edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Sota

Jani Kivimäki


Tämä tuntemattoman taistelijan päiväkirja löydettiin Marsin suuren ratkaisutaistelun jälkeen eräästä hiiltyneestä kopterin jäänöksistä ja tämä pätkä oli ainoa mikä oli pelastettavissa.

Sotakronikat julkaistu 2105 Marsin kirjapainossa.

Päiv. 13.6.2100. Hyvä päiväkirja, räjähdykset vavahduttavat tannerta ja kauniit mutta tappavat ionilieskat lentävät ohuen ilmakehän lävitse. Ihmiskunta oli lähtenyt tähtiin, niin kuin terrieri tarvittavan teknologian ilmestyttyä kuin tyhjästä ja oli tietenkin heti joutunut omaa tökeryyttään sotaan. Tänään meidät määrättiin tuhoamaan Sakrathien lentoasema. Näitä tehtäviä me aina pelkäämme, koska yleensä niissä tulee suuria tappioita ja jokainen miettii olenko se minä joka ei palaa.

Lähdimme aamulla klo. 0500 kohti iskualuetta suihkukoptereilla ja meille sanottiin, että valmiita pitää olla klo. 1200. Teemme jälleen kaikki valmistautumiskeinot siltä varalta, että kohtaamme jumalamme tänään. Siis kaikki rukoilivat, puhdistivat aseensa vielä kerran ja sen jälkeen hiljaisuus täytti kopterin.

Klo. 1200 heittäydyimme antivöiden varaan ja näimme kakkosryhmän kopterin hulmahtavan tulipalloksi ennen kuin ketään kerkesi ulos. Mutta meillä ei ollut aikaa surra tovereitamme, sillä itse jouduimme kovan tulen kohteeksi, kun kelluimme kohti maata ja suojaa. Luutnantti räjähti veriseksi mössöksi vierelläni ja ilma värjäytyi punaiseksi toveriemme verestä. Pääsimme vihdoin maahan, mutta pahasti harventuneina ja vihdoin ilmavoimat tulivat tuhoamaan puolustuslaitteita, myöhässä kuten aina. Olin uusi komentaja yksikössä, joten minun täytyi rynnätä ensimmäisenä eteenpäin, sen jälkeen kun oolimme räjäyttäneet titaanimuuriin aukot. Me lähdimme rynnäkköön huutaen sotahuutoja ja Sakrathien plasmatykit repivät sotilailta raajoja.

Marsin kamaralla kuoltiin huutaen äitiä tai rakkaansa nimeä. Kun uskalsin vilkaista ympärilleni huomasin monien ystävieni muuttuneen veriseksi möykyksi epäilyttävän näköistä lihaa, mutta emme voineet jäädä suremaan kuolleita ystäviämme ja olin varma että kukaan meistä ei palaa kotiin täältä. Syöksyimme aukkojen läpi tulimuuriin, mutta jatkoimme tappaen kuin hullut ympärillämme olevia heinäsikan näköisiä olentoja ja silloin sekoittui vihreä veri ihmisen punaiseen muodostaen kauniita värejä. En muista itse mitään taistelusta se oli yhtä sekamelskaa, kaikki teurastivat melkein kaikkea mikä liikkui. Huomasin olevani yhä olossa, kun viimmeinen sakrathi kaatui puolustaessaan asemiaan. En vielä tukikohdassakaan tajua miksi jäin eloon, kun suurin osa taistelu ystävistäni jäi taistelutantereelle hiiltyneisiin lentoaseman jäänteisiin. Mutta samalla kiitän siitä jumalaani ja toivon selviäväni tästä sodasta vaikka se onkin epätodennäköistä.

Päiv. 14. 6. 2100. Meille ei suoda hetken rauhaa sakrathit tekivät vasta vierailun meidän tukikohtaamme kostonhimoisina, sillä olimmehan tuhonneet yhden heidän raajansa eilen. Katsoin, kuinka räjähdykset tuhosivat kaikkea mahdollista tieltään ja suuresta koterista ei jäänyt kuin suuri kraateri sen saatua täysosuman. He tulivat muuriemme yli, kuin hyökyvesi aalto työntäen kaiken tieltään vastustamattomasti kohti tukikohdan hermokeskusta.

Epätoivoisesti kävimme lähitaisteluun ja pian energiamiekat muuttuivat vihreiksi sakrathien elämännesteestä. Olin juuri saanut ylennyksen luutnantiksi ja näytti siltä että en kerkeäisi nauttia uudesta asemastani kuin muutaman tunnin. Olimme vetäytyneet asemiin erään huoltoaseman raunioihin, kun sinne tuli täysosuma, näin kuinka toverieni jäänteitä sinkoili ilmassa ja sen jälkeen menetin tajuntani päähän osuneesta iskusta.

Heräsin raunioissa ja katsoin ympärilleni. Enkä nhnyt mitään muuta, kuin raunioita ja ruumiita. Myöhemmin sain selville, että olin ainoa, joka selvisi komentamstani yksiköstä hengissä ja ajattelin yhdessä vietettyjä lomia ja hetkiä. Saisin uudet miehet komentooni, mutta olisiko se sama siellä ei ole enää ketään tuttuja, joiden kanssa voisi nauraa ja juoda. Suru valtasi mieleni, mutta päätin yrittää jatkaa eteenpäin, vaikka se tuntuikin vaikealta ja minusta tuntui kuin perheeni olisi kuollut ystävieni mukana.

20. 6. 2100. Rakas päiväkirja olemme matkalla, kohti vihollisen päätukokohtaa kymmenien tuhansien sotilaiden muassa. Päättäjät päättivät lopettaa taistelun Marsista yhdellä iskulla ja tunnen ehkä pientä ylpeyttä päästessäni mukaan muiden eliittisotilaiden kanssa. Olemme nyt ilmassa ja tulitus alkaa kuulua tänne noin. 100 km päähän asti. Tämä on ehkä suurin taistelu mikä on käyty ja käynissä marsin pinnalla. Luultavasti myös verisin. Kaipaan kotiin Maahan, en ole kirjoittanut vanhemmilleni kohta vuoteen ja toivon tämän jälkeen pääseväni käymään siellä.

Nyt äkkiä varoitusvalot välähtävät ja tiedän hakuohjusten liimautuneen peräämme. Kuin välähdys tiedän kuolevani nyt ja kyyneleet valuvat kasvojani ajatellassani, sitä että en koskaan saanut prhettä enkä lapsia. Mielessäni välähtelee kuvia maasta, vanhoista koulutovereistani ja siittä mitähän ne tällä hetkellä tekevät. Niin moni asia jäi tekemättä. Jos joku

* * *
Seuraava tekstilaatikko saattaa olla ainoa keino
saada viesti kirjottajalle ilman sotasensuurin väliintuloa.
Sitä kannattanee myös käyttää.
   

edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava