edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Tappaja

Heikki Kauma


    
"Helvetti!", John Carpenter karjaisi kun sotilaan miekka raapaisi hänen lihaksikasta ja pronssin ruskeaa käsivarttaan. Laivan koko kansi oli täynnä huitovia, pistäviä ja silpovia miehiä, jotka säestivät taistelua kirouksilla ja tuskanhuudoilla. Teräs kalahteli terästä vasten, veri pulppusi ja hiki virtasi kuuman etelänauringon alla. "Kuole senkin saatanan koira!", pitkä merirosvo karjaisi vastustajalleen ja yritti kaikin tavoin auttaa sotilasta toteuttamaan käskynsä. Koreaan uniformuun sonnustautunut nuori upseeri ei suinkaan ollut aikeissa kuolla, mutta huono tuuri koitui hänen turmakseen. Laivastosapelia heiluttava mies kompastui jonkun kurjan merirosvon raatoon, joka retkotti kannella irvokkaana. John käytti heti tilaisuuden hyväkseen ja syöksi pitkän miekkansa upseerin uniformun rinnustan läpi. Sotilas kaatui kannelle ja liittyi muiden sillä lojuvien ruumiiden joukkoon.

Carpenter veti syvään henkeä ja pyyhkäisi hikisiä vaaleita hiuksiaan pois silmiltään. Hän vilkaisi kannella riehuvaa taistelua. Kukaan tappelijoista ei ollut aivan hänen ulottuvillaan. Imperiumin joukot olivat selvästikin voitolla ja toimittivat merirosvoja hyvällä tahdilla helvettiin. Tuolla keskusmaston luona sai Puna-Will kirveen päähänsä ja pian hänen päälleen kaatui Geordin pieni ja tumma ruumis päätä lyhyempänä. Hurja "Merileijonan" miehistö tappeli kyllä kunnioitettavalla sisulla ja raivolla sotilaita vastaan, mutta ylivoima oli yksinkertaisesti liikaa.

John oli aina ollut fiksu kunniattomaksi kurkunleikkaajaksi, eikä hän nytkään kauaa pähkäillyt ennen kuin tiesi mitä tehdä. Noin kilometrin päässä sinisenä hohtavalla merellä kohosi saari. Carpenter oli hyvä uimaan, eikä sinne pääsy olisi vaikeaa. Oli lisäksi varsin tyyni sää. Ruskettunut pitkä mies puristi miekkaansa tiukemmin ja loikkasi mereen. Hänen päällään ei ollut kuin lyhythihainen paita ja lannevaate ja jalassa olevat saappaat eivät haitanneet uimista enään, sillä ne hän potki jaloistaan.

John sukelsi mahdollisimman kauas "Merileijonasta" ja sen vieressa jököttävästä suuremmasta imperiumin laivasta. Lopulta hän joutui nousemaan pintaan haukkomaan henkeä, mutta silloin etäisyyttä laivoihin oli jo lähes parikymmentä metriä. Taistelu riehui edelleen hurjana, eikä kenelläkään tainnut olla aikaa tuijotella merelle. Carpenter lähti uimaan voimakkailla vedoilla kohti edessä häämöttävää saarta. Vaikka hänen toveriensa kuolinhuudot kiirivät hänen korviinsa John ei tuntenut sääliä heitä kohtaan. Eiväthän hekään olisi säälineet häntä.

28-vuotias maailmanmatkaaja oli kyllä kovasti nauttinut ajastaan "Merileijonan" miehistön jäsenenä. Heidän laivansa oli ryöstellyt Carambian rannikkovesillä pieniä kyliä ja kauempana merellä kauppalaivoja. He olivat surmanneet, ryöstäneet ja raiskanneet lukemattomia onnettomia. Oli vain huonoa onnea, että Imperiumin sotalaiva oli saanut heidät kiinni. Näin oli Johnin kuukausia kestänyt ura kapteeni Gilbertin miehistön jäsenenä päättynyt. Hän oli kyllä tyytyväinen että hänen henkensä ei ollut päättynyt samalla.

Merivesi kirveli hänen vasemmassa käsivarressaan olevaa miekanraapaisua, mutta haava ei ollut järin paha. Vaaleatukkainen seikkailija pystyi uimaan helposti naarmusta huolimatta. Hiukan häntä pelotti josko jokin eksoottinen etelän merien peto kävisi hänen kimppuunsa, mutta sille nyt ei mahtaisi mitään.

Edessä häämöttävä saari lähestyi koko ajan ja takana olevat laivat loittonivat. Laivat olivat kiinni toisissaan tappavassa syleilyssä entraushakojen välityksellä. Sotalaiva muistutti kömpelöä jättiläistä pienemmän ja siromman "Merileijonan" kyljessä. Taistelun äänet eivät enään kantautuneet Carpenterin korviin.

Lopulta mies kahlasi saaren rantaan. Hän oli pitänyt miekastaan tiukasti huolta koko uintireissun ajan. Ranta oli hienoa hiekkaa ja hietikon takana alkoi viidakko. Viidakon takana kohosi vuori, joka oli ilmeisesti lähes keskellä saarta. Missään ei näkynyt mitään merkkejä ihmisasutuksesta. John istahti hietikolle lepäämään hetkeksi ja miettimään tilannettaan.

Hän oli varsin komea mies. Pituutta hänellä oli kunnioitettavasti lähes kuusi jalkaa. Hän oli loistavassa kunnossa ja komeat lihakset olivat ruskettuneet etelän lämmössä pronssinruskeiksi. Johnin vaaleat aaltoilevat hiukset olivat olleet monien Carambian naisten ihastuksen kohteena. Miehen silmät olivat haalean siniset ja toisinaan niistä kuvastui hänen kylmä luontonsa. Merellä hänelle oli kasvanut sänkiparta ja viikset.

"Samperi. Toivottavasti tältä saarelta löytyy asutusta. Ja ystävällismielistä. En todellakaan tahtoisi törmätä mihinkään ihmissyöjävilleihin...", bretunialainen mutisi ja lähti astelemaan kohti viidakkoa. Palmupuiden siimeksessä hän vilkaisi vielä kerran merelle. Siellä kaukana näkyi "Merileijona", joka oli tuikattu tuleen. Mahtava imperiumin sotalaiva loittoni paikalta voittoisana. Kapteeni Gilbertin ja hänen kurkunleikkaajiensa taru oli ohi.

Maassa lojuvat tikut ja muut roskat pistelivät Carpenterin paljaita jalkapohjia hänen talsiessaan syvemmälle viidakkoon. John viilsi tasaisin välein puiden runkoihin merkkejä miekallaan, jotta tietäisi mitä reittiä oli tullut. Hän kulki hyvin valppaana vaarallisten petojen taikka alkuasukkaiden varalta.

Kun mies oli kävellyt reilun tunnin hän saapui pienen joen luokse. John lähti seuraamaan sitä juotuaan ensin joen virkistävää vettä. Hän oli nähnyt vain lintuja ja muutamia pieniä puissa eläviä eläimiä, mutta ei yhtään suuria maaotuksia.

Seurattuaan puolituntia jokea, joka ei kyllä ollut juuri puroa kummempi, viidakko alkoi harveta. Yllätyksekseen hän huomasi, että joen vierellä oli tässä kohdin viljelmiä. Tasaisin rivein kasvoi erilaisia ruokakasveja. Viljelmät olivat pieniä, mutta hyvin hoidetun näköisiä. John tutki haaleansinisillä silmillään ympäristöä. Jossain lähellä pitäisi olla ihmisiä.

Silloin hän huomasi ne. Noin 30 metrin päässä palmujen suojissa kyyristeli kolme tummaa ihmistä. Kaksi miestä ja yksi poika. Alkuasukkaat olivat paljon Carpenteria lyhyempiä, heistä pisin oli vain reilut 5 jalkaa pitkä. Heidän ihonsa oli hyvin tumma, lähes musta. Päällään heillä oli vain jostain kasveista punotut lannevaatteet. Kolmikko tuijotti onnettomasta piilostaan hyvin pelokkaana valkeaa jättiläistä joka oli astellut viidakosta heidän pellolleen. John tuijotti alkuasukkaita takaisin tutkivasti. He eivät näyttäneet vaarallisilta, eikä heillä ollut aseita. Mutta jossain lähellä saattaisi vaania isompi joukko villejä, joilla olisi aseita ja pahat aikeet.

Lopulta pisin ja rohkein alkuasukkaista astui esiin puiden takaa. Hän lähti arasti kulkemaan kohti leveäharteista merirosvoa. Mies pysähtyi parin askeleen päähän Johnista, teki hassun eleen käsillään ja sanoi jotain. Paljon maita ja mantuja nähnyt seikkailija ei tunnistanut villin käyttämään kieltä, mutta se muistutti jonkin verran mantereella elävien mustien kieltä. Hän ainakin arveli, että villi oli tervehtinyt häntä ja toivonut rauhaa ja ystävyyttä.

Alkoi hidas ja paljon elehtimistä sisältävä keskustelu vaalean ja mustan miehen välillä. John selitti olevansa ystävä ja tahtovansa vain rauhaa ja onnea villille ja tämän heimolle. Saarelaisen käyttämä kieli tosiaankin muistutti suuresti mantereella puhuttua mustien kieltä, jota Carpenter osasi. Lopulta hyväntahtoiset saarelaiset lähtivät opastamaan mystistä vierastaan kohti heidän kyläänsä.

Kylään johti leveä polku pelloilta, eikä sinne ollut kuin reilun kilometrin matka. Kylä ei ollut järin suuri, mutta se oli siisti ja hyvinhoidettu. Majat oli rakennettu puusta, savesta ja lehdistä. Pieni kylä oli joen vieressä ja siellä näytti olevan pari tusinaa asuntoa. Kyläläiset tulivat hämmästelemään ja pällistelemään kummallista tulokasta. Kaikki olivat tummia ja lyhyitä, mutta useimmilla oli suorat hiukset toisin kuin mantereen neekereillä. John pani merkille, että osa kylän naisista näytti oikeastaan hyvinkin miellyttäviltä. Ainakin kun otti huomioon, että hän oli ollut merellä lähes kuukauden yhtämittaan.

John Carpenter, julma tappaja ja ryöväri, otettiin iloiten vastaan nebemojen kylään. Nebemot olivat ihmeissään hänestä ja hiukan peloissaankin, mutta kukaan ei suhtautunut häneen vihamielisen epäluuloisesti. Kukaan tummista ei edes tuntunut tajuavan, että valkoinen mies voisi satuttaa heitä. Merirosvolle annettiin oma maja, hänelle tuotiin ruokaa ja hänen pieni haavansa hoidettiin. Kommunikointi sujui jotenkuten puhumalla ja paremmin eleillä.

Carpenter huomasi nopeasti, että koko kylässä ei näyttänyt olevan ainoatakaan soturia tai metsästäjää. Nebemot olivat maanviljelijöitä, käsityöläisiä jne, mutta kukaan ei toiminut esim. vartijana tai järjestyksen ylläpitäjänä. Koko heimolla ei edes ollut kuokkaa kummempaa asetta. Mustat söivät vain kasviksia, hedelmiä ja rannalta keräämiään simpukoita. He olivat äärimmäisen rauhaa rakastavia ja kaikki kiistat ratkaistiin puhumalla. Ainakin kaikki ne riidat, joita John oli todistamassa.

Oli kulunut kaksi viikkoa siitä, kun suuri valkoinen mies saapui nebemojen rauhaisaan kylään. John Carpenter oli päättänyt tyydyttää himonsa väkisin erääseen sievään mustaan naiseen. Naisen mies, Joss, oli tietysti yrittänyt estää merirosvon katalan teon. Joss oli pitkä nebemoksi, mutta silti paljon Carpenteria lyhyempi. Eikä maanviljelijä ollut ikinä tapellut ketään vastaan, kun taas merirosvo oli tottunut surmaamaan ja taistelemaan. John iski miekallaan raivostuneen aviomiehen hengiltä yhdellä miekkansa sivalluksella. Koko kylä järkyttyi äärettömästi tuosta teosta.

Muutamat rohkeat ja tulisemmat miehet tarttuivat kuokkiinsa ja haravoihinsa. Heitä oli viisi nuorta nebemoa, jotka olivat hyväkuntoisia, mutta täysin kokemattomia taistelussa. Kylän halki kulkevalla "kadulla" he haastoivat valkoisen pirun vastaamaan julmuuksistaan. John syksyi heidän kimppuunsa iskien miekallaan hurjia sivalluksia. Mustat koittivat sohia onnettomilla aseillaan kokenutta tappajaa, mutta turhaan. Taistelun päätyttyä kaksi nebemoa makasi kuolleena kadulla, kaksi oli haavoittunut pahoin ja yksi pakeni paikalta.

Tuon tapahtuman jälkeen Carpenterista tuli ennen niin onnellisen kylän tyrannimainen hallitsija. Hänelle ei kukaan uskaltanut mitään. Rauhaa rakastavat kasvinsyöjät olisivat kyllä varmaankin voineet suurella joukolla taikka salavihkaisesti yöllä surmata keskuuteensa tulleen vaaleahiuksisen paholaisen, mutta tappaminen ei yksinkertaisesti kuulunut heidän luontoonsa eikä kulttuuriinsa. Nebemot olivat eläneet monien sukupolvien ajan eristyksissä kaikesta vihamielisestä pienehköllä saarellaan.

***********************

Mabu kuunteli isosiskonsa sydäntäriipivää itkua viereisestä huoneesta. Pojan tummat kasvot olivat raivon ja surun vääristämät. Voi miten hän vihasikaan tuota valtavan kokoista vaaleaa miestä. Jos Mabun ja hänen rakkaan siskonsa isä vielä eläisi, tämä takuulla kostaisi Mestarille. Mestari oli iskenyt kylmänsiniset silmänsä 16-vuotiaaseen Madeleen ja ottanut hänet väkisin. Omassa huoneessaan hiljaa valittavan Madelen veli hautoi murhaa.

Poika oli vasta yhdeksänvuotias, eikä hän tajunnut mikseivät aikuiset ajaneet kirottua pahantekijää pois. Olihan tällä kuolemaa kylvävä metalliteränsä, mutta Mabu kostaisi silti. Jolleivat aikuiset tehneet mitään hänen siskonsa hyväksi, niin hän tekisi. Pieni poika haki kivestä tehdyn kookospähkinöiden kuorten halkaisemiseen tarkoitetun piikkinsä. Pientä asettaan puristaen poika asteli ulos siskonsa itkun saattelemana.

Aurinko oli laskenut tunteja sitten, mutta taivaalla tuikkivat tähdet ja suuri kuu antoivat valoaan. Kylä oli hiljainen ja katu tyhjä. Pieni kostonenkeli asteli paljain jaloin kohti kylän hienointa taloa. Siellä majaili nebemojen orjuuttaja. Sydän hakkasi villisti Mabun rinnassa. Hänelle oli koko pienen elämänsä ajan opetettu että toisia ei saanut ikinä vahingoittaa. Elämä oli nebemoille pyhää, eikä kenelläkään ollut oikeutta sitä riistää. Mutta hänen kauniin ja suloisen siskonsa raiskaaminen oli liikaa. Moisen teon hyvitys vaatisi verta.

Poika saapui puustatehdyn talon luokse. Talo oli hienosti rakennettu ja sitä oli koristeltu taidokkailla puuleikkauksilla. Sen ovi oli hyvin jykevä ja varmasti salvattu sisältä. Valkoinen mies oli varuillaan uhriensa omaisten koston varalta. Talon ikkunat olivat liian pieniä jotta mies olisi mahtunut niistä. Pieni ja laiha poika sen sijaan voisi mahtua ikkunasta sisään.

Mabu rukoili jumalaansa, keräsi rohkeuttaan ja raivoaan ja kurotti ikkunalle. Poika joutui hyppäämään saadakseen otteen ikkunan laidasta. Mabu kiipesi ikkunasta sisään niin hiljaa kuin mahdollista. Verensä kohinan ylitse hän kuuli kuorsausta viereisestä huoneesta.

Pieni poika sipsutteli paljain jaloin suuren ja kauhean miehen makuuhuoneeseen. Huone oli saastainen ja täynnä hedelmien kuoria. Upealla vuoteella makasi hirveä valkoinen tappaja. Tuolla samalla vuoteella mies oli suorittanut hirveyksiään. Miehen leveä rintakehä nousi ja laski tasaisesti. Raakalaisen miekka lojui vuoteen vieressä, josta sen saisi nopeasti napattua.

Mabu katsoi tuota parrakasta jättiä. Pelko ja epäröinti alkoivat vallata hänen mieltään. Juuri kun poika oli kääntymässä hiipiäkseen pois, hänen mieleensä palasi kuva häväistystä Madelenesta ja kuolleista kyläläisistä. Vihaa uhkuen lapsi asteli vuoteen vierelle kivinen piikki valmiina. Hämärässä huoneessa, jota vain ikkunasta kajastava tähtien- ja kuunvalo valaisi, poika ei millään erottanut kaikkia lattialla olevia roskia. Kuului rasahdus kun kuivuneet mangon kuoret hajosivat hänen jalkansa alla.

Miehen silmät revähtivät auki ja kylmät silmät huomasivat pojan. Mabu iski piikkinsä alas kohti miehen kurkkua kauhun ja vihan voimalla, mutta John onnistui liikahtamaan hiukan syrjään. Kivinen terä osui miehen rintaan ja teki pahan haavan. Carpenter karjaisi tuskissaan ja yritti tarrata poikaan. Mabu nosti ja laski veristä hedelmien kuorten rikkojaansa uudelleen ja uudelleen. Kun hän lopulta vetäytyi täristen vuoteen viereltä ei valkoinen piru enään hengittänyt. Miehen rinta ja kaula oli veristen haavojen peitossa. Hurmetta oli roiskunut pikkuisen lapsen päälle. Mabu oli nyt tappaja.

By: Heikki Kauma

   
* * *
Palautteen antamiseen ei tarvita kuriiripostia,
vaan se käy helposi seuraavan palautelaatikon kautta.
   

edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava