edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Armageddon

Janne Jääskeläinen


    
Enkelten sota on päälläni. Katson aikaansaamaani tuhoa, tuntematta sen kummemmin itseinhoa kuin suruakaan. Olin tehnyt sen mitä täytyi, en enempää enkä vähempää. Mihail tuijottaa minua vaiteliaana, kultaiset silmät yhtä rävähtämättä kuin aina. En oikein vieläkään tiedä, mitä Mihail ajattelee asemastani. Itsensä Jumalan muokkaamat kasvot eivät kykene näyttämään minkäänlaisia tunteita, ei iloa, ei surua. En edes tiedä, tuntevatko enkelit loppujen lopuksi mitään. He vain tuijottavat vaitonaisina.

Tietenkin he tuntevat jotain. Heidän sielujensa laulu kuuluu korviini maailman toisesta laidasta saakka, yhtä selvästi kuin he olisivat vieressäni tällä tuulisella kalliolla. Enkelten sieluhuuto värisyttää koko ruumistani, enkä voi mitään hetkelliselle halulle ponnistaa kalliolta ilmaan, lentämään sielunveljieni seuraan. Haluaisin syleillä untuvaisia pilviä, uida kilpaa auringon ensisäteiden kanssa planeetan sinisellä kannella.

En voi. En ole enkeli. En osaa lentää. Olen Emechal, valittu, kirottu, ainoa laatuaan. Katselen maailmaa hopeisilla enkelin kasvoilla, kultaisilla enkelin silmillä. Mieleni on ihmisen, ruumiini ihmisen. Ainoastaan enkelten voiman olen saanut, sinä kirottuna päivänä kun itse Luoja pakotti Äitini ja Isäni yhtymään. Se oli kiellettyä, hän tiesi sen. Miksi Hän rikkoi omia lakejaan?

Raivo kumpuaa minusta jälleen, kallio allani vavahtelee tuskaisena, kipuni kietoutuessa Emoon itseensä. Tulinen vasama kirpoaa kädestäni ja pirstoo tielleen osuneen kallionkielekkeen. Yritän hillitä itseäni, voimiani. Annan katseeni nousta ylös myrskypilvien sekaan, jossa sieluni veljet liitelevät hermostuneesti kaarrellen. En saisi tehdä näin. Minulla on velvollisuus. Velvollisuus kaikkea sitä kohtaan, mitä minä itse en voi ikinä olla.

Hengitän syvään, lehyttelen olemattomia siipiäni tyyneyden toivossa. Mihail laskee polttavan kätensä olkapäälleni, hän huomasi tunteenpurkaukseni. Ihmeellistä. Mihailin täytyy pohtia alituisesti minua, ikiaikaisen mielen on muutoin niin vaikeaa keskittyä nykyhetken ohimeneviin kuiskauksiin. Nyökkään hitaasti. Aika aloittaa. Mihail vetää kätensä pois ja perääntyy hieman. Astun epäröimättä eteenpäin. En ehdi aloittaa Kutsua, minut keskeyttää karkea ihmisääni allaolevalta kalliolta. Mihail nousee valtaville siivilleen ja syöksähtää kieppuen alas kalliolta nopeammin kuin mikään elävä voisi. Hetken kuluttua Mihail laskee eteeni rähjääntyneen nuorukaisen. Kärsineiltä kasvoilta paistaa uskomaton viha ja suru. En usko että Mihail voisi tajuta koko tuon tuskan kirjoa vaikka kuluttaisin koko loppuelämäni sen selittämiseen. Enkelit eivät tunne. Ne vain ovat.

Nuorukainen nousee nopeasti jaloilleen ja tulee eteeni, kasvoillaan haastava ilme. En sano mitään. Ihmislapsi tietää sanomattakin, että pystyn tuhoamaan hänen sielunsa temppelin vaikka epähuomiossa.

-Et ole enkeli. Et ole ihminen. Sinua ei pitäisi olla olemassa. Miksi olet?

Pudistan päätäni, en tunne Luojan aivoituksia, kukaan hänen luomistaan ei siihen kykene. En voinut valita tietäni, kuten ei nuori haastajanikaan.

-Tiedän että ymmärrät puhettani, voit myös puhua. VASTAA MINULLE!

Siniset silmät leiskuvat oikeutettua vihaa, hetken ajan tunnen samoin kuin tuo surun murskaama ihmislapsi.

-Minä puhun. Ääneni kuulostaa melkein laululta, niin sointuvaa se on ihmislapsen karheaan raakkumiseen verrattuna.

-Miksi te teette näin? Miksi NYT?!! Nuorukainen viittoo veren tahraamilla käsillään alas laaksoon, joka on viimeisin taistelukenttämme.

-Me emme valinneet hetkeä. Hän valitsi.

-Hän? Jumalako? Sylki roiskui nuorukaisen huutaessa turhaan luojansa nimeä. -JUMALAA EI OLE! Hänkö antaisi tällaisen tapahtua?!!

-Hän tämän pani alullekin, lapsikulta. Ja pakeni tajuttuaan mitä oli tehnyt.

Se iski nuorukaista pahemmin kuin olisin voimillani koskaan voinut iskeä. Hänen katseensa kivettyi hetkeksi, eikä hän saanut enää sanaa kunnolla suustaan.

-Emme valinneet hetkeä. Hän valitsi ja Hän pakeni tekoaan.
-Si... siitäkö on kysymys? Jumalaa ei ole enää?

Nyökkäsin. Mihail kallisti mietteliäänä päätään, pohtien varmaan nuorukaisen kasvoille heruneita kyyneleitä. Enkelit eivät osaa itkeä.

-Mutta... miten...
-Lapsi, tämä on ainoa keino tuoda hänet takaisin. Pakotamme hänet palaamaan luoksemme.

Nuorukainen tuijotti minua kyynelten kalvottamilla silmillään epäuskoisesti.

-Tappamalla kaiken?
-Tappamalla kaiken, toistin hiljaa.

Nuorukainen ei sanonut enää mitään, kuulin hänen sydämensä lepatuksen vaikenevan hiljalleen. Viimein suljin mitään näkemättömät silmät ja laskin kuolleen nuorukaisen kalliolle. Se oli aivan yhtä hyvä paikka olla kuollut kuin missä hyvänsä muualla tässä maailmassa.En enää hidastellut, vaan kohotin käteni taivasta kohden ja Kutsuin Herran omia sotavoimia kaikessa loistossaan liittymään taisteluun. Sieluni lauloi vastustamatonta säveltään maailmankaikkeuden jokaiselle laidalle, eikä yksikään Valituista voinut kieltäytyä tulemasta. Mihail viittasi kädellään jonnekin kauas, ja pian minäkin saatoin erottaa säkenöivät pisteet jotka kiisivät meitä kohti kuin myriadit tähdenlennot. Kutsuni oli kuultu.

Myös Sielunvihollinen saapui kaikessa hirveydessään, kauniimpana kuin mikään olevainen. Saatanan joukot olivat yli omiemme vertaiset, määrässä ja voimassa vahvemmat, ja Emo itse valitti Valheiden isän hirveyksien rummuttaessa marssillaan maankamaraa. Herran sotavoimat olivat takanani, valmiina iskemään muuriin jota ei voisi lävistää, pysäyttämään voiman jota ei voisi pysäyttää. Enää ei ollut paluuta. Mihail nosti minut ilmaan, enkelten eskadroonien johtajaksi Jumalan sijasta. Käteni syttyivät valkoiseen tuleen, veljieni tuliset sauvat alkoivat kipinöidä voimasta joka olisi kyennyt sammut tamaan aurinkoja. Olimme valmiita.

Ja sota syttyi.

   
* * *
Mitä jos repäisisit ja antaisit palautetta?
Siinä ei olisi seuraavan laatikkon käyttämistä suurempaa vaivaa.
   

edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava