edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Mustat Terälehdet
Osa 2

Manne Peltojäärä


    
Taivalsin edelleen tavallista marssivauhtia, mutta jotenkin tiesin kulkevani hitaammin kuin alussa. Puunjuuret tarttuivat jalkoihini ahnaasti ja oksat iskivät kasvojani. En ollut enää tervetullut Metsään, ja se halusi minun tietävän sen. Kosketin Viperin koteloa mietteliäänä. Tiesin, ettei sen etsintäkantama ehkä riittäisi kovinkaan pitkälle, mutta halusin silti varmistua olevani yksin. Vapautin Viperin kiinnikkeet ja otin sen ulos suojakotelostaan. Lämpöön reagoiva Sofej imeytyi kämmeneeni, ja silmänräpäyksessä hermoverkkoni oli luonut yhteyden aivojeni ja Viperin välille. Tajuntani avautui hetkellisesti, ja tunsin ympäristöni aistimisen sijasta. Tukahdutin pahoinvoinnin ailahdukset vatsassani ja keskityin tutkimaan ympäröivää Metsää. En tuntenut lähelläni minkään suuremman eläimen olemusta, ainoastaan pieniä jyrsijöitä, hyönteisiä ja muutamia matelijoita. Pienet mielet sekoittuivat Metsän hymisevään kokonaisuuteen peittyen kuin kutina kivun alle. Yritin tavoittaa koko Metsän olemuksen, mutta en onnistunut. Olisi varmaan ollut helpompaa yrittää tarttua valoon kuin saada otetta tuosta valtavasta tajunnasta, joka hallitsi kaikkea Metsässä elävää ja olevaa yksinvaltiaan ankaralla ja anteeksiantamattomalla kouralla.

Irtaannuin yhteydestä, ja Viperin piiloutuessa takaisin kuoreensa sain jälleen otteen omista aisteistani. Metsä ei ollut muuttunut mihinkään, ilmassa leijui vain rikkumaton hiljaisuus. Ei kahinaa, ei naksahtelua. Pelkää liikkumatonta äänettömyyttä. Terästin aistini äärimmilleen ja painauduin kyyryyn. Aavikkopanssarini tuntui pitävän hirveää melua jännittyessäni mahdollisen uhan varalle. Hiljaisuuden pahimpana hetkenä ehdin jo epäillä hermoverkkoni pettäneen vietyään ensin mukanaan kallisarvoisen kuuloaistini. Katkaisin maasta noukkimani ohuen risun, ja helpotuksekseni se päästi katketessaan kuivan rasauksen. En liikkunut mihinkään, annoin ainoastaan katseeni liukua ympäristöni ylitse tasaisina pyyhkäyksinä. Lehtimassat eivät enää liikkuneet, aivan kuin nekin olisivat odottaneet jotain. Kertasin mielessäni Säännön ja Lupauksen, ja olin valmis kun hyökkäys tuli. Ihokarvani nousivat pystyyn kehoni oikealla puolella kun minuun suunnattiin assaminaattipulssi. Väistin täpärästi, mutta siitäkin huolinatta kehoni lihakset jäykistyivät hetkellisesti. Annoin kramppauksen laueta omalla ajallaan, vaikka siihen tuntui menevän ikuisuus. Jos olisin yrittänyt paeta paniikissa, lihaksistoni olisi jumiutunut. Kun tärisevä ruumiini alkoi jälleen totella, kierähdin syrjään kapealta polulta jota pitkin olin ollut kulkemassa. En ollut nähnyt hyökkääjästä jälkeäkään, mutta arvelin tietäväni suunnilleen, mistä suunnasta lataus oli laukaistu. Hitaasti nousin kyyryasentoon ja aloin hiipiä eteenpäin koko ajan varuillani. Adrenaliini syöksähteli suonistooni kuumina aaltoina hukuttaen hyökynsä alle turhat ajatukset ja mietteet. Hiivin eteenpäin hampaat koiramaisesti irveessä ja odotin kilpailijani haastetta.

Metsä oli niin hiljaa, että pystyin kuulemaan uhkaajani liikkumisen selvästi. Metallin hiertyminen kahisevaa lehvää vasten. Jalan kevyt painallus kostealle sammalmättäälle. Hermostunut nielaisu. Olin lähellä, ja jännitys sai minut verenhimoisen kiihkon valtaan. Viimein näin hyökkääjän. Sekalaiseen panssarivarustukseen pukeutunut nainen tähyili polulle, kaunismuotoinen suu epäröinnistä aavistuksen verran mutrussa. Kädessään hän kannatteli kevyttä jalkaväkiasetta, sormi hermostuneesti liipasimella. Naisen mattapintainen panssari olisi varmaan pysäyttänyt useimmat käsiaseiden ammukset, mutta se rajoitti liikkumista yhtä pahasti kuin lukkopaita. Tiesin, että lähitaistelussa nainen ei uskaltaisi käyttää aseistustaan, joten määritin pikaisesti tämän kehon kuolleet kulmat. Kun olin valmis, ponnistin niin korkealle ilmaan kuin lyhyellä vauhdilla vain pystyin. Nainen huomasi minut, mutta liian myöhään. Laskeutumiseni ei ollut tyylipuhdas Harae, mutta silti liike toimi niin kuin pitkin. Jalkateräni iskeytyi kierteellä naisen siroon kaulakuoppaan. En antanut hänelle aikaa toipua, vaan jatkoin liikkeeni loppuun lukiten hänen niskansa käsieni puristukseen. Sääntöä oli nyt noudatettu, Lupaus vaati toteutumista.

-En halua surmata sinua, kuiskasin naisen korvaan.

Nainen urahti jotain ja koetti päästä irti otteestani. Rimpuilu oli turhaa, ja nainenkin tiesi sen. -Saatanan kusikalju, päästä irti! En välittänyt naisen pyristelystä sen enempää kuin tämän loukkauksestakaan, kiristin vain otettani. Nainen rentoutui ja vaikeni vastahakoisesti.

-Haluan sinulta Lupauksen. Jos et suostu, kuolet.

Äänensävyni oli välinpitämätön ja kylmä, joten arvelin, että nainen uskoisi. Siksi tämän viimeinen epätoivoinen yritys tulikin minulle täytenä yllätyksenä. Nainen yritti sylkäistä kasvoilleni, ja samalla tunsin raastavaa kipua vasemmassa pohkeessani. Refleksinomaisesti käteni veivät lukon loppuun, ja naisen hento niska katkesi kuvottavasti rasahtaen. Ruskeissa silmissä oli yllättynyt katse, aivan kuin hän ei olisi uskonut tapahtunutta mahdolliseksi. Yllätys vaihtui hiipiväksi kauhuksi, ja viimein elon kipinä sammui noista viattoman kauniista silmistä. Tuijotin niihin vielä jonkun aikaa, vaikken nähnytkään sielua, joka olisi vastannut katseeseeni. Kipu pohkeessani jatkoi itsepintaista tykytystään vaatien huomiota osakseen. Laskin naisen vielä lämpimän ruumiin sammaleelle ja katsoin viimein jalkaani. Aavikkopanssarin punertava suojapinta oli repeytynyt rosoreunaiseksi haavaksi aivan vasemman polveni yläpuolelta: luumaisen rakenteen seasta valui verta ja repäisyteräksen hyytelömäistä suojanestettä. Istuin alas ja repäisin tottuneesti jalkakappaleen irti kiinnikkeistään välittämättä kivusta sen enempää kuin taka-alalla kummittelevasta syyllisyydentunteestakaan. Pyyhin enimmät veret sammaleella ja yritin etsiä kohtaa, josta nestemäinen teräs oli uponnut jalkaani. Haava oli siisti ja teräväreunainen, joskin epämuotoinen. Se ei umpeutuisi omin avuin, ei vaikka kuinka odottaisin. Vastahakoisesti otin Viperin koteloineen irti vyöstäni. Sofej-pinnoite irtosi hetken työskentelyn jälkeen, ja sulloin sitä haavaan niin paljon kuin verenhukasta tärisevillä käsilläni pystyin. Kipu laantui hieman, mutta ei kokonaan. Sofej kiinnittyi haavaan, mutta sekään ei kestäisi ikuisesti, korkeintaan puolitoista päivää. Puettuani aavikkopanssarin paikoilleen heitin hyödyttömän Viperin ruohikkoon ja nousin ylös. Nyt olin omillani, suojanani pelkkä koulutus.

Onnekseni nainen ei ollut ehtinyt aktivoida repäisyterästä, vaan nestemäinen metalli oli valunut kovettumatta ulos haavasta. Nainen puristi toisessa kädessään yhä hyödytöntä stilettikahvaa. En koskaan tottunut tappamiseen, oli se sitten itsepuolustusta tai ei. Sääntö antoi minulle anteeksi, ja se riitti. Suljin kunnioittavasti naisen mitäännäkemättömät silmät ja jatkoin matkaani katsomatta taakseni kertaakaan.

Arvasin jo hajusta ja hirvittävästä metelistä, että tulija oli Finne, joka yritti yllättää minut. Hän rapisteli ja puuskutti kuin haavoittunut sonni, vaikka arvatenkin omasta mielestään liikkui täysin äänettömästi.

-Voi Anton, tämä on niin helppoa, kuiskasin.

Finne ei taintunut ensimmäisestä potkustani, mutta hämmentyi sen verran, että ehdin toistaa liikkeeni. Toinen potkuni olikin jo tarkempi ja voimakkaampi, ja kuulin epämääräisen rusahduksen kun kantapääni jysähti hänen leukaansa.

Hänet oli helppo sitoa. Istuin hänen viereensä odottamaan, vaikka aikaa ei ollutkaan tuhlattavaksi. Tiesin kuitenkin tarvitsevani pienen lepohetken.

-Sinä palaat tajuihisi, hymähdin nähdessäni Finnen aukaisevan silmänsä. Niin olin toivonutkin käyvän.

-Miltä leukasi tuntuu?

En voinut olla hymyilemättä hänen ovelalle ilmeelleen.

-Luulet minua tietämättömäksi. Luulet tosiaan, etten tiedä sinun helposti pääsevän köysistä.

Astuin lähemmäksi ja sivelin hänen veristä alahuultaan.

-Tiedätkös, olen tuntenut monta tuollaista salskeaa miestä kuin sinä.

Tökkäsin hänen leukaansa, ja hän vavahti.

-Voisin keskustella siitä kanssasi pitkään, ellei minulla juuri nyt sattuisi olemaan kiire.

Kerrohan, oletko yhtä saita kuin heimoveljesi? Tapaatko maksaa pikkutytöille kunnolla heidän palveluksistaan?

Tiesin olevani kohtuuton ja epäreilu: tämä Finne oli täysin syytön siihen, mitä jotkut hänen kaltaisensa joskus olivat minulle ja ystävilleni tehneet. En silti katunut tekoani ja sanojani, sillä valta terästi oloani suorastaan nautittavasti. Jos olin ennen ollut tiikeri, nyt olin sapelihammastiikeri.

Jatkoin matkaani enkä vaivautunut selittämään Finnelle, että olisin jo kaukana ennen kuin hän pääsisi köysistään. Tietenkin joku tai jokin saattaisi yllättää hänet ennen sitä. Toivoin hänen selviävän, sillä uskoin, että hänestä olisi minulle eniten hyötyä vapaana ja kohtuullisen hyvissä voimissa: varmasti hän saisi hoideltua jokusen kilpailijan ennen kuin heittäisi henkensä jonkun taitavamman käsissä. Minulle hänestä ei enää olisi harmia.

-Kuule, Anton. Minä haluaisin vihellellä kävellessäni. Olisiko se epäkunnioittavaa? Ehkä vaarallistakin?

-Lasket leikkiä, tyttö. Aina olet totinen ja hymytön, mutta nyt lasket leikkiä, kun olet keskellä elämäsi kiperintä koitosta.

Metsä oli varmaan hyväksynyt tekoni, sillä polku muuttui suoremmaksi ja helppokulkuisemmaksi kuin pitkään aikaan. Olin siitä kiitollinen, vaikka olo oli kuin sotkuiseen aitaukseen heitetyllä taistelukukolla. Metsä alkoi hämärtyä hiljalleen auringon laskeutuessa öiseen suojaansa. Kokeilin otsaani: se oli lämmin ja hikinen. Toivoin, että jaksaisin suorittaa Etsinnän loppuun, ennen kuin kuume heikentäisi minua liikaa. Purin hampaani päättäväisesti yhteen ja aloin etsiä lepopaikkaa yön hämärien tuntien suojaksi. Hetken etsiskelyn jälkeen löysin sopivan haaroittuneen tammivanhuksen, joka seisoi yksinäisenä suuren metsäniityn keskellä. Kiipesin vaivalloisesti leveään oksanhaaraan, ja tein oloni niin mukavaksi kuin se oli tilanteeseen nähden mahdollista. Vaikka aukea oli melko suuri, en siltikään pystynyt näkemään Metsän ylitse. Puut nousivat reilusti korkeammalle kuin horisontti, ja tiesin tilanteen olevan sama kiipesinpä kuinka korkealle hyvänsä.

Valo pakeni Metsästä salakavalasti jättäen jälkeensä vain hengittävän muiston vihreästä lehtimerestä. Yritin levätä, vaikka haava tykyttikin vielä kivuliaasti. Tuijotin Metsää sekavin tuntein. Naisen pelokas katse kummitteli yhä silmissäni, mutta ruskea ihmetys sekoittui viimein Metsän sumeneviin yksityiskohtiin tajuntani lipuessa hiljalleen uneen. Pystyin tuntemaan Metsän läheisyyden unissanikin sen oudon tietoisuuden kurkoitellessa mieleni ylitse kuin valtavan suuri hämähäkki. En pannut vastaan - en varmaan olisi pystynyt vaikka olisin halunnutkin.

Tajuntani kuorittiin auki kerros kerrokselta kuin kypsä sipuli, ja muistoni tulvivat yli äyräiden. Kaikki kipeät, piilotetut asiat menneisyydestäni lipuivat mieleni tavoittamattomiin vieraan tajunnan tutkiessa minua viileän uteliaana. En voinut tehdä mitään. Halusin tuon loisen pois mielestäni, pois unestani. Elin uudestaan hetkiä, joihin en olisi koskaan enää halunnut palata. Näin jälleen veljeni ruhjoutuneen ruumiin isäni sylissä; näin äitini jähmettyneen ilmeen. Virallisen näköiset ihmiset puhumassa jotain hiljaisella ja kirotun rauhallisella äänellä tuntemattomien kasvojen valellessa aukinaisia haavoja sympatian suolaisilla voiteilla. Katkerasti maistoin kaiken tuon uudelleen, uudelleen ja yhä uudelleen. Metsä herkutteli muistoillani kuin shakaali mädänneillä raadonkappaleilla. Viha nousi minussa murskaten tieltään muistojen kyynelpeitteisiä barrikadeja. En luovuttanut, en antanut Metsän koskea itseeni enää yhtään syvemmälle. Metsä oli vienyt minulta veljen jo kerran, en antaisi sen koskea minua niin syvältä enää toiste. Pyristelin irti Metsän tajunnasta ja revin auki sen kutomat verkot raivoissani. Kukaan ei koskisi enää mieleeni! Ei kukaan!

Pimeä tuli nopeasti, mutta olin osannut varautua siihen. Kiipesin puuhun, valitsin tukevan oksanhangan ja asetuin siihen lepäämään. Tiesin, että voisin jopa nukkua. Tätäkin prikaati oli pakottanut minut harjoittelemaan jo ennen kuin tiedettiin, että olisin sopivin Etsintään. Itse asiassa kaikki olivat olettaneet, ettei puussa nukkuminen olisi minunlaiselleni temppu eikä mikään. Olin itsekin luullut niin.

Olen kuitenkin etääntynyt esi-isistäni: minulla on enää hippunen heidän kyvyistään ja ulkonäöstään. Kuinka naurettavalta ja tarpeettomalta olikaan tuntunut pudota yhä uudelleen maahan aina torkahdettuaan. Joinakin hetkinä olin vakavasti harkinnut paluuta punaisten lyhtyjen kortteliin; olin nauranut ja itkenyt. Lopulta kuitenkin olin oppinut käpertymään oksaan kuin ai-ai tai koala. Mukavaa se ei ollut, mutta kuitenkin mukavampaa kuin turvaton olo maassa jokaisen ohikulkijan armoilla.

Olin tottunut nukahtamaan Antonin ääneen, ja nytkin annoin hänen puhua minut uneen. Jos olisin ennalta tiennyt, millaisia unia Metsä minulle näyttäisi, en olisi sulkenut silmiäni ollenkaan. Ne unet eivät tuoneet lepoa, ja herätessäni olin levoton: pääni oli tulvillaan muistoja, jotka tekivät oloni raskaaksi ja voimattomaksi.

-Mitä varten Metsä tekee minulle pahaa?
-Se tutkii sinut läpikotaisin. Anna sen havaita sinut arvokkaaksi, Anton sanoi.
-Se tutkii minut rumasti. Se… leikkelee minua kuin koe-eläintä.
-Sinä olet arvokas ja vahva. Kestät kyllä.
-Musta fretti kestää, nyyhkäisin.

Kuulostin naurettavalta, mutta Anton vakuutti minun olevan oikeassa. Silti en enää uskaltanut nukkua. Odottelin aamuhämärää kosteassa tilassani, ja vapisin vilusta ja surkean menneisyyteni kosketuksista. Olin pikkuinen orpotyttö suuren kaupungin portilla, jossa sutenöörit ja bordellien emännät ottivat vastaan kaltaisiani, enkä voinut muuta kuin antaa heidän arvioida hintani. Olinko Metsälle arvokkaampi? Anelin vanhalta Antonilta:

- Tee minusta vahva taas! Anna minun olla tiikeri!

Mutta Antonista ei enää ollut apua. Minun piti itse vyöttää itseni voimalla.

Säpsähdin hereille. Hampaani olivat puremisesta kipeät, ja iho hehkui tuskanhiessä veren tihkuessa nyrkkiin puristettujen sormieni lomasta. Hengitin syvään kosteaa yöilmaa. Tunsin avutonta raivoa: Metsän loukkaus menneisyyttäni kohtaan oli niin anteeksiantamattoman julma. Aukaisin hitaasti silmäni yrittäen totutella kosteaan hämäryyteen. En nähnyt paria metriä kauemmas; erotin vain toisiinsa kietoutuneita hämäriä varjoja, liikkuvia häiveitä näkökyvyn rajalla. Pimeys oli täynnä riettaita ääniä, kutsuvia ja ilkamoivia. Ei ihmisääniä, vaan luonnon omaa kiihkon värähtelyä. Puhtaimpia himon ärähdyksiä, syvimpiä nautinnon voihkaisuja huipun hetkeltä. Viha sekoittui mielessäni päämäärättömään himoon rajoittuneen tajuntani yrittäessä löytää kiinnekohtaa lukemattomien mustan eri sävyjen seasta. Ihoani kihelmöi, ilmasta hersyvä jännitys sai veren syöksymään hehkuvana ruumiini läpi.

Pimeästä alkoi erottua valoja, ensin epämääräisen utuisia, sitten terävämpiä ryöpsähdyksiä. Valot hyppivät huokaillen aukealle luoden ympäristöönsä epätodellista hohdetta. Yritin erottaa valojen seasta tunnistettavia piirteitä, turhaan. Hahmojen pysymättömät muodot karttoivat katsettani. Valot kiertelivät puuni ympärillä kiusoitellen, antaen mieleni hullaantua niiden houkuttelevista kutsuista. Hetkittäin olin näkeväni valojen seassa nuoria naisia kietoutuneena purppuran ja keltaisen pehmeisiin valohuntuihin, viekoittelevina ja viattoman kauniina. Ruumiini halusi antautua noiden valojen vieteltäväksi ilman epäröintiä tai katumusta. Halusin juosta tanssahtelevien hahmojen sekaan ja vangita ne sydämeeni ikuisiksi ajoiksi. Tärisin kiihkosta; pidättelin intoani sekaantua tuohon tihkuvan eroottiseen balettiin. Valot hyppivät puun ympärillä yhä agressiivisemmin, kiihkeämmin. Puristin oksaa tiukemmin vereni sekoittuessa kirvelevään hikeen. En antanut periksi ruumiini jo epätoivoisiksi käyville vaatimuksille. Painoin pääni rintaa vasten ja yritin sulkea ilmasta tihkuvan eroottisuuden ulkopuolelleni. Valot möyrysivät huohottaen vaativina ja lupauksia täynnä. En tiedä, kauanko kyhjötin siinä asennossa tarrautuneena puuhun epätoivoissani. Valot nuolivat ajatuksiani irstaasti kuin portot ja tunnustelivat tunteitani yhtä epävarmoina kuin viattomat immet. En luovuttanut, keskityin vain itseeni ja Etsintään. Loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen äänet vaikenivat ja valot himmenivät vain mitättömiksi varjoiksi, kunnes häipyivät lopulta aistieni kantamattomiin.

Huohotin uupumuksesta, kun viimein uskalsin irrottaa otteeni tammen turvallisesta pinnasta. Käsistäni ja haavasta sykkivä kipu oli tervetullutta. Se sentään oli todellista ja aitoa. Olisin varmaan nauranut, jos olisin jaksanut. Kasvoilleni nousi päättäväinen hymy, sillä tiesin, että olin jälleen voittanut yhden koitoksen. Olin jälleen askeleen lähempänä tavoitettani. Laskeuduin puusta epävarmasti, valppaana. Äänet ja valot olivat poissa; jäljellä oli vain häilyväinen muisto epämääräisestä tapahtumasta. Aukealla ei ollut enää pimeää, ja auringon valo lisääntyi tasaisesti. Luonnollinen, elämää kasvattava valo, ei yön epäluonnollinen hohde. Kiitollisena annoin heikon aamuauringon hohteen hyväillä kasvojani. Laskeuduin puusta jäykin jaloin. Tiesin, että minun pitäisi vältellä kanssakilpailijoitani niin pitkään kuin mahdollista voimieni säästämiseksi. Ehkä löytäisin etsimäni piankin.

Astelin toiveikkaana kasteisella sammalikolla, kun kuulin hiljaista itkua. Lähestyin ääntä varovasti ja pian näin pienen pojan. Jotenkin tuttu vaalea pystytukka ja itkusta punainen nenä, repaleiset housut, liian pieni paita ja varpaitten puhkomat kengät. Vaikka pysyttelin huolellisesti pensaitten kätkössä, poika lopetti itkunsa ja suuntasi katseensa minuun.

-Erik! huudahdin. – Miten sinä olet täällä, Erik?
-Tule! hän kutsui ja menin kiireesti ottamaan hänet syliini. Vasta pidellessäni nyyhkivää poikaa ymmärsin, että jotakin oli pielessä. Olin tuntenut pojan vuosia aikaisemmin: nyt hänen pitäisi olla jo aikamies. Ja mitä hän teki yksin keskellä Metsää, keskellä Etsintää?

En toiminut riittävän päättäväisesti. Hidastelin ja kohtelin lasta varovasti, joten hän pääsi kimppuuni kaikkine voimineen. Hänen kyntensä kohahtivat pitkiksi ja upposivat lihaani; hänen hampaansa menettivät valkeutensa ja kasvoivat teräviksi piikeiksi. Hän takertui minuun kuin punkki verta imeäkseen.

Olin niin loukattu ja yllätetty, että olisin kuollut, ellei apua olisi tullut.

En ehtinyt suunnitella tilanteeseen sopivaa taisteluskenaariota, sillä verikärhiäinen oli saanut jo iskettyä kyntensä kilpailijaan. En tiedä miksi autoin, enkä haluakaan tietää. Minusta vain ei ollut hirveämpää tapaa kuolla kuin verikärhiäisen myrkyllisiin kynsiin. Tunsin tämän pedon, ja tiesin miten se käytti mielen muistoja aseenaan saalistaakseen vahvempiaan.

En jäänyt hiipimään, vaan syöksyin kieppilentoon jo puolessa matkassa. Lentoratani päätepisteessä sain potkuuni mahdollisimman paljon voimaa ja jysäytin molemmat kantapääni kärhiäisen hartioihin. Tuntui kuin olisin potkaissut puunrunkoa, vaikkakin lahoa. Verikärhiäinen laski uhrinsa irti maiskahduksen saattelemana, ja kiepahdin ehjän jalkani varassa takapuolustukseen. Kärhiäinen naksutteli kuin tikka, ääni harmistuneen ja raivostuneen välimaastossa. En katsonut kärhiäistä kasvoihin, sillä tiesin jo mitä tulisin näkemään. Se näyttäisi veljeltäni.

Suljin silmäni ja jaoin iskuja kärhiäisen suuntaan kuulotuntumalla. Suurin osa hajontasarjastani meni perille, ja viimeistelin sen potkulla. Kuulin raskaan tömähdyksen ja peräydyin välittömästi kauemmas. Päästyäni tarpeeksi kauas uskalsin viimein avata silmäni. Verikärhiäinen makasi maassa; viimeinen potkuistani oli repinyt sen pään melkein irti ruokomaisesta kaulasta. Myös epäonnekas kilpailija makasi aloillaan, ja hänen hento kehonsa tärisi kuumeisessa horkassa. Kärhiäisen myrkky laimenisi muutamassa tunnissa, ja ainoa muisto myrkytyksestä olisi hirveä päänsärky. Nainen oli ollut onnekas.

Kumarruin hänen ylleen ja kokeilin pulssia varovasti. Heikko syke tuntui sormenpäissäni epätasaisena väpätyksenä, ja olin melko varma siitä että nainen ei ollut enää tajuissaan. Kohotin hänen silmäluomeaan varovasti. Iiris oli kullankeltainen ja täynnä vihreitä raitoja. Mjraud. Olin nähnyt mjraudin vain kerran nuorempana enkä haluannut joutua samanlaiseen tilanteeseen toiste. Tapaamisestani kissaihmisen kanssa kannoin yhä muistona pitkää, koko selän poikki yltävää arpea, joka ei koskaan paranisi kunnolla. Muisto sai minut irvistämään.

Kunnioitin mjraudeja siinä missä kaikkea elävää yleensäkin, enkä olisi voinut tappaa tajutonta vastustajaa muutenkaan. Nousin ylös, kumarsin kuolleelle kärhiäiselle ja kannoin kissaihmisen puiden suojaan. Poistuin paikalta nopeasti - halusin saada etumatkaa mjraudiin, jos se saisi päähänsä lähteä perääni.

Kaikkea sitä näkee. Mjraud. Ja vielä Etsinnässä.

Avasin silmäni hyvin varovasti. Vain kerran elämäni aikana olin kokenut kipua, jota saattoi verrata siihen, mitä nyt tunsin.

Se oli ensimmäinen aamuni kaupungissa ja ensimmäinen aamuni punaisten lyhtyjen korttelissa. Koko yön olin saanut opiskella uutta ammattiani – emäntäni oli myynyt neitsyyteni moneen kertaan. Voin vain arvailla, millaisia summia hän ansaitsi minunlaisellani eksoottisella pakkauksella varsinkin, kun olin tuoretta tavaraa. Ja varsinkin, kun niin monet asiaakkaat paloivat halusta päästä runnomaan vihattua mjraudia, jonka kynnet oli nyt leikattu, häntä typistetty ja hampaat viilattu. Kosto ja nautinto: läpsäyksiä, tukistuksia ja suudelmia, jotka jättivät mustat jäljet. Silloin en halunnut herätä. En halunnut herätä nytkään.

-Anton. Minä olen kelvoton. Miten saatoin antaa sen huijata minua? Ja miksi en ole kuollut? Anton oli pitkään vaiti. Sitten hän sanoi:

-Minä olen sinun kanssasi. En hylkää sinua ikinä. Ja minä luotan sinuun.
-En ole luottamuksen arvoinen.
-Sinä olit väsynyt. Verikärhiäisen piti ilmaantua vasta lähempänä jokea. Ja se valitsi hahmonsa suurenmoisen älykkäästi. Nouse ja jatka.
-Minä nousen.

Nuolin haavojani, jotka osoittatuivat vain pintanaarmuiksi, vaikka olivatkin myrkyn vuoksi kovin kipeitä. Pääni tuntui olevan täynnä tahmeaa huljuvaa nestettä, niin että tuskin pysyin jaloillani. Kesti pitkään, ennen kuin haistoin auttajani jäljet ja löysin verikärhiäisen ruumiin. Kärhiäinen oli nyt oma rujo itsensä. Olisin potkaissut sitä, ellei se olisi jo valmiiksi ollut niin ruhjottu.

Kyykistyin jäljille. Haistoin vahvimmin aavikkopirun suomut, mutta haistoin myös veren: auttajanikin oli havoittunut. Menköön. En vahingoittaisi häntä, ellei hän itse asettuisi tielleni. Nautin kulauksen vuorivettä pienestä pullostani, ja melkein heti pääni kirkastui. Kykenin palauttamaan mieleeni kartan, joka esikunnassa oli hahmoteltu sen perusteella, mitä Etsinnästä selviytyneet olivat suostuneet paljastamaan.

Minun täytyisi löytää joki, jotta kykenisin suunnistamaan. Ja jotta löytäisin joen, minun täytyisi kiivetä puuhun tai kukkulalle. Sieltä näkisin tai haistaisin veden. Ravistelin vielä päätäni ja siristin silmiäni nähdäkseni tarkemmin sankassa vehreydessä.

-Anton. Minun hampaani…
-Niin?
-Luulen, että ne kasvavat taas.
-Älä silti hakeudu tappeluihin nyt, kun olet vielä heikko.
-Minäkö hakeutuisin tappeluihin? Mikä saa sinut luulemaan sellaista?

Anton nauroi taas ja sanoi:

-En tiedä ketään, joka toipuisi niin kuin sinä. Sinä nouset vielä haudastakin, nuolet haavasi ja isket haudankaivajan tainnoksiin. Huomaatko? Emme olisi voineet valita Etsijäämme paremmin.

(Jatkuu osassa 3)

   
* * *

edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava