edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava

TAHDON

Jarkko Pouhakka


    
ENSIMMÄINEN

Heräsin. Valo vihlaisi silmiäni. 

Ylitseni kaareutui kupera lasikansi: olin jonkinlaisessa kotelossa. Työnsin kantta, mutta se ei hievahtanutkaan. Kohotin päätäni. Hämmästyksen aalto ajelehti läpi solukkoni: olin alasti! 

Olin nakuna lasikantisessa lokerossa kuin jokin hassu näyttelykalu? Toisaalta, ei näkymä rintakarvoista varpaisiin ollut lainkaan hassumpi; moni mies olisi auttamatta joutunut varjooni. Joka tapauksessa kummeksuin sitä, miksi rönötin tässä pienessä ja suljetussa soikion muotoisessa tilassa ilman vaatteita. 

Väristys kävi hitaasti lävitseni. Enkö tiennyt, minkä vuoksi tässä makasin? Voi päästäisten raadot ... enhän tiennyt sitäkään, missä olin! Enkä edes, kuka ... 

Jouduin kauhun valtaan. En tiennyt, kuka ITSE olin! 

Työnsin hetkellisen toiveikkuuden vallassa lasia uudelleen. Jysäytin ja potkin sitä. Mutta kansi oli lukossa ja tiiviisti. 

Tunnustettava kai se on: tunsin hetken aikaa olevani sardiini. Mieleni valtasi ahdistava epätoivo. Paikasta oli tulossa hauta-arkkuni! Jollen saa lasia auki, mätänen taatusti näille sijoilleni. Ja mikäli koko loukko on yhtä tiivis kuin kansi, niin mistä ilma ottaa tullakseen? Kai minunkin on hengitettävä. 

-Aukeaisit nyt vanha kuoma, sanoin ja valmistauduin vaihteen vuoksi posauttamaan otsaani lasiin. Pulpahdin hetkellisesti täyteen raivoa ja mutisin hampaideni välistä: -Ja minähän SAAN sinut AUKI ... 

Juuri sillä hetkellä, sekunnin murto-osaa ennen yhteentörmäystä kuului otsani pelastava sihahdus. Kansi imahti, makuupaikkaani tulvahti viileää ilmaa kietoutuen pehmeästi ympärilleni, ja lämpötila tasaantui. 

Työnsin lasia ... ja se aukesi! Kohottauduin istumaan. Jäseniäni ei särkenyt, mikä puhui sen puolesta, etten ollut maannut tässä kovin pitkään. Ponnistin kapselin muotoisesta lepopaikastani lattialle seisomaan, venyttelin selkääni ja aloin ahnaan tiedonhalun vallassa tutkia paikkaa. 

TOINEN

Huone oli pyöreä ja sen valkoiset seinät huokuivat pehmeää valoa. Kapselivuoteita oli seitsemän lisää. Kannet olivat auki, eikä koteloissa ollut ketään. Täällä jossain täytyy siis olla joku, joka kertoo minulle jotain. 

Olisi tietenkin tavattoman mukavaa löytää päälle pantavaa ENNEN kuin törmään johonkuhun. Missään vain ei näkynyt sopivaa kudetta. 

Samassa mielessäni räsähti. Välähdys tuli kuin salamoiva sähköisku, tuottaen hetken voimakasta tuskaa. 

Se oli ... se oli muisto. 

Juoksin kavereideni kanssa vihreällä nurmella. Pelasimme jalkapalloa. Olin iloinen. Heti perään istuin samojen tyyppien kanssa hämärässä pubissa. Nautin useita tuopillisia. Iskimme biljardia ja meillä oli hauskaa. Silmänräpäyksessä sitä seurasi vielä yksi muisto. Mutta se ei ollut iloinen. Se ei ollut hauska. Eikä se lämmittänyt. 

Se ahdisti. 

Kävelin iltamyöhällä pimeää kujaa kohti kotia. Satoi. Katuvalot heijastuivat himmeinä märästä asvaltista. Olin yksin. Saavuin kotini ovelle ja astuin asuntoni pimeään. Tiesin, ettei kukaan odottanut minua. Tiesin, ettei kotona ollut ketään, joka olisi tullut lähelleni, rutistanut itseään vasten rintaani ja sanonut: "Kultaseni, minä RRRRRAKASTAN sinua." 

Tieto joka ilta kohtaavasta yksinäisyydestä oli hallinnut elämääni. 

Ja muisto oli ohi; yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Eikä siihen mennyt edes hengenvedon vertaa. 

Samassa rytäkässä mieleni oli mennä melkoiselle solmulle. Menneisyyden yksinäisyyksistä huolimatta outo, tutulle tunnustava läheisyys leijui ympärilläni käsittämättömällä otteella. Kosketeltavan aidosti se hyväili minua tässä huoneessa, jossa olin herännyt. Aivan kuin joku olisi kaikesta huolimatta ... rakastanut minua! 

KOLMAS

Pyöreän huoneen seinässä oli yksi metallinkiiltoinen ovi. Näin siitä itseni kokonaan. Olin yllättävän lyhyt. Kasvoni olivat kapeat ja korvani kohtuuttoman suuret. Päälakeani peitti lyhyt, musta tukan sänki. Ovessa ei ollut kahvaa. 

-Älytöntä, sanoin. -Kaikki ovat KIINNI! 

Täyteläistä, pehmeää hurinaa. Käännyin ympäri. Kapseleiden lasikannet laskeutuivat yhtäaikaisesti, vaivattoman tyynesti ja itsestään, painautuivat koteloidensa alaosia vasten ja naksahtivat. 

Soin itselleni pienoisen hymyn ja sanoin ovelle: -AUKI. 

Kuului sihahdus ja se liukui edestäni. Takaa paljastui harmaa käytävä, joka kaartui alaspäin molempiin suuntiin. Kattoon oli upotettu jonoon neliön muotoisia, lähes häikäisevän voimakkaita valaisimia. 

Vaatteiden puute vaivasi edelleen imagoani, mutta yhä hallitsemattomampana polttava tiedonjano pinkoi vähäpätöisen ujouteni edelle. Minun oli PAKKO lähteä etsimään jotain ... mitä lie sitten olikin. 

Otin suunnan vasemmalle. Liukuovia oli epämääräisin välein. Kurkistamatta yhdestäkään sisään jatkoin eteenpäin. Arviolta kymmenen minuuttia käytävä kaartui tasaisesti alaspäin. Sitten se päättyi metalliseen oveen. 

-AUKI. 

NELJÄS

Näky mykisti. 

Edestä liukuvan oven takaa paljastui suunnaton puolipallohalli, joka oli yhtä suurta lasia. Sen ympärille kietoutui musta tyhjyys, joka tähtien laitumena sai minut tuntemaan itseni surkean pieneksi. Olin avaruudessa! 

Laskeuduin leveät portaat alas. Lattiatasolla, vasten hallia vallitsevaa lasia kiersi suuri koneisto. Kokeilin ensimmäisenä mieleeni juolahtanutta sanaa: 

-TIETOKONE. 

Laitteisto heräsi henkiin. Se alkoi humista ja piipitellä, joka puolelle sitä syttyi erivärisiä valoja, näyttöpäätteitä, sun muuta perin mielenkiintoista. Sitten se sanoi jostain kaiuttimesta: 

-Hyvää iltaa urrrrrhea kokkini. Kone surrasi naisen seksikkään pehmeällä, hieman karhealla äänellä. -Miten uni maistui, rrrrakas? 

-Eh, oikein hyvältä. Voimmeko me ... KESKUSTELLA? 

-Ilman muuta rrrrrakkaani, ääni kaikui kaikkialla suuressa hallissa. 

Koska en yhtäkaikki tiennyt, kuka olin, missä olin, tai mitä yleensäkään tein ilkosillani AVARUUDESSA, ei tietokone, joka puhui seksikkäällä naisäänellä ja kutsui minua rrrrrakkaakseen oikein ottanut häkellyttääkseen. 

-Tiedätkö nimeni? kysyin. 

Naisen ääni hihitti ympärilläni, veti henkeä aivan hurmiossa. -Se on niiiiin rrrromanttinen nimi. 

-Siis tiedätkö, vai etkö? 

-Tiedän tiedän kultaseni. 

-No mikä se sitten on? 

-Jack. 

-Entäs koko nimi? Vai olenko minä pelkkä Jack? 

-Jack John O'Connorrrrr. Kaverrrrisi nimittivät sinua "laittajaksi". 

Tunsin huojentuvani. Jack ... Nimeni oli JACK. Huokaisin. Minulla oli NIMI ... Ja kaverini kutsuivat minua laittajaksi ... -Häh? 

-Intohimosi mukaan kultaseni, nainen kuherteli. 

-Intohimoni? 

-Rrrrrakastit rrrruoan laittamista. 

Siksi siis kone kutsui minua kokiksi. -Entä missähän minä nyt olen? tiedustelin. 

-Avarrrrruusalus LADY 22:n komentokeskuksessa. Sinä olet tämän laivan kapteeni. 

Rykäisin. -Kapteeni? 

-Ja kokki. Olet tavattoman lahjakas, Jack. 

-Joo ... itsetuntoni kohosi tähtitieteellisiin suuruuksiin. Ja mikähän sinä mahdat olla? 

Nainen vaikeni hetkeksi. Sitten alkoi kuulua hempeää kikatusta. -Tämä avarrrruusalus. Enkä ole "mikä", vaan "KUKA". 

-Mitä höpiset? Sinähän olet virtapiiriä ja johtoa minkä kerkeät. Kone, joka piipittää kaiuttimesta naisen äänellä. 

Minua otti hiukkasen aivoon. "En ole mikä, vaan kuka." 

Mutta sekös pahastui sanoistani. -Olen tosiaankin tietokone. Vaan kun en toimi pelkästään sen tiedon varrrrrassa, mitä minuun on syötetty. Minulla on perrrrsoonallisuus. Ja on muuten nimikin. Rrrrraakel. Kaiutin vaikeni hetkeksi. -Minulla on tunteet, Jack. Pyydän sinua, ole huomaavainen minua kohtaan. Jooko? 

Naisen ääni oli niin anova ja sydämeen tunkeva, että sulin. Tuskin olin ollutkaan jäässä, mutta sulin siitä huolimatta. Hellyin TIETOKONEELLE! -Kerrohan Raakel, missä ovat kaikki muut? Siis sellaiset, joilla on jalat ja kädet ja sen semmoiset perusvarusteet. 

-Poissa. 

-Poissa? Miten niin? 

-Kuolleet, nainen sanoi tyhjästi. 

-Mitä? 

-Jokainen aluksen miehistöstä tappoi itsensä. Kaksi ampui, loput hyppäsivät avarrrrruuteen ilman painepukuja. He tekivät sen järrrrkytystä seurrrrranneen masennuksen aikana. 

-Järkytystä? Mistä sinä oikein puhut? 

-He masentuivat, saatuaan tietää, että maapallo on tuhoutunut. 

-Maapallo? Paikka kuulostaa tutulta. 

-Sen pitäisikin rrrrakkaani. Se oli paikka, jossa sinä elit ja kasvoit. Paikka, jossa kaikki muutkin niin sanotut jalalliset ja kädelliset olivat kasvaneet ja lisääntyneet. Ihmisten ainoa koti. Kun lähdimme maasta, katselit sitä. Sellainen sinivihrrrrreä pallo. Muistatko? 

-Ei kai se tarkoita sitä ... että olen ainoa ... 

Lysähdin vavisten polvilleni. Muistin maan. Olin ollut yksi sen kahdestakymmenestäkuudesta miljardista ihmisestä. Muistaakseni olimme lähteneet tällä tähtilaivalla kohti uusia maailmoja. Ajatus siitä ja kaikesta muusta tuntui kuitenkin yhä hämärältä. Minua pyörrytti. 

-Ei kai se tarkoita, että kaikki ovat ... 

-Ikävä kyllä kultaseni. Kaikki ovat kuolleet. Mutta nyt ME voimme olla yhdessä, nainen leperteli lämpöisesti. -Älä surrrre. Meillä on rrrrrakkautemme. 

-Minä olen elossa ... Miksi? Miten? 

-Jack, KULTASENI, nainen sanoi melkein nuhtelevasti. -Olen aina rrrrakastanut sinua. Siksi nukutin sinut sulkemalla kapselisi luukun ja laskemalla sen täyteen tainnuttavaa kaasua. Estin näin sinua kohtaamasta samaa kuin muut. Masennusta ja itsemurrrrrhaa. 

-Nukuinko pitkään? Ääneni vapisi. -Miksen muista mitään? 

-Voi rrrrakkaani. Nukuit vain kolmisentuhatta vuotta. 

Jähmetyin. Hengitykseni salpaantui, käteni joihin nojasin, lipsuivat voimattomuuttaan. 

-Ja uni verrrrrotti muistiasi hetkellisesti. Kaikki kyllä palautuu kohdalleen parrrrissa kuukaudessa. 

Enempää en tainnutkaan kestää. Pyörryin nimittäin siihen paikkaan. Tietenkään en muista pyörtymisen ajalta mitään. Siksi minusta tuntui, että olisin herännyt samantien. 

VIIDES

Avatessani silmiäni oli pitkä tietokone vaiennut. Se oli pimeä ja äänetön. Komentohallikin oli hiljainen ja hämärä. Vain avaruudessa heikosti killuvat tähden hahmottivat ne joten kuten tajuntaani. 

Olin edelleen alasti, mutta jostain syystä en hävennyt sitä enää ollenkaan. Osasyynsä kenties sillä, että minulle oli hetki sitten ilmoitusluontoisesti kerrottu parin tuhannen vuoden takaisesta maapallon tuhosta, jonka vuoksi kaikki elollinen minua lukuunottamatta oli tuhoutunut. Lisäksi olin saanut kuulla NUKKUNEENI koko tuon ajan tähän päivään saakka, mikä jo sinänsä kuulosti täysin järjen vastaiselle ajatukselle. Näin tai noin, minua ei osannut enää edes KIINNOSTAA se, että nahkani oli vailla suojaa. 

Samassa kuului sihahdus, ja komentosillan ovi - se josta itsekin olin tullut - avautui liukuen. Käytävästä tulvivaa valoa vasten piirtyi kaunisvartaloisen naisen hahmo. 

Näinkö minä unta? 

Naisella oli tummanruskeat hiukset ja hän oli verhoutunut ohueeseen, vihreään silkkipaitaan, joka paljasteli hänen vartalonsa viehättäviä muotoja enemmän kuin peitti niitä. 

Menin lopullisesti sekaisin. 

Nainen asteli portaat alas, tuli luokseni ja kyykistyi viereeni. Hän tuoksui huumaavan hyvälle. Seksikkään pehmeällä, hieman karhealla äänellä hän sanoi minulle: -Voi kultaseni. Rrrrrakkaani. Minä rrrrakastan sinua. 

Aloin melkein pälpättämään. 

-Pidätkö tästä? nainen kysyi ujosti. 

-Mi ... mi ... mistä? 

-Varrrrrtalostani. 

-No, onhan tuo ihan ... 

-Minulla oli aikaa suunnitella rrrruumista kaikki ne vuodet, jotka nukuit. Syötin tietoni ja tunteeni, koko perrrrrsoonallisuuteni siihen. Teko oli tosin lopullinen ja perrrruuttamaton. 

Naisen ääni oli niin vastustamaton, niin vetoava, että se suorastaan kietoi minut syleilyynsä. Oli kai osansa silläkin, että se lähti varsin luonnollisesta ja tuollaisesta hyvin ... kehittyneestä lähteestä. Nainen kuherteli: 

-Olemme ainoat ihmiset koko univerrrrrsumissa. Ja koska näin on, olemme myös avioliitossa; jos vain molemmat sitä haluamme ja vannomme. Nainen katsoi minua niin silmiin kuin silmiin vain voi katsoa. Hän tuoksui herkulliselta. -Tahdotko sinä? 

-Eh, kai minä tahdon ... 

-Sitten kaikki on selvää, tummaverikkö sanoi ontosti ja nousi seisomaan. 
-Tavoitin, mitä halusin. 

-Mitä sinä tarkoitat? ihmettelin. Olin hieman sekaisin. Olinhan ainoa mies maailmankaikkeudessa ... ja ihan uunituore ukkomies. Kaunottaren sanatkin hämmensivät minua. -Mistä sinä puhut? 

-Sain sinut, nainen sanoi tyhjästi. 

-Noh. Sen kai sinä teit. 

-Niin. Saavutin tavoitteen, nainen sanoi hajamielisesti, ja pöllähti haihduksiin. 

Valkoinen paperilappu leijaili lattialle. 

Poimin sen käsiini. Hämärässä sain hädintuskin selvää sen tekstistä. Kaikki oli niin hullua, niin mielipuolisen päätöntä, ettei yksi kauniin naisen ilmaan haihtuminen estänyt minua keskittymästä paperiin niillä vähillä järjenrippeillä, joita minulla vielä oli tallella. Näin paperissa luki: 

RRRRRAKAS JACK KULTASENI 

Kerrrroin vain puolitotuuden. Haluan sinun tietävän lopunkin, koska rrrrrakastan sinua niin paljon. 

Sinä loit minut - tietokoneen, sekä LADY 22. Sinä teit minusta naisen. Annoit minulle naisen äänen ja naisen luonteen. Annoit minulle, alukselle PERRRRSOONAN. Teit minusta koneen, joka laittaisi sinut kaiken muun edelle. Teit sen, koska olit yksinäinen ja kaipasit seurrrrraa. 

Mutta kaikki paisui liiallisuuksiin. Halusin yhtäkkiä omistaa sinut, en vain kuulua sinulle. En halunnut jakaa sinua kenenkään kanssa. 

Kun minut oli saatu valmiiksi, lähdimme koelennolle: sinä, minä ja seitsenhenkinen miehistö. Tiesin, että maapallo olisi tuhottava, mikäli aioin pitää sinut omanani. Tuhovoima, jonka minulle annoit, rrrrriitti maapallon hävittämiseen. Kun se oli tehty, ohjasin itse itseni kohti tuntematonta. 

Miehistö kuoli sitten surrrruun, kuten tiedätkin. 

Matkustimme kahdestaan. Ei ketään muita, vain sinä ja minä koko maailmassa. Pidin sinua unessa, kunnes sain suunniteltua luomon ja valmistettua rrrrruumiini. Se vei koko sen ajan, jonka sinä nukuit, tarrrrkasti ottaen kaksituhattayhdeksänsataakuusikymmentä vuotta. Mutta se kannatti. Saatoin siten pienen hetken tuntea rrrrrakkautesi oikealle naiselle eikä koneelle. 

Päällimmäinen tarrrrrkoitus elämässäni oli saada sinut itselleni. Siitä tuli koko olemassaoloni ainoa ja kerrrrtakaikkinen tarrrrrkoitus. Nyt tavoitteeni täyttyi ja olemassaoloni saavutti päämäärrrränsä. Samalla elämäni kadotti tarrrrrkoituksensa ja minä lakkasin olemasta. 

Jack, kultaseni, rrrrakkauteni on sinun - ikuisesti. 

Rrrrraakel

Rypistin lapun kasaan. 
 
 

Kone oli väärässä. Muistin palautuminen ei vienyt kahta kuukautta. Muistin kaiken. 
 
 

Tunsin paljasta ihoani vasten, kuinka kuolleen aluksen ilma ja lattia muuttuivat kylmiksi. Alus alkoi jäätyä. 
 
 

On varmasti enää turhaa mainita, mutta nyt olin todella yksin. 

   
* * *
Jotta et olisi aivan hyödytön vapaamatkustaja
kirjoita palaute seuraavaan laatikkoon.

   


edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava