edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Mustat Terälehdet
Osa 3

Manne Peltojäärä


    
Kompastuin. Sofej haavastani oli melkein kulunut pois, sen koossapitävä hybridilima oli haurastunut olemattomaksi kalvoksi. Tiesin kuolevani piakkoin, se oli enää tuntien kysymys. Kampesin itseni istumaan. En halunnut lopettaa näin, en halunnut kuolla ennen kuin veljeni muisto olisi saanut sille kuuluvan kunnian. Katselin ympärilleni aukealla. Se oli samanlainen aukea kuin kaikki aikaisemmatkin, hehkuvan vihreä kaikissa elämän väreissä, täynnä puita ja lehtiä, joiden muotoa oli mahdotonta tunnistaa.

En jaksanut jatkaa matkaani, joten päätin maata siinä hetken ja kuunnella Metsän kuiskauksia, jotka olivat houkutelleet minut tänne alunperinkin.

-Mihail.

Säpsähdin. En ollut kuullut kenenkään tulevan lähelleni. Yritin aukaista silmiäni, mutta olin liian väsynyt. Ääni oli tuttu, olin kuullut sen aikaisemminkin. Ja kuka tiesi nimeni?

-Mihail, se olen minä. Älä pelkää.

Tunnistin viimein veljeni äänen, miten olinkaan voinut unohtaa?

-Jemoch? En näe sinua.
-Niin, minä se olen, kuiskasi surumielinen ääni tajuntani sisällä. En uskaltanut avata silmiäni: pelkäsin näkeväni ympärilläni tyhjyyttä. Jos hourailinkin, en välittänyt siitä.
-Jemoch, sinä kuolit.
-Ja sinä kuolet pian, Mihail. Tiedät sen itsekin.

Nyökkäsin hiljaa, hän oli jälleen oikeassa. Oli aina ollut.

-Miten puhut minulle? En ole kuollut vielä.
-Minä kuolin, mutta elän. Tämä on hirveää, Mihail. Auta minua.

Olin ymmälläni. En tajunnut mitä Jemoch yritti sanoa.

-Kerro minulle, anelin.
-Ei ole aikaa. Nouse ylös, pyydän sinua.
-Jemoch, en pysty. Jalkani ei tottele enää kunnolla. On ihme, jos jaksan pois tältä kirotulta aukealta.
-Se riittää. Autan sinua. Pyydän: nouse ylös, Mihail.

Veljeni pyyntö oli melkein mahdoton täyttää, mutta hän oli aina ennenkin tiennyt minusta enemmän kuin minä itse. Luotin Jemochiin enemmän kuin itseeni. Nousin hitaasti ylös, mutta en avannut vielä silmiäni. En uskaltanut.

-Jemoch, näenkö sinut jos avaan silmäni?
-Näet sen missä olen, mutta et näe sitä mitä olin. Minulla ei ole enää omaa ruumista.

Avasin hitaasti silmäni, ja kuten olin pelännytkin, aukea oli tyhjä. Pelkkää Metsää.

-Jemoch?
-Kuulen sinut. Näen sinut.
-Mutta… aloitin epäröiden. En ymmärtänyt.
-Älä pohdi sitä liikaa. Kuolemasi läheisyys antaa minulle mahdollisuuden tulla luoksesi. Meillä on vielä aikaa, mutta ei ehkä tarpeeksi. Kävele, Mihail, Metsä haluaa sinut, ja siksi saan olla täällä. Mutta me näytämme sille. Näytämme todellakin.

Nyökkäsin. Jemoch oli oikeassa, vaikka hän ei kaikkea halunnut minulle paljastaakaan. Otin askeleen, sitten toisen. Viimein onnistuin pääsemään kivuliaasta rytmistä kiinni siten, että keskityin Jemochin ääneen. Se kertoi mielessäni asioita, joita en kunnolla ymmärtänyt.

-Mihail, onko sinulla Viimeinen Palvelus?

Olin hieman hämmästynyt Jemochin kysymyksestä. Kaikilla Akatemialaisilla oli se.

-Kyllä.
-Onko se operatiivinen?

Kosketin varovasti takaraivotatuointiani. Silmäkulmaani ilmaantui kolme vilkkuvaa numeroa.

-Kyllä.
-Hyvä. Pyydän sinulta Viimeisen Palveluksen, Mihail.

Olin hetken vaiti. Jokainen Akatemiasta eli palvellakseen Sääntöään, ja jo Säännönkin mukaan minun kuului totella.

-Jemoch, haluan vain tietää miksi.
-Haluan vapaaksi. Metsä ei anna minun kuolla. Ymmärrät sitten kun näet.

Olin vaiti ja jatkoin kävelyä.

Mistä tällainen varmuus syntyy? Olin usein sitä pohtinut. Minut oli lukemattomia kertoja hakattu ja raiskattu henkihieveriin ja epätoivoon, mutta olin aina tarvinnut vain pienen rauhallisen hetken – sitten olin taas noussut ja iskenyt takaisin.

Oliko sitkeys muisto esi-isiltäni? Miksi sitä ei sitten ollut kaikilla heimolaisillani?

Ja mitä minä tekisin lumoruusulla, kun se olisi kädessäni? Näin sen jo silmissäni: astuisin Metsästä ensimmäisenä ja ainoana, ja Anton odottaisi minua ylimpien upseereittensa kanssa. Ojentaisin ruusun Antonille ja kumartaisin kevyesti. Sitten kaikki muuttuisi. Kaikki olisi siitä hetkestä lähtien toisin. Anton tietäisi, mitä tehdä, vaikken itse oikein ymmärtänytkään, miten käytännössä pitäisi toimia. Ruusun voima – sen taika – olisi Antonin käsissä ihmeellinen, eikä kenenkään enää tarvitsisi tulla teljetyksi häkkiin tai riutua sairaana ja nälkäisenä. Yhtään puuta ei enää kaadettaisi turhaan; yhtään eläintä ei tapettaisi huvin vuoksi.

Olin kerrannut tämän lukemattomia kertoja ja saanut aina ajatuksesta voimaa. Mutta nyt, kun olin aivan ilmeisesti jo lähellä päämäärääni, tuli jostakin mieleeni epäilys ja myrkytti voimanlähteeni. En enää uskaltanut puhutella Antonia, sillä pelkäsin kuulevani hänen äänessään hitusen mielevyyttä tai hienoista epäröintiä. Antonin sijasta päässäni huusivat ne, jotka olivat saaneet surmansa iskuissamme ja ne, joita vastaan taistelisimme lumoruusunkin voimin: "Entä meidän henkemme? Kuka meidän puolestamme päättää – sinäkö? Vai ehkä lempeä Antonisi?"

Ravistin päätäni ja keskityin jälkiin, jotka olin löytänyt joenvarresta. Auttajani kulki edelläni. Hän oli kuolemaisillaan; lepäili tuon tuosta ja raahusti niin kankeasti, että jäljetkin huokuivat kipua. Muista Etsijöistä ei näkynyt tai tuoksunut merkkiäkään: he lähestyivät lumoruusuja toisaalta tai olivat jo menehtyneet.

Poimin aavikkopirun kokonaisen suomun hetteiköstä. Se hehkui ja kimalsi lupauksena, ja tiesin, ettei matka enää olisi pitkä.

Olin pelännyt, etten tunnistaisi lumoruusua, että kulkisin sen ohi yhä uudestaan. Kun näin kukat aukiolla, ymmärsin huolehtineeni suotta. Ruusut hehkuivat mustina ja kasteisina; ne tuoksuivat kuin kaunein uni ihmeellisenä yönä. Ne olivat samettisia tähtiä Metsän avaruudessa. Minunlaisellani ei ole riittävästi sanoja niitä kuvaamaan, mutta tunsin kipeää tarvetta heittäytyä niitten keskelle ja nukkua levollisemmin kuin koskaan.

Näin, että joku oli jo niitten äärelle heittäytynytkin: auttajani Akatemiasta huohotti maassa verissään. Hän kohottautui havaittuaan minut, ja valmistauduin hyökkäykseen. Mies saisi havaita, etten enää ollut avuton.

Hän ei kuitenkaan kyennyt enää nousemaan edes jalkeille saati tappelemaan. Ymmärsin, ettei häneen tarvinnut kiinnittää huomiota – hän oli tosiaan jo lopussa, niin kuin jäljistä oli saattanut päätellä. Minä todellakin siis olin se, joka saisi poimia lumoruusun. Se sallittiin vain ensimmäiselle. Niin oli kerrottu, että ensimmäisen jälkeen tulevat eivät ruusuja enää löytäisi. Ja vain harvoille olisi tie Metsästä ulos.

Ojensin käteni, mutta vedin sen takaisin. Sitten ojensin sen taas; en saisi nyt epäröidä.

- Älä, Akatemian mies korahti.
- Mitä sanoit?
- Älä koske niihin. Etkö näe, mitä ne ovat?
- Etkö soisi voittoa toiselle, kun et enää itse siihen kykene? vastasin tylymmin kuin tarkoitinkaan.

Mies huokasi, ja hänen kasvoilleen vääntyi merkillinen hymy.

- Ne syövät ja imevät meitä kuin…
- Kuin mikä?
- Ajattele sitä verikärhiäistä, jonka tapasit.

Hän halusi muistuttaa minua siitä, kun olin ollut hänen armoillaan.

- Olisinko sinulle velkaa? Sitäkö tarkoitat?
- Ei. Ymmärrät tarkoitukseni täysin väärin. Tahdon vain varoittaa. Lumoruusujen todellinen luonne…ne houkuttelevat meitä luokseen eivätkä anna sitä, mitä lupaavat.
- Valehtelet. Tiedät hyvin, miten niitä on käytetty. Miten suurenmoista hyötyä niistä on saatu.

Mies nyökytteli:

- Se on osa houkutusta. Jos tosiaan haluat, niin poimi ruususi. Tee se äkkiä ja riennä sitten Metsästä pois niin nopeasti kuin kykenet. Sellainen kuin sinä voi ehtiä ajoissa, jos toimit nyt heti.
- Mihin minulla olisi niin polttava kiire?

Horjuin kahden vaiheilla. Punoiko voipunut mies jotakin hämärää juonta vai oliko hän houretilassa?
Hän asettui taas pitkäkseen ja lausui vaimeasti:

- Tee nyt vain niin kuin neuvoin, jos yhtään välität hengestäsi.

Olin miehelle palveluksen velkaa, joten pusersin vastentahtoisesti sanat suustani:

- Tahtoisitko, että yritän sitoa haavasi?

Hän kuitenkin parahti:

- Ei! Ei missään tapauksessa. Juokse jo!

Ja lopulta hänen sanansa vaikuttivat kuin adrenaliinipistos. Poimin ruusun ja työnsin sen haarniskani alle rintaani vasten. Vilkaisin vielä kerran kuolevaa miestä, mutta hän ei enää vastannut katseeseeni. Sitten juoksin. Ei, minä lensin jälleen. Eikä Metsä asettanut tielleni ainoatakaan estettä, vaan avasi minulle valoisan polun kulkea.

….
Kissanainen häipyi aukealta. Toivoin hänen ehtivän Metsästä pois ennen kuin Viimeisen Palvelukseni aika olisi koittanut. Huokasin enemmän tuskasta kuin väsymyksestä. Verenvuoto oli alkanut kiihtyä, kun viimeinenkin hippu sofejista oli hapertunut pois.

-Jemoch? kysyin väsyneesti.
-Olen täällä, Mihail. Kohta on aika.

Vilkaisin ympärille aukealla. Kärhiäiset liikahtelivat levottomina: Metsä varmaan aisti, että kaikki ei ollut kohdallaan. Ehkä se oli Jemochin ansiota, että asia oli pysynyt salassa näinkin kauan.

-Jemoch, aktivoin Palveluksen.

En kuullut vastausta, mutta tiesin Jemochin hyväksyvän tekoni. Kosketin takaraivotatuointiani, ja vilkkuva numerosarja tunkeutui tietoisuuteeni. Painoin kauemmin, kosketin kolmiota kuten minua oli opetettu, ja kuulin äänen mielessäni. Se oli kuulumaton kaikille muille, se oli omien luideni sisäistä värähtelyä.

-YKSIKKÖTUNNUS 260877A05. TÄMÄ ON HENKILÖKOHTAINEN AKTIVOINTIKOMENTO. VARMISTETAANKO?

Toistin painallukseni määrätietoisemmin.

-YKSILÖTUNNUKSELLA 260877A05 VARMISTETTU LATAUS AKTIVOITU. AIKA?

Epäröin hetken, ja säädin sitten ajan kymmeneen standardiminuuttiin. Toivoin, että mjraud ehtisi pois ennen sitä. Toivottavasti Metsä päästäisi Etsijät yhtä helposti ulos kuin sisäänkin.

-Mihail?
-Jemoch, se on tehty. -Olen kiitollinen.
-Veli veljelle, kuiskasin. Metsä oli vienyt minun veljeni vuosia sitten, nyt ottaisin omani takaisin.
-Jemoch?
-En voi keskustella kanssasi, Mihail. Tietoisuus pyrkii mieleesi. Hyvästi, veli.

Olin vaiti, vaikka tiesin että Jemoch kyllä kuulisi minut. Halusin ottaa viimeiset hetket vastaan niin arvokkaasti kuin vain pystyin.

Seurasin sekuntien hidasta kulumista, tarkkailin kuoleman läheisyyden vaikutusta itseeni. Minut oli toki koulutettu kuolemaa silmälläpitäen, mutta silti olin utelias.

Kuolemaa oli niin monenlaista. Olin onnellinen, että sain kuolla näin. Kunniakkaasti.

Sekunnit juoksivat, kunnes viimein alkoivat huveta. Rohtuneet suunpieleni nousivat hymyyn. Ykkösen kohdalla hymyni laantui, ja nyökkäsin kunnioittavasti näkymättömälle Jemochille.

-Veli veljelle.

Anton tosiaan odotti minua, kun astuin aukealle. Hän kaappasi minut syliinsä, ennen kuin ehdin edes ojentaa ruusua.

- Minun pieni soturini. Paras sotilaani. Anna ruusu!
- Anton, en ole enää pieni soturi. Minä…
- Anna ruusu, tyttö.

Ojensin kiireesti kukan Antonille. Se oli hehkeä ja tuore; se suorastaan uhkui voimaa. Anton katsoi sitä kiinteästi, ja näin hänen silmiinsä nousevan vettä ennen kuin hän huusi:

- Kiireesti laboratorioon. Työ on tehtävä heti.

Hän kääntyi vielä minun puoleeni:

- Kun asia on hoidettu, on aikaa pienelle soturille. Sitten osoitan kiitollisuuteni.
- Kuule, Anton. En ole enää…

Hän ei ehtinyt kuunnella.

En ollut enää pieni soturi. En ollut soturi ensinkään, vaikka se oli aina ollut minun elämänvoimani. En enää tiennyt, mikä olin, kun raahauduin Antonin ja muitten tovereitteni perässä. En tiennyt sitäkään, miksi nyt olin niin varma muutoksesta enkä sitä, olisiko tämä asiantila minulle hyväksi vai pahaksi. Se oli kumminkin varmaa, että Mustaksi fretiksi minusta ei enää olisi; Metsä oli imenyt sen kaiken minusta. Kun olin juossut viimeiset askeleet Metsässä ja ollut taas hetken äärimmäisen vahva, olin samalla ymmärtänyt kirkkaasti, että minun pitäisi käyttää voimani jotenkin toisin. Kaunis oli muuttunut rumaksi ja ruma oli saanut sellaisia piirteitä, joita minun oli pakko sääliä. Eikä itse Metsäkään ollut osoittautunut sellaiseksi kuin minulle oli ennen Etsintää kerrottu ja luvattu.

Vielä en ymmärtänyt, mikä tulisi olemaan minun tieni.

Laboratoriovaunu oli hankittu varta vasten tätä tarkoitusta varten. Saatoimme lähestyä kaupunkia samalla, kun kukkaa käsiteltiin ja sen voima uutettiin käyttöömme.

Istuin ikkunaa vasten nojaten, kun outo humahdus vavisutti kulkuneuvoamme. Muut eivät näyttäneet panevan sitä merkille lainkaan. Mutta kun katsoin ulos, näin, että valkoinen pilvi kohosi pylväänä keskeltä Metsää. Vaikka olin uupunut ja murheellinen, niin hetkellinen riemu täytti minut ja saatoin sulkea silmäni nukkuakseni pitkään.

   
* * *
Kirjoittajan uhraaman ajan vastikkeeksi
sinun, rakas lukija, kannattaisi uhrata hippunen aikaasi
palautteen antamiseen
   

edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava