisyys tuntui hohtavan tuon verenpunan keskeltä. Minä pidin uudesta ulkomuodostani. 

Aikani ihailtuani itseäni totesin, että kenties minussa oli muuttunut jokin muukin kuin vain ulkomuoto ja näkökyky. Muistelin sen Jonkin kuiskaillen luvanneen minulle myös voimaa ja uusia, ihania kykyjä. Totesin, että pystyin nostamaan sohvamme suorille käsille pääni päälle edes hirvittävästi ponnistelematta. Olin myös nopeampi ja ketterämpi. Virnistelin ajatellessani, että nyt en ainakaan olisi koulumme huonoin koriksen pelaaja. Eikä kukaan aivoton öykkäri pystyisi antamaan minulle turpiin. Huomasin myös kuuloni ja hajuaistini parantuneen huomattavasti. Aluksi se häiritsi minua, mutta uusiin parannettuihin aisteihin tottui varsin nopeasti. 

Tein suunnitelmia kostoani varten. Risto oli leuhkinut minulle menevänsä Suvin kanssa elokuviin perjantai-iltana. He olivat menossa jonkin jännitysleffan ensi-iltaan. Miten tyhmän mielikuvituksetonta. Ihmettelin jälleen, ties kuinka monennen kerran, mikä ihme Ristossa viehätti Suvia. 

Soitin elokuvateatteriin ja kuuntelin nauhoitusta, joka kertoi elokuvien esitysajat. Perjantai-iltana olisi kello 20.00 Scream kakkosen ensimmäinen esitys. Sitä he varmaankin olivat menossa katsomaan, sillä sinä päivänä ei esitetty sen lisäksi kuin joku höntti komedia ja lapsille tarkoitettu piirretty. Tämä elokuvateatteri oli lähimpänä Suvin kotia, joten sinne he varmaankin menisivät. Vaistonikin sanoi niin, ja minä olin oppinut luottamaan vaistooni. 

Hymyilin kostonhimoisesti ajatellessani sitä, kuinka pistäisin heidät kärsimään. Vihani oli sumentanut suruni ja olin siitä kiitollinen. On niin paljon helpompi vihata. Olin todella kiitollinen pimeyden herralle, että hän oli auttanut minua poistamaan rakkauden tuoman heikkouden itsestäni. 

Kun perheeni palasi kotiin, minä pysyttelin visusti huoneessani lukkojen takana. Äiti oli todella huolissaan ja isä vaatimalla vaati minua avaamaan oven. Vakuuttelin heille olevani kunnossa, mutta en suostunut avaamaan ovea. He olivat tottuneet masennuspuuskiini, jolloin tahdoin olla yksin, joten lopulta he antoivat periksi. En sinäkään päivänä syönyt tai juonut mitään. Nälkä oli kuitenkin alkanut jo kalvamaan minua, veren nälkä. 

Yön laskeuduttua ja perheeni mentyä nukkumaan minä lähdin. Otin nahkatakkini ja lenkkarini ja pukeuduin. Otin myös lompakkoni ja avaimeni. Hetken mietittyäni nappasin myös aurinkolasit, jotka tungin nahkarotsini povitaskuun. Vilkaisin huoneessani olevaa lämpömittaria ja se näytti +2 astetta. Oli siis varsin viileä syysyö. Kylmyys ei minua pelottanut ja nälän ajamana repäisin ikkunastani hyttysverkon irti ja ketterästi kömmin siitä ulos. 

Kello oli vasta noin 11, joten ulkona oli liikkujia. Minulla kävi eräällä sivutiellä tuuri. Hölkkääjä tuli minua vastaan ja sai katua kunnolla sitä, että oli vielä näin myöhään lenkillä. Syöksyin hänen kimppuunsa ja ennen kuin hän edes tajusi mitään, olin upottanut hampaani hänen kiivaasti sykkivään kaulavaltimoonsa. Se oli ihana tunne. Mikään ei kahlinnut minua, olin todella vapaa. Ja ah, sitä veren makua! 

Viskasin ruumiin tiensivussa kasvavien puiden taakse. Aamulla se kyllä varmaan löydettäisiin, mutta minä en välittänyt. Jatkoin kylläisenä kuljeskeluani. 

Sinä yönä sattui paljon muutakin kivaa, mutta en nyt viitsi kertoa teille yksityiskohtia. Sanotaanko vain, että tapasin paikallisen menomestan luona pari ikäistäni korstoa, jotka olivat aivan kännissä. He olivat pilkanneet minua useasti ja kiitin Saatanaa tästä tilaisuudesta kostaa. Heidän alkoholin sumentamat mielensä eivät kai tajunneet mitään outoa harmaassa ihossani ja punaisissa silmissäni, sillä minut nähtyään he pilkkasivat minua kuten ennenkin. Hakkasin heidät oikein kunnolla. Jätin heidät kuitenkin eloon, mutta varsin huonoon kuntoon. Toinen heistä ei takuulla enään pelaisi jääkiekkoa, eikä toista enään kukaan tyttö pitäisi komeana. 

Aamuhämärän aikaan livahdin taloyhtiömme varastoon ja siellä vetäydyin kaikkein pimeimpään huoneeseen, jossa kukaan ei juuri koskaan käynyt. Ei ainakaan syksyisin. Siellä säilytettiin ruohonleikkureita ja niihin öljyä ja bensaa. 

Nukuin perjantaipäivän varaston pikkuhuoneessa ja havahduin auringonlaskettua. Kello oli noin 19. Kiiruhdin bussipysäkille ja laitoin aurinkolasit naamalleni. Aurinkolasien pitäminen pimeällä oli kuitenkin vähemmän huomiota herättävää kuin hohtavan punaiset silmät. Bussi kohti Suvin kotia lähti kello 19.30. 

Kuski ja pari matkustajaa katsoivat minua aika kummissaan. Muutamien kasvoilta kuvastui inho ja yksi vanhempi rouva katsoi minua jopa säälien. Eipä mikään ihme. Näytin varmaan narkkarilta, joka oli hakattu, sillä ihoni oli niin kalpean harmaa ja naamassani oli vielä kuivuneena sen lenkkeilijän verta. 

Bussimatka kesti noin puolituntia. Kävelin sitten reippaasti kohti elokuvateatteria. Seutu oli tuttua, sillä ihanainen tyttöni asui tässä lähellä. Vaikka taistelin tunteitani vastaan, niin suru valtasi mieleni. Näitä samoja katuja olin kävellyt Suvi rinnallani. Tuossa kahvilassa olimme käyneet kahvilla ja tuolla penkillä olimme istuneet. Yritin karistaa nämä muistot mielestäni ja keskittyä vain kostoon, mutta se oli hankalaa. Katumus ja omatunto yrittivät nostaa päätään sisälläni, mutta vaiensin ne kylmästi. Minä olin päätökseni tehnyt enkä sitä peruisi. 

Lopulta pääsin elokuvateatterin luokse. Esitys oli jo alkanut, sillä kello oli varttia yli kahdeksan. Istuuduin odottamaan penkille, jolta näki hyvin elokuvateatterin oville. Harkitsin syömässä käväisemistä, mutta päätin että Risto olisi tänä yönä ensimmäinen välipalani. Olihan hän sentään rakkaani uusi poikaystävä, joten soisin hänelle sen kunnian. Sitäpaitsi pieni nälkä pitää aistit valppaina. Niimpä minä odotin siinä penkillä nahkatakki päälläni, harmaat kädet syvällä taskuissani, aurinkolasit verenpunaisten silmieni edessä ja leuka kuivuneessa veressä. 

Aikaa kului ja ohikulkijat kiinnittivät minuun kummastuneita katseita. En välittänyt heistä. Olin synkeissä ajatuksissani ja tuijotin vain odottavaisena elokuvateatterin ovia. Kylmä ei minua haitannut, sillä uusi versio minusta tuntui sietävän kylmyyttä vallan mainiosti. Kun kelloni osoitti varttia vaille kymmentä, odotukseni palkittiin. 

Elokuvateatterin ovista alkoi purkautua väkeä. Suurin osa heistä oli nuoria, oikeastaan lähes kaikki. Uudella tarkemmalla näölläni tarkkailin kuumeisena ulos astuvien kasvoja. Sydämeni hätkähti ja minulle tuli outo olo, kun verenpunaisten silmieni katse osui häneen. Suvi oli kenties jopa vielä kauniimpi, kuin mitä olin muistanut. Tuon viehkeän brunetin vierellä astui Risto. Viha vääristi kasvojani ja vain vaivoin sain itseni hillittyä syöksymästä suinpäin tuon jalkapallonpelaajan kimppuun. 

Tuo kaksikko lähti kävelemään elokuvateatterilta kohti Suvin kotia. Nousin ja lähdin heidän peräänsä, mutta pidin välimatkan reiluna. Koko ajan polttava raivo kalvoi mieltäni, kun katsoin siroa Suvia tuon pitkän korston rinnalla. Saavuimme alueelle, jolla ei liikkunut juurikaan väkeä. Ei ainakaan aivan lähellä. Nopeutin askeleitani ja tiputin aurinkolasini kadulle. Kiidin nopeasti, mutta lähes ääneti juttelevan parin taakse. 

Iskin valtaisilla voimillani itseäni päätä pidemmän Riston maahan. Sitten olinkin jo hänen kimpussaan nähden vain punaista. Miten tuo saasta olikaan kehdannut viedä Suvin minulta! Pistin hänet maksamaan verellä. Havahduin verenjuomisen huumasta rakastamani tytön kirkumiseen. Nousin Riston verisen ja pahoin ruhjotun ruumiin päältä ja astuin kohti Suvia. Näin hänen kauhistuneilta kasvoiltaan, että hän tunnisti minut muutoksistani ja kasvojani peittävästä verestä huolimatta. Silloin hän käännähti ja lähti juoksemaan karkuun hengenhädässä. Juoksin hänet helposti kiinni ja tarrasin häneen. 

Käänsin hänet väkisin ympäri kohtaamaan katseeni. Aikeenani oli varmaankin surmata hänet, mutta kun nuo kauhusta laajenneet ruskeat silmät kohtasivat omat verenpunaiset pedon silmäni, rakkaus tulvahti taas raivosta kiehuvan mieleni pinnalle. Katseemme oli lukkiutuneena korkeintaan muutaman sydämenlyönnin ajan, mutta sitä tuntui kestävän aeoneja. Viha ja kostonhimo haihtui mielestäni, ja tuntui kuin Jonkin Pahan ote minusta olisi hellittänyt. Päästin tuon kauniin tytön irti ja katsoin kuinka hän juoksi kauhusta hysteerisena karkuun minua, pahinta painajaistaan. Katumus vavisutti kehoani Suvin kadotessa rakennusten taakse. 

Pian havahduin taas ympäröivään maailmaan. Ihmisiä oli tulossa paikalle huutojen kutsumina. Juoksin lähimmän rakennuksen luokse ja loikkasin sen katolle. Talojen kattoja pitkin katosin paikalta yön pimeyteen, jonne kaltaiseni kuuluvat. Minua ei saatu kiinni. 
 
 

* * *
Ja seuraavaksi sitten joka iikka ja vielä hänen naapurinsakin kirjoittavat
perustellun palautteen Heikille, kiitos!
   

edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava