edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Mustat Terälehdet
Osa 1

Manne Peltojäärä


    
-Valmistautukaa! Masenan rahiseva ääni häipyi edessämme häämöttävän metsän vihreään valliin. Metsä seisoi edessämme liikkumattomana, yhtä muuttumattomana kuin aika itse. Katselin korkeita, taivasta kurkottelevia puunrunkoja yhä syvenevän kunnioituksen vallassa. Pelkäsin myös hiukan, mikä oli ihan normaalia jos oli yhtään tervettä järkeä päässä. Harva astui Metsään mistään syystä. Mieleeni nousivat ne lukemattomat kauhutarinat, joihin Metsä oli tarinankertojat innostanut. Mies Muuttuu Puuksi, Ihanien Valojen Tanssi, Itkevien Palkojen Puro, Vaanivien Katseiden Polku ja monia, nimeämättömiä tarinoita - kaikki ne kummittelivat alitajuntani rajalla. Keskityin pelon sijasta tietoon, kaikkeen siihen, jota olin päähäni pumpannut viimeisen kahden vuoden aikana. Biologiaa, fysiikkaa, kemiaa, geologiaa, survivalismia, lajioppia, mitä vain, mistä voisi olla apua taipaleellani. Pohjatyön lisäksi olin suorittanut akatemiani parhaimmat arvosanat fyysisissä testeissä ja simulaatioissa, joten hetkellisen vakuuttelun jälkeen tunsin oloni alkavan parantua. Ja olivathan kaikki edelliset voittajatkin olleet Akatemialaisia. Kaikki kolme. Vilkaisin ympärilleni. Masena tuijotti metsää kuin jumalaansa, kasvoillaan haltioituneen poissaoleva ilme. Hän odotti näkymätöntä merkkiä, joka lähettäisi meidät kaikki matkaan, keskelle Metsän kartoittamatonta syvyyttä. Hyvällä onnella joku meistä palaisi tänäkin vuonna lumoruusu mukanaan.

Hengitin syvään ja yritin vakuutella itselleni, että lukemattomien ihmishenkien pelastaminen olisi ainoa motiivini tässä kuolettavassa kilpajuoksussa luonnon kanssa. Mietiskelyni keskeytettiin, kun seuraani tuppautui täyteen syöksypukuun sonnustautunut mies. Tarkastelin miehen pröystäileviä varusteita, jotka näyttivät mallista päätellen olevan uusinta alalla. Syöksypuku aaltoili hopeisena aamuauringon kullanpunaisissa säteissä kamelonttimaisen siliciaxan sulautuessa maisemaan kevyesti kuin sadepisara mereen. Miehen varustus oli todella kallis, en ollut edes tiennyt että siviilimarkkinoille myytiin häivepukuja.

-Tahtois jo päästä potkimaan palkoja, jos tiedät mitä tarkoitan, aloitti mies öykkärimäisesti ja viittoili muka innoissaan Metsään päin. Nyökkäsin enkä vielä sanonut mitään. Miehen äänikin kuulosti korviini ärsyttävältä.

-Olet Akatemiasta? totesi mies huomatessaan takaraivotatuointini.

-Kyllä. Sinulla on kallis varustus, sanoin viimein.

Mies virnisti omahyväisesti.

-Maksoi kolmen vuoden palkan, mutta hei, kyllä se oli sen arvoinen. Tässä on paljon helpompi pistää heinää lakoon kuin tuossa teikäläisten aavikkopanssarissa.

Tiesin, että oma aavikkopanssarini oli hyvin huollettu ja kunnossa. Se riitti minulle. Aavikkopirun suomut olivat yksi maailman paras ei-synteettinen materiaali ulkosimulaatioihin, ja tiesin miten panssarini käyttäytyisi ääriolosuhteissa. En tarttunut miehen haasteeseen, vaan tyydyin nyökkäämään vaitonaisena. Mies napsutteli hermostuneena kaulaansa; arvatenkin tarkisti viestintäyhteyksiään kehoonsa istutettuihin orgaanisiin tietopankkeihin. Hiljaisuuteni varmaan hermostutti häntä, sillä hetken kuluttua hän aloitti keskustelun uudelleen.

– Emmekö olekin melkoinen valikoima?

Nyökkäsin. Katsomattakin tiesin, että joukossamme oli edustettuna useampiakin kansallisuuksia, monet maailman huippu-urheilijoita, ansioituneimpia taistelijoita ja häikäilemättömimpiä palkkasotureita. Jopa pappeja seisoi hajanaisissa muodostelmissa odottamassa Etsinnän alkamista.

Kuinka monta kertaa olin seurannut tätä lähtöä sivusta ja salaa? Kuinka monta kevättä olin käyttänyt tarkkailemalla kilpailijoita pensaikon suojasta? Aina nämä tyypit olivat olleet samanlaisia: ylpeitä, komeita ja itsevarmoja. Ja aina he kaikki – tai lähes kaikki – olivat jääneet Metsään ikiajoiksi, sillä kukaan heistä ei ollut ymmärtänyt, mitä Etsintä todella vaatii. Nyt minä tiesin, mitä Metsä halusi. Ja mikä tärkeintä: minä tiesin, mitä se ei halunnut.

Taas kerran he kaikki keekoilivat lihaksiaan pullistellen tai huippumoderneja pukujaan kalistellen. Minä en arvostanut sellaista enkä sitäkään, mitä jotkut hengenmiehet ja –naiset esittivät. Miksi jokin ylivertainen voima muka haluaisi kantaa juuri heidät kaikkien koettelemusten ylitse voittoon? Olisin nauranut heille, jos olisin osannut.

Tiesin - saatoin melkein haistaa - miten kaikki nuo trimmatut vartalot hikoilivat pelosta hienoissa varustuksissaan. He pelkäsivät Metsää ja he pelkäsivät toisiaan. Minuakin he pelkäsivät, vaikka olin heitä pienempi ja hennompi. Syystäkin. Veri kiersi suonissani kiivaammin, kun ajattelin sitä, miten heidän piti minua pelätä. Kiitos, Mustan fretin prikaati! Minä olin valmis.

-Katso vaikka tuota Finneä tuolla, kehotti mies tuhahtaen halveksivasti.

Ensin katseeni harhautui tyttöön, joka seisoskeli meistä seuraavana jäyhän ja ylimielisen oloisena. Hänenlaisensa osallistuvat Etsintään aina liian henkilökohtaisista syistä; aina liian heikosti kouluttautuneina ja lapsellisesti varustautuneina. He luulevat, että heidän pikku sydämiensä tuli on niin suuri voima, että Metsäkin taipuu sen edessä. Olisin voinut jopa sääliä tuota lapsukaista antiikkisessa haarniskassaan, jos tässä tilanteessa olisi ollut sellaiselle tunteelle sijaa – ja jollen olisi samassa havainnut sitä, jota alkujaan katseellani hainkin.

Kivellä istui pohjoismaalainen mies, joka erottui joukosta niin ulkoasultaan kuin varustuksiltaankin. Mies oli vaalea ja ruskeahiuksinen, pieni Finneksi mutta melko kookas verrattuna muihin kilpailijoihin. Pitkiksi kasvaneiden hiusten väristä ja miehen koosta päätellen arvelin hänen olevan Finne vain puoliksi. Vaikka mies ei muistuttanutkaan varreltaan muinaisia esi-isiään, tavoitin hänen jäänsinisissä silmissään jotain määrittelemätöntä taipumattomuutta, jota en ollut nähnyt vielä kovinkaan monella tapaamistani kilpailijoista. Miehen vaaleaa olemusta korosti vielä tämän alastomuus. Hän ei ollut pukenut ylleen rihmankiertämääkään, ainoastaan kämmenselät oli teipattu kestävyyden parantamiseksi. Mies oli vaaleasta ihostaan huolimatta tasaisesti ruskettunut, ja joukkomme naiskilpailijat loivat häneen peittelemättömän nälkäisiä silmäyksiä, joskaan mies ei siitä tuntunut välittävän. Hän vain tuijotti Metsää, aivan kuin se olisi vain joku viikonlopun lomanviettopaikka. Mielenkiinnolla panin merkille, että hänellä ei ollut aseistusta juuri nimeksikään. En nähnyt missään minkäänlaista energia-asetta, ei selviytymispakkausta sen enempää kuin lääkelaukkuakaan. Ainoastaan tikarin. Vaaleanharmaan, tupettoman tikarin, jota pohjoismaalainen pyöritteli kädessään kevyen sulavasti kuin syömäpuikkoa.

-Luulee olevansa jotain, tuhahti vieressäni seisoskeleva mies aavistuksen verran kateellisena.

Ja minusta tuntuu, että tuossa Finnessä tosiaan on sitä jotain, ajattelin itsekseni tarkkaillessani tapaa jolla vaalea mies istui auringonpaahtamalla kivellä. Tämän asennossa oli jotain sellaista välitöntä valppautta, joka sai niskakarvani kutiamaan. Toivoin vain, etten itse törmäisi mieheen Etsinnässä.

Masenan suljetut silmät rävähtivät auki, ja hän päästi jälleen suustaan rahisevan äännähdyksen: -Aika on lähellä. Oli kuin joukkoa olisi sivallettu hermoruoskalla. Aamun hiljaisuus rikkoutui jokaisen hypätessä hermostuneena varusteilleen nypläämään viimeisiä varmistuksia ja tarkistuksia ennen lähtökäskyä. Finne nousi hitaasti kiveltä venytellen ja jäi odottamaan. Hänen lihaksensa olivat kiristyneet, aivan kuin nahka olisi äkkiseltään muuttunut numeroa liian pieneksi. Jokainen jänne ja lihas pullisteli kuin ratkeamaisillaan. Mieleeni nousi kuva juoksuun säntäävästä kissasta, joka on juuri nähnyt saaliistaan vilahduksen.

Tarkistin rauhallisesti aavikkopanssarini hihnat ja kotelovaraukseni, kunnes viimein päätin olevani valmis. Ylimielinen ruskeasilmä kytki häivepukunsa toimintaan, ja vienon sirinän saattelemana kamelonttipinta sulautti miehen lähes näkymättömiin, vaikka aukeamalle paistoi kirkas keskipäivän aurinko.

-Onnea, miehen muunnettu ääni sanoi jostain viereltäni.

-Samoin sinulle, totesin kohteliaasti tarkoittaen joka sanaa. Me tulisimme tosiaan tarvitsemaan kaiken mahdollisen avun ja onnen.

Masena nyökkäsi tyytyväisenä joukkiolle. Hiljaisuus laskeutui aukean ylle kuin pahanhajuinen usva.

-MENKÄÄ!

Kun Masena vielä huusi lähtökehotustaan, olin jo vauhdissa ja kiihdytin askeliani kohti edessäni häilyvää vihreää muuria. Syöksyin sisälle Metsään kahden paksun kuusen välistä ja laskeuduin onnekseni pehmeälle sammaljalustalle. Vilkaisin nopeasti taakseni, vaikka minua oli neuvottukin välttämään sitä. Olin ottanut aukeamalta vain pari askelta enkä silti nähnyt missään jälkeäkään aukeamasta, ihmisistä sen enempää kuin mistään muustakaan tunnistettavasta. Ainoastaan Metsää. Vihreää, tukahduttavaa Metsää.

Puristin päättäväisesti hampaani yhteen ja jatkoin matkaani kevyttä marssivauhtia Metsän tarkkaillessa kulkuani äänettömän tyytymättömänä kuin manalan muinaiset jumalat. Mitä kauemmas lähtöpaikastani pääsin, sitä tiheämmäksi Metsä alkoi muuttua. Yritin olla välittämättä pistelevästä tunteesta niskassani ja keskittyä vain löytämään jonkinlaista polkua rehevän lehtilinnoituksen läpi. Tunsin koko ajan olevani tarkkailun kohteena, mutta aina kun yritin yllättää vaanijani, en havainnut yhtään mitään. En hermostunut, sillä veteraanit olivat paljastaneet, että Metsä tarkkaili kaikkea samalla tavalla. Tietoisesti. Älyllisesti. Kuin odottaen virhettä.

Painostava tunne oli alkanut heti Metsään astuttuani. Silmäkulmastani huomasin, miten ympäröivä orgaaninen massa näytti liikkuvan ja muuttuvan jatkuvasti kuin joenuoma kotimaani vehreillä savitasangoilla. Jos keskitti katseensa tarkasti yhteen paikkaan, mikään ei liikkunut, aivan kuin Metsä olisi pidätellyt hengitystään paljastumisen pelossa. Metsän vihreän sävyt olivat hypnoottisen puuduttavia, ilmelät tuoksut niin viekoittelevia, että jopa koulutettu mieleni alkoi tuntea Metsäväsymystä. Kahisevat lehdet huokailivat mielihyvästä hipaistessani niitä, moniväriset kukat puhaltelivat eteerisiä tuoksujaan haisteltavikseni kulkiessani niiden ohi, jopa jykevät puunrungot napsahtelivat nojatessani niiden kaarnaisiin kupeisiin. Humalluttavat tuoksut, äänet ja värit sekoittuivat toisiinsa sekavan nukuttavaksi kakofoniaksi. Tunsin miten houkutteleva raukeus alkoi ryömiä pitkin lihaksiani tunnustellen matkallaan hermopäitäni kevyesti. Olisin halunnut vain istua alas jollekin pehmeän sammalen verhoamista puunrungoista ja nukahtaa. Tiesin, etten ollut väsynyt, mutta silti halusin levätä, antaa rauhoittavien unien valehdella minulle menneestä, tulevasta ja olevasta.

Ravistelin päätäni selvemmäksi. Työnsin haluttomana Metsän houkutuksen syrjään mielestäni ja keskityin Akatemian rutiineiden mukaisesti senhetkiseen tehtävääni. Hengitin syvään mitään haistamatta, mitään tuntematta. Annoin sydämenlyöntieni rauhoittua, mieleni virkistyä ja ruumiini valmistua seuraavaan koitokseen. Tunsin Metsässä tapahtuvan muutoksen selvästi sen huomatessa kieltäytymiseni. Hetken ajan tunsin määrittelemätöntä epäuskoa, sitten turhautuneisuutta ja jopa välinpitämätöntä vihaa. Lähdin liikkeelle, välittämättä ympärilläni soljuvasta elävästä lehtikasvustosta, joka oli nyt hieman aikaisempaa vihamielisempi.

Lähdin liikkeelle hiukan muita hitaammin, niin kuin oli tarkoituskin. Potkaisin ohijuostessani vuorotellen nurin kanssakilpailijat kummaltakin sivultani; toinen näytti nousevan heti takaisin jalkeille, mutta toinen jäi maahan voihkimaan. Emme olleet päässeet vielä edes Metsään, kun olin jo eliminoinut yhden vihollisistani! Niin kuin olisin lentänyt, niin kuin olisin ollut täysin väsymätön ja äärimmäisen voimakas – ja sitten putosin polvilleni Metsän musertavaan syleilyyn. Kevyt ja tasainen hengitykseni muuttui läähätykseksi, vaikken ottanut askeltakaan. Niin minun oli kaivettava mielestäni avain, jonka olin halunnut säästää äärimmäisiin hätätapauksiin. Vanhan Antonin ääni alkoi kuiskia tyynnytellen:

-Tiesit, mitä tapahtuisi. Olet käynyt tämän läpi sata sadatta kertaa, pikkuinen. Kun olet vilpitön ja yhteiselle aatteellemme uskollinen, niin jaksat nousta ylös. Jaksat nostaa kätesi ja jalkasi. Muistathan, kuinka nousit silloinkin, kun olit saanut luodin pohkeeseesi ja lasinsirpaleet olivat repineet kasvosi! Olet muutoksen enkeli, pikkuinen, ja minä olen sinun kanssasi. Vanha Anton ottaa jokaisen askeleen, jonka sinäkin otat. Hengitä syvään. Katso eteenpäin, älä ylöspäin. Nousehan!

Niin minä nousin. Häpesin heikkouttani ja samalla ihmettelin uupumustani. Eikö Metsä ymmärtänyt sittenkään? Eikö Metsä ollutkaan ajatteleva ja älyllinen?

-Kuule, Anton, kuiskasin, -eikö se tajua, että minä toimin sen itsensä hyväksi?

Tietenkään Anton ei vastannut, mutta päätin puhua hänelle silti. Päätin, että se olisi oma pieni huumeeni ja huijaukseni: leikkisin koko matkan, että todella keskustelin Antonin kanssa.

Otin ensimmäiset raskaat askeleet, ja vähitellen kulkuni helpottui. Ehkä Metsä ymmärtäisi erilaisuuteni vasta sitten, kun olisin päässyt todella sen sisälle, sen sydämeen.

Pian havaitsin liikettä oikealla sivullani ja nautin, kun koko olemukseni kiristyi varmaksi ja valmiiksi. Tiesin, että toimisin niin kuin pitikin, vaikka vielä äsken olin melkein rusentunut merkilliseen epävarmuuteen.

-Anton, en minä ole enkeli. Minä olen tiikeri, kuiskasin Antonille ja hymyilin niin, että tunsin hampaitteni paljastuvan.

Anton nauroi. Hän oli ainoa Musta fretti, jonka olin kuullut nauravan. Se nauru kohensi itsevarmuuttani vielä entisestään. Sellaista panssaria kuin Antonin ystävällinen nauru ei saa millään rahalla.

(Jatkuu osassa 2)

   
* * *

edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava