edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Tuntematon (novellitrilogia)

Tomi Peuhkurinen


    

Osa 1- Tuntemattoman Elämä
Osa 2- Tuntemattoman Kuolema
Osa 3- Tuntemattoman Testamentti 

Tuntemattoman Elämä 

Laulu autoradiostani sanoo I’m alive. Mutta minä en ole. Minulla ei ole koskaan ollut omaa elämää vaan se on aina ollut toisten määrättävissä. Toisten, jotka ovat luulleet tietävänsä paremmin mitä minä haluan. Toisten, jotka ovat tehneet minusta tällaisen kuin olen. Toisten, jotka sanoivat rakastavansa minua. Nuo toiset ovat ottaneet minulta niin paljon etten voi koskaan maksaa sitä takaisin. Enkä edes halua. Haluan vain päästä heistä eroon ja unohtaa. Aloittaa alusta. En vain tiedä onko minulla mahdollisuutta siihen. Onko minulla oikeutta? Toivon että on, koska tien laidassa olevat kyltit ilmoittavat lähestyvästä kaupungista, joka lupaa minulla uutta alkua. Odotan tulevaa jännittyneenä.

 Olen nyt löytänyt asunnon ja vaikka se onkin vain vuokralla, se tuntuu enemmän omalta kuin mikään tähän mennessä. Muutama päivä sitten kävin läheisessä kioskissa kaupasta tullessani. Täytin vain lottokupongin hetken mielijohteesta, joka iski päähäni keskellä sitä sankkaa lumisadetta josta vein luultavasti puolet sisään siihen pieneen kioskiin, jossa olevan myyjän silmät vangitsivat harhailevat ajatukseni yhteen ainoaan, elämäni vahvimpaan tietoon. Olin rakastunut. Mutta miten joku tällainen kuin minä, voi kertoa jotain sellaista, jollekin sellaiselle ihmiselle? Ei mitenkään, oli ajatukseni kun pääsin kioskilta kotiini kymmenen minuuttia myöhemmin ja istuin eteiseen syömään suklaapatukkaa joka oli suunnilleen yhtä jäässä kuin sydämenikin. Ja se suklaapatukka oli sentään jäässä melkein kokonaan.

Sen jälkeen olen kulkenut kioskin ohi melkein joka päivä ja joka kerta katseeni kohtaa myyjän. Hän on siellä joka päivä ja luulen että hän omistaa koko kioskin. Se on hänen omansa ja hän rakastaa sitä aivan kuten normaalit ihmiset rakastavat toista, joka on heille niin tärkeä, että voisivat kuolla sen puolesta. Siihen minä en koskaan pysty, joten rakastan tuota kioskin omistajaa vain sen verran kuin voin. Se riittää minulle. Sen on pakko, koska muuten minä en jaksa. Ja kun ei enää jaksa, täytyy luovuttaa. En tahdo tehdä sitä vielä koska toivo on niin voimakas. Toivo siitä että jonain päivänä pystyn samaan kuin muutkin ihmiset. Ehkä minun täytyy kuolla kerran, ennen kuin pystyn siihen mutta jaksan vielä odottaa.

Minusta on alkanut tuntua että joku pitää minua silmällä. Vahtii jokaista liikettäni enkä minä pääse pakoon. Tietenkin voisin taas muuttaa, mutta tämä kaupunki on alkanut tuntua omalta. Tämä pieni asunto niin tärkeältä, koska täällä saan tehdä mitä haluan eikä minun tarvitse pelätä koko aikaa että teen jotain väärin, niin kuin jouduin tekemään kotonani. Koti, joka normaalisti on rauhan ja vapauden perikuva, oli minulla vankila. Helvetti maan päällä. Vanhempani tekivät siitä sellaisen elämällä elämäni niin kuin itse halusivat. Vahtimalla jokaista liikettäni ja kysymättä mitä minä itse halusin. Nyt minusta alkaa tuntumaan samalta, mutta en ole vielä kyllin vahva lähtemään jälleen eteenpäin. Minua vahditaan nytkin, en tiedä kuka mutta minua vahditaan. Kun en ole kotona, joku käy täällä katselemassa paikkoja ja myrkyttämällä ne pahoilla ajatuksillaan, koskettelemalla tavaroitani ja makaamassa sängyssäni. Tiedän sen, koska joka kerta voisarvestani on haukattu pala. Minua pelottaa, mutta keneltä pyytäisin apua. Keneltä tällainen ihminen kuin minä, voi pyytää apua. Ei keneltäkään, koska minun pitää selviytyä yksin. Olen tuntematon kaikille, paitsi ehkä kioskin omistajalle, mutta hän on minun katseitteni vastaanottaja. Ainoa sellainen. Eikä meille kuulu mitään fyysistä, vain katseet ja hymyt ikkunan läpi. Ne pienet hetket.

Kaksi viikkoa sitten olin tulossa asuntooni ja tiesin että vahtijani oli siellä. Odottamassa minua, mutta olin jo tajunnut ettei minulla ole oikeutta olla muiden kaltainen, joten päätin antaa hänelle mitä hän halusi. Hän halusi henkeni ja sen hän on ottanut näiden kahden viikon aikana, jotka olen ollut kotonani hänen kanssaan. Sitä ei ole enää paljoa jäljellä mutta olen toiveikas, koska olen pääsemässä vapaaksi. Se vapaus oli aluksi kylmää, joka sai minut vapisemaan hänen katsoessaan nauttiva ilme silmissään. Nyt se on lämmintä ja valoisaa Jumalan ottaessa minut luokseen. Enkä jää kaipaamaan mitään muuta kuin niitä pieniä hetkiä kioskin ikkunan takana. Kiitos sinulle, joka niitä annoit. Niitä pieniä ja sanattomia. Hymyjä ikkunan läpi. Ne olivat elämäni. 

Tuntemattoman Kuolema

Elämäni muuttui ratkaisevasti noin puoli vuotta sitten, kun harrastukseni ansiosta huomasin vastapäisen talon ikkunassa niin kiinnostavan näköisen ihmisen, että en kerta kaikkiaan voinut jättää häntä niin vähälle huomiolle kuin muita harrastukseni parissa huomaamiani. Laskin pöydälle kiikarini, joka oli ainoa harrastukseeni tarvittava väline ja tiesin että elämästäni puuttuva palanen oli löytynyt. 

Kaksi viikkoa tarkkailin häntä ja mietin hänen kiehtovan epävarmaa olemustaan, kunnes päätin käydä hänen kotonaan. Hän näytti siellä ollessaan niin onnelliselta että minun oli pakko tarkistaa oliko siellä todellakin niin mukavaa kuin hänen ilmeistään saattoi päätellä. Hänen huolellisesti järjestetyt tavaransa kertoivat siististä ihmisestä ja hillityt värit hyvästä mausta. Kuten hyvästä mausta kertoi myös rapeat voisarvet, joita hänellä oli joka kerta siellä käydessäni, ja joista aina valitsin yhden josta haukkasin palan merkiksi käynnistäni. Näin hänen oli pakko huomata että joku kävi hänen kotonaan hänen poissa ollessaan ja näin sain huomata miten hän käyttäytyi sen jälkeen. 

Omistin päiväni hänelle enkä koskaan nähnyt poliisia hänen luonaan. Enkä sen puoleen ketään muutakaan. Hän oli yksin kuten minäkin ja siksi tiesin hänen odottavan jotain. En tiedä poikkesiko hänen haluamansa minun vastaavasta, mutta se olikin asia mistä minun piti vielä ottaa selvää. Näin hänen kävelevän lähes joka päivä ohi kioskin, joka oli hänen talonsa alakerrassa. Ja joka kerta hänen katseensa kääntyi kioskin ikkunaan ja viipyi siinä koko sen ajan, minkä kesti kävellä sen ohi. Kerran kävin katsomassa mitä hän siellä näki ja luulen että se oli kioskin myyjä. Ostin häneltä askin savukkeita katsoakseni millainen ihminen hän oli, enkä pitänyt hänestä. Tiesin että hän ei sopisi tuolle kiehtovalle ihmiselle, jota katselin kiikarin lävitse joka ikinen päivä.

Tuo unelmieni kohde alkoi osoittaa pelon merkkejä viimeisinä erossa olevina päivinämme ja hän näytti todella kauniilta. Ostin vahvemman kiikarin nähdäkseni paremmin kuinka hänen silmänsä pälyilivät pelästyneen näköisinä kun hän saapui kotiinsa ja huomasi joka kerta voisarven josta olin haukannut palan, yleensä vain kymmenen minuuttia ennen hänen tuloaan. Ja joka kerta hän piteli sitä vapisevissa käsissään ja katseli ympärilleen valmiina katsomaan silmiini. Valmiina huomaamaan rakastajansa. Hän piti valoja päällä yhä myöhempään, joskus jopa nukkuessaan ja usein hän jätti vessan oven auki ilmeisesti sen takia että ei kohtaisi sieltä tullessaan ketään kutsumatonta vierasta. Mutta enhän minä sellainen ollutkaan. Minä rakastin häntä.

Viimein saapui se päivä jolloin meidän oli määrä tavata. Hänen oli määrä katsoa rakkautta täynnä oleviin silmiini ja vastata siihen katseeseen. Hän tiesi minun odottavan kun hän astui sisään, ripusti takkinsa naulakkoon ja riisui kenkänsä. Katsoin häntä olohuoneen ovella ja näin hänen pelokkaat silmänsä, jotka sulkeutuivat sitoessani häntä omaan sänkyynsä. Seuraavien kahden viikon aikana hän vältti katsomasta silmiini ja minä päästin hänet sängystä vain siksi aikaa kun hän kävi vessassa. Aluksi hän rukoili minua antamaan vettä ja ruokaa, mutta lopetti sitten huomatessaan mikä oli pelin henki. Hän laihtui ja hänen silmänsä painuivat kuoppiinsa, eikä hän koskaan näyttänyt kauniimmalta kuin parina viimeisenä päivänä, jotka vietimme yhdessä.

Hänen silmissään ei näkynyt vihaa kun hän viimeisenä päivänä alkoi luisua kuoleman rajalle. Vasta silloin hän paljasti kasvoillaan sen tuskan mitä hän oli kantanut elämänsä läpi, eikä minulla ole oikeastaan mitään tietoa mikä häntä kidutti. Minä se en ollut, koska minä vapautin häntä. Rakkauteni vapautti hänet. Hän kuoli rauhassa iltapäivällä ja minä kävin hänen kotoaan lähdön jälkeen kioskilla täyttämässä lottokupongin sillä olihan sentään arvontapäivä. Katsoessani kioskin myyjää, mietin mitä hän mahtaisi ajatella kun saisi tietää ikkunatuttavansa kuolleen. Hän ei enää kohtaisi silmiä ikkunan läpi eikä näkisi hymyä tuon ohikulkevan ihmisen huulilla. Ehkä se oli heille tärkeää. Ne pienet ja sanattomat hetket. 

Hymyt ikkunan läpi. 

Tuntemattoman Testamentti

Että mitä? Tunsinko hänet? Ei, en tuntenut, ainakaan siinä sanan tavallisessa merkityksessä. Meidän suhde oli vähän erikoisempi, jos sitä edes suhteeksi voi sanoa. Mutta jotain se oli. Jotain enemmän ilmeisesti. Näin hänet joka päivä, mutta koskaan emme keskustelleet paria sanaa enempää. Ja siitä huolimatta minun on pakko myöntää että rakastin häntä. Enemmän kuin ketään koskaan. Jos saisin uuden mahdollisuuden niin en tiedä tekisinkö jotain toisin. Yrittäisinkö olla enemmän kuin ihminen hänen unelmissaan, joista en hänen eläessään tiennyt yhtään mitään. Yrittäisinkö olla jotain todellista, en todellakaan tiedä. 

Muistan kun näin hänet ensimmäistä kertaa. Kun satoi lunta ja hänen silmänsä olivat piilossa huurtuneiden silmälasien takana, takki lumen peitossa, posket punaisina ja ruokakaupan kassi kummassakin kädessään. Hän kopisteli lumet kengistään kioskin ovimatolle ja laski kassinsa seinän viereen lattialle, täyttääkseen lottokupongin ilmeisesti onnen potkua odottaen. Sitten hän lähti ja sen jälkeen näin hänet lähes joka päivä. Useimmiten vain kioskini ikkunan läpi hänen kävellessään sen ohi, mutta nuo hetket kohosivat pian päivieni kohokohdiksi. Hetkiksi, joita aloin odottaa aina vain enemmän. Hetkiksi kun hän ohi kulkiessaan katsoi sisään ja hymyili. Koskaan se ei ollut enempää. Vain hymyjä lasin läpi. 

Mutta välillämme oli jotain, joka ei tarvinnut sanoja eikä tekoja. Vain noita pieniä hetkiä päivittäin. Ajatuksia, jotka lentelivät ilman halki kertoen toisillemme syvimmätkin tunteemme ja salaisimmat ajatuksemme. Emme koskaan tarvinneet sanoja jotka myrkyttävät toisten ihmisten tunteet, rikkovat heidän suhteensa ja aiheuttavat enemmän vahinkoa kuin kukaan osaisi arvata. Siinä mielessä suhteemme oli täydellinen. Muussa mielessä sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Ei olisi voinut olla. Tämä oli meille ainoa oikea tapa eikä minulla ole siitä mitään valittamista. Olisin vain tahtonut sen jatkuvan pitempään, mutta mikään ei ole ikuista. Kyllä minä sen tiedän. 

Viimeinen kerta oli kaksi viikkoa sitten. Aurinko paistoi enää hädin tuskin lämmittäen, voitolla olevan syksyn läpi ja ensi tapaamisestamme oli kulunut melkein kymmenen kuukautta. Katsoit minua silloinkin ikkunan läpi, kuten aina ennenkin ja hymyilit. Kaikki oli niin kuin pitikin eikä mikään luvannut muuta. Kaksi viikkoa kului enkä enää nähnyt häntä. Kunnes sain kutsun tänne hautajaisiin ja sain tietää hänen jättäneen minulle koko omaisuutensa. Hänen testamentissaan ei mainittu ketään muuta eikä näissä hautajaisissa ketään muita olekaan. Vain minä ja hän. Ja ajatukset jotka kiitävät ilman halki arkun kannen niitä pidättelemättä. Sade ropisee arkun kannelle ja ilma on viileä. Sumu tekee kaiken epätodellisen näköiseksi ja sitähän kaikki onkin. Epätodellinen suhteemme päättyy epätodellisen näköisessä säässä. Ehkä vain jatkuakseen taas jonain päivänä. Sitä minä odotan. 

Lasken punaisen ruusun arkkusi kannelle ja sade piiskaa sen nopeasti vanhaksi. Annan pastorille luvan laskea arkun alla odottavaan hautaan ja kiitän häntä kärsivällisyydestä. Käännyn pois ja kuulen hiljaisen äänen arkun laskeutuessa haudan pohjalle. Tahtoisin katsoa taakseni mutta se tekee liian kipeää, joten painan katseeni maahan ja poistun paikalta. Olen jättänyt sinulle hyvästini ja tulen aina kiittämään sinua niistä hetkistä mitkä minulle annoit. Niistä pienistä. Sanattomista. Hymyistä ikkunan läpi. 


Kiitos ystäväni, annoit minulle paljon ja sait kaikkeni.
Niissä pienissä hetkissä.
Sanattomissa.
Hymyissä ikkunan läpi. 

Written by clarence 15.8.1997 ©Poor Losers Club 

   
* * *
Nyt ainutkertainen tarjous!
Yhdellä kertaa voit antaa palautetta kolmesta novellista.

   

edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava