edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Taivaan ja helvetin raja

Heikki Kauma


Elämääni mullistanut päivä alkoi kuten niin monet merkityksettömät sitä ennen. Tuo päivä, jolloin se tapahtui, oli 6. huhtikuuta 2043. Oli kulunut vain reilu viikko pormestarin salamurhasta, mutta minua se ei ollut hetkauttanut. Tuon huhtikuisen päivän tapahtumat sen sijaan liikauttivat jotain perusteellisesti sielussani.

Astuin aamuyön hämärässä Mega-Helsingin kadulle pesäni turvasta. Asun kaltaisilleni tarkoitetulla D-alueella, joten joka puolella näkyi ja haisi saasta. Rakennukset olivat surkeassa kunnossa kahden sodan jäljiltä ja kaduilla kohosi roskakasoja. Hämärässä kotiseutuni oli lohduton näky. Kaikkeen kurjuuteen ja rappioon tottuneena heitin säkin selkääni ja lähdin töihin.

Hämärässä kävelin enimmäkseen autioita katuja pitkin kohti B-aluetta. Vastaan laahusti muutamia pahoin mutatoituneita piruparkoja. Ajoneuvoihin ei juuri kenelläkään D-alueella asuvalla ole varaa. Joillakin onnekkailla on polkupyöriä tai rämiä skoottereita.

Sikarikkaiden ja terveiden kansoittama Mega-Helsingin keskusta oli tiukasti eristetty muista alueista, jotka ympäröivät sitä. Sinne minulla ei olisi mitään mahdollisuutta päästä. Ystäväni Hermanni sen sijaan oli neuvonut minulle tavan päästä B-alueelle. Sen asukkaat olivat myös mielettömän varakkaita meihin verrattuna. Poloinen Hermanni oli kuitenkin kohdannut loppunsa törmättyään B-alueella poliisipartioon. Että minulla onkin toisinaan ikävä häntä! Rauha sen velmun muistolle.

Aurinko oli kohoamassa, kun vihdoin saavuin jykevälle muurille, joka erottaa B-alueen slummimaisesta D-alueesta. Se on kuin teräsbetonista tehty raja taivaan ja helvetin välillä. Hermanni-vainaa oli hoksannut tämän kohdan betonimuurista, jonka kohdalla harjalla törröttävät turvalaitteet olivat menneet epäkuntoon. Toivottavasti niitä ei korjata tai joudun etsimään uuden tavan tienata eurojani. Enkä pääse tapaamaan Häntä.

Kiipeilyköyteni avulla kapusin muurin harjalle. Aamuauringon lempeiden säteiden valossa jopa D-alue näytti lähes siedettävältä, mutta B-alue oli kuin paratiisi. Kaikki on niin upeaa ja puhdasta siellä. Ihmiset ja eläimet eivät ole mutatoituneet, eivätkä rakennukset näytä raunioilta. Lopetin nopeasti maisemien ihailun ja laskeuduin alas muurilta B-alueelle. Äärimmäisen varoen lähdin kulkemaan siistejä katuja ja kujia pitkin.

Tongin rikkaiden roskiksia ja kierrätyssäiliöitä etsien kaikkea myytäväksi kelpaavaa. Sopivat saaliit sujautin säkkiini. Onneksi rikkaat nukkuvat yleensä myöhään viikonloppuisin, mutta silti minun oli oltava varuillani. Jos jäisin kiinni B-alueelta ilman asianmukaista lupaa, saisin sanoa hyvästit kurjalle elämälleni.

Säkkini oli lähes täynnä ja suunnittelin takaisin lähtöä, kun kuulin lähestyviä askeleita. Olin kapealla sivukujalla ja äänet lähestyivät minua kadulta. Sydän pamppaillen piilouduin penkomani roskiksen taakse.

Pieni vaalea hauva kirmasi kadulta kujalleni punainen hihna perässään laahaten. "Daicy! Tule tänne karvapallero! Daicy!" kaunis naisääni huhuili koiran perään. Koira nuuhki epäluuloisena minua, kuin ei olisi osannut päättää heiluttaako häntää vaiko murista. Yritin epätoivoisesti hätistää eläimen luotani. "Tänne! Tule, tule!" sama kutsuva ääni kuului nyt kujan suulta. Daicy juoksi emäntänsä luokse ja huokaisin hiljaa helpotuksesta. Silloin tein kohtalokkaan virheen.

Tuon kauniin äänen ja hullun uteliaisuuden houkuttelemana uskaltauduin kurkistamaan roskasäiliön takaa. Sitä näkyä ei saisi edes psykokoettimella mielestäni.

Kujan suulla oli nuori nainen kumartuneena pienen lemmikkinsä ääreen. Hän oli lumoavan kaunis, kuin taivaallinen enkeli. Hän oli hoikka ja siro rakenteeltaan. Naisen pitkät, aaltoilevat hiukset olivat sädehtivää kultaa. Enkeli hymyili hauvalleen. Sellaisen hymyn takia antaisin kaiken vähän mitä omistan epäröimättä.

Ehkä äännähdin jotenkin, ehkä minulla oli vain huono tuuri, mutta joka tapauksessa nainen huomasi minut. Vilahdus hänen vihreistä silmistään sai polveni tutisemaan. Painauduin niin vikkelästi kuin pystyisin piiloon roskiksen taakse. Tiesin kuitenkin että hän oli nähnyt minut. Odotin hänen kutsuvan poliisipartion paikalle, sillä minusta näki selvästi että en kuulunut tänne. "Minun pitää tehdä jotakin!" ajattelin paniikinomaisesti, mutta jalkani eivät totelleet.

En tajua mikä minut niin lamautti. Kuulin kuinka Hän käveli koiransa kanssa nopeasti pois. Jäin sille kujalle istumaan uhraamatta juurikaan ajatuksia kiinnijäämisen uhalle. Pienen pieni järjen ääni yritti saada minut liikkeelle, mutta ne silmät olivat vieneet voiman yleensä niin vahvoista jaloistani. Lopulta kuitenkin ohi huristavan rekan ääni havahdutti minut. Pakenin pois taivaasta samaa reittiä kuin olin sinne tullutkin.

Olen miettinyt pääni kipeäksi miksi nainen ei hälyttänyt poliiseja paikalle. Siinä ei yksinkertaisesti ole mitään järkeä. Kenties hän tunsi sääliä minua kohtaan, mutta sekin tuntuu oudolta. Tai ehkä hän ei vain välittänyt tippaakaan jostakin kerjäläisestä, joka penkoo kaupungin roskasäiliötä. Kenties olin kuin pieni torakka hänelle: harmiton, vaikkakin inhottava.

Tuo enkeli on vallannut mieleni, enkä enää pysty keskittymään muuhun. Olen venyttänyt onneani äärimmilleen ja vieraillut tuolla kujalla ja sen ympäristössä mahdollisimman usein. Tiedän olevani hullu, mutta en välitä. Kohtalo on ollut minulle armollinen, sillä olen nähnyt Hänet jopa kuusi kertaa. Muutaman kerran kiinnijäämiseni on ollut aivan hiuskarvan varassa, mutta olen selvinnyt tuurin, taidon ja älyn yhdistelmällä.

Huomenna aion jälleen järkeni vastusteluista huolimatta mennä B-alueelle nähdäkseni enkelini. Mielessäni kytee pienen pieni toivonliekki. Hulluuteni on edennyt jo niin pitkälle, että aion näyttäytyä hänelle. Ehkä yritän jopa puhua enkelilleni. Ehkä kohtaan turmani poliisipartion käsissä, mutta se riski tuntuu pieneltä punnitessani sitä mahdolliseen voittoon.

Heikki Kauma 9.4.1999

* * *
Tarinasta mieleesi juolahtavan palautteen voit lähettää
suoraan Heikille tämän palautelaatikon kautta.
   

edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava