Ulko-oven yläpuolella roikkui velhon ylpeydenaihe, taikaesine vuorilta. Se oli outo laatikko jossa kaksi nuolenkärkeä pyöri ympyrää eri vauhtia. Lisäksi siihen oli rautaketjulla kiinnitetty käki, joka kukkui pienessä luukussa tasaisin väliajoin. Sweft ei ollut vielä keksinyt esineelle käyttöä, mutta pitihän se hereillä öisin. Muut seitsemän ovea olivat ilman koristuksia. Kaikkihan tietävät, että jokainen velho rakennuttaa työhuoneeseensa useita tiiliseinään päättyviä uloskäyntejä. Niiden tarkoitus on hämätä irtipäässeitä demoneja ja muita kummajaisia sen aikaa, että taikuri ehtii vaihtaa maisemaa. Useimmiten tämä kyllä johtaa velhonkin harhautumiseen, ja siksi näillä on poikkeuksetta murtunut nenä ja ainakin yksi musta silmä.

Keskellä huonetta oli liidulla piirretyn taikaympyrän sisällä mustunut pata jonka alla paloi vihreä liekki. Kiehuvasta vedestä yritti silloin tällöin nousta lepakko tai sisilisko, mutta terävä isku velhon sauvasta sai ne ajattelemaan ettei elävältä keittyminen ollut sittenkään niin huono idea. Padasta tupruava savu olisi saanut hajullaan kuolleetkin heräämään henkiin ja sitten kuolemaan uudelleen, mutta onneksi se siirtyi useiden taikojen saattelemana alapuolella olevaan huoneeseen. Se oli kuninkaan työhuone, ja aina tyhjä. Kesken loitsun kriittisen kohdan huoneen ulko-ovi avautui narahtaen.

"Zzweft, mitä zzinä teet?"
Velho kääntyi ympäri niin nopeasti, että iski kyynärpäänsä pöydänreunaan.
"Auts", huusi velho.
"Anteeksi", sanoi pöytä. Sillä ollut MIHK-kristallipallo vaappui hetken, kierähti pöydänreunan yli suoraan velhon varpaille ja pomppi siitä kauimpaiseen nurkkaan (MIHK-kristalli muistuttaa kumia, mutta siinä on maagiset sanat ‘Made In Hong Kong’) heijastaen seinään viestin: "Häiriö ulottuvuuksien välisessä kuvayhteydessä".

Tulija oli prinsessa Kyalami, kuningasperheen ainoa lapsi. Hänen hiuksensa haisivat hevosenlannalle ja näyttivätkin siltä. Prinsessan kasvoja peittävien näppylöiden määrän voitti vain poskista sojottavien parta-karvojen runsaus. Silmät olivat pyöreät ja harmaat; nenästä tuli mieleen lähinnä itänyt peruna. Suu oli ohut viiva josta sojotti esiin kaksi ruskeaa möykkyä. Lähempää tarkasteltuina ne osoittautuivat etuhampaiksi. Kyalamin vartaloa peitti muodoton rääsy, joka kenen tahansa muun yllä olisi ollut ihonmyötäinen iltapuku, tosin mauton sellainen. Sanalla sanoen, hän oli tänään harvinaisen kaunis. Se johtui siitä, ettei prinsessa ollut yrittänyt meikata. Kyalami tuijotti velhoa samein silmin. Sweft tunsi aamiaisen haluavan lähteä kävelylle ja nielaisi.

"Mitä zzinä piilottelet zzelkäzzi takana, Zzweft?"
Prinsessan puhuessa ilma purkautui hänen hampaidensa välistä kuin vesi Niagarasta saaden kaikki ässät kuulumaan zz:nä.
"Öö...en mitään", sopersi Sweft yrittäen samalla piilottaa kaapunsa poimuihin Kyalamin näköistä nukkea johon oli tungettu kaksi tikaria, pari tusinaa neuloja ja tekohampaat.

Velhon suureksi hämmästykseksi prinsessa alkoi itkeä. Tämän 150-kiloinen siro ruumis velloi nyyhkytysten tahdissa, ja raskaat kyyneleet putoilivat pulleiden sormien välistä lattialle. Refleksinomaisesti Sweft tarrasi kiinni Kyalamiin ja suki tämän hiuksia.

"Älä itke, pikkuinen. Kerro huolesi." (Pikkuinen ei välttämättä ollut aivan totuudenmukainen sana, mutta velhojen akatemiassa opetettiin myös diplomatian alkeita.)
"Mutta kun...zzniff...kun..."
"Kerro nyt, mikä painaa. Sweft-setä on tässä ja auttaa."
"Kun...minä en kozzkaan pääzze naimizziin! Tai edezz treffeille!"
"Öö...sellaista sattuu. Ei siitä kannata välittää. Minä keksin kyllä jotain. Olen tosin vain arkkimaagi enkä jumala, mutta keksin kyllä jotain."

Sweftin otsalle kohosi kylmä hiki. Kyalamia ei naisi edes sokea kuuro jolla on krooninen nuha ja kolmen sanan sanavarasto. Siksi velholla olikin loitsu valmistumassa.

"Loitsu!" huudahti maagi pompaten ylös niin äkisti, että prinsessa rusautti nenärustonsa lattiakiviin. Ei siitä ainakaan mitään haittaa hänen ulkonäölleen ollut, pikemminkin päinvastoin.
"Prinsessa", sanoi Sweft Kyalamille, joka kompuroi pystyyn nenäänsä pidellen. "Minulla on tärkeä loitsu kesken, joten viitsisitkö poistua?"
Prinsessa nyökkäsi kyyneleet silmissä.
"Ei siitä ovesta!"
'Kops', vastasi prinsessan otsaluu velhon epätoivoiseen huutoon.

"No, ainakin nenäsi säästyi tällä kertaa. Se on se seuraava ovi vasemm..."
'Kops'
"Eikun oikealla, anteeksi vaan. Menen aina sekaisin suunnissa."

Kun prinsessa oli poistunut, katsoi Sweft kauhuissaan käsiään. Ne olivat kauttaaltaan paksun ruskean mönjän peitossa. Prinsessa ei ilmeisesti pessyt koskaan hiuksiaan. Eräs Absurdialainen taru tosin väitti, että vesi väistäisi Kyalamia, vaikka tämä yrittäisikin peseytyä. Varsin hyödyllinen ominaisuus sateessa, mutta harmittava jos harrastit ponnahduslautahyppyjä. Hetkeäkään hukkaamatta velho kaivoi esiin maljan, jonka täytti kolmen litran taskumatistaan. Kyyneleet silmissä hän upotti kätensä alkoholiin. Sweftillä oli useita hyveitä, eikä raittius ollut yksi niistä. Annettuaan sormiensa liota jonkin aikaa maagi kiskaisi ne pois ja pyyhki kätensä kaavunhelmaan. Sitten hän astui taas padan ääreen ja kohotti kätensä.

"Arburus Kuak Kuak."
Padasta nousi musta savu.
"Arburus Kuak Kuak!"

Savu muuttui vihertävän ruskeaksi, ja padassa vellova neste alkoi kuplia. Sweft hymyili itsekseen ja pyyhki hikeä otsaltaan. Kyllä loitsiminen työstä kävi, varsinkin jos olit arkkimaagi. Köhien hän katseli ympärilleen juotavaa etsien.
"Vau, viinaa!"
Yhdellä siemauksella Sweft joi pöydällä lojuneen maljan tyhjäksi.

Yöllä Sweftin mieli vaelsi seitsemäntoista vuoden taakse, prinsessa Kyalamin ristiäisiin. Linnassa oli ollut satoja kutsuvieraita, läheltä ja kaukaa tulleita kuninkaallisia ja muita ylhäisön edustajia. Sekä yksi kutsumaton, hautausurakoitsija. Vartija oli päästänyt jostain syystä hänet sisään kun miekkonen oli ottanut esiin mittanauhan, mitannut vartijan sillä ja luvannut palata asiaan viikon kuluttua. Kaikesta juhlahumusta autuaan tietämätön prinsessa oli nukkunut kehdossa kun Sweft oli saapunut vanhassa kaavussaan. Tilaisuuden kunniaksi velho oli kuitenkin kääntänyt sen nurinpäin. Kyalami oli ollut kuten kuka tahansa vauva: punainen, pyöreä ja söpö.
Ja märkä.

Kaikki oli mennyt hyvin, kunnes oli aika nimetä prinsessan kummit. Se oli perinteisesti kuninkaan tehtävä, ja niinpä tämä astui esiin kädessään tarkoin varjeltu käärö.

"Arvoisat kutsuvieraat", mörisi kuningas. Sali hiljeni välittömästi lukuunottamatta hautausurakoitsijaa, joka seinään nojaten lauloi kehtolaulua lemmikkikorppikotkalleen Ruusulle. Hänestä välittämättä kuningas jatkoi puhettaan.
"Jo muinaiset esi-isämme..."
Nuokkuvaa yleisöä katsoessaan kuningas päätti mennä suoraan asiaan, kuten Absurdian byrokratiaan kuului. Vuosien saatossa oli huomattu, että asia sijoittui puheissa aina loppuun. Niinpä puheet puhuttiin nykyään lopusta alkuun. Kun asia oli sanottu, vetäytyi puhuja johonkin nurkkaan jossa halukkaat voivat kuunnella puheen alun. Tämä järjestely säästi paljon aikaa ja korvia.

Kuningas selvitti kurkkuaan.
"Ensimmäinen kummi on... kreivi Lapitus, kuningattaren kunnioitettu veli!"
Raikuvat aplodit menivät pienelle lihavalle miekkoselle, joka nosti päätään sekunniksi sylttykupista ja röyhtäisi kiitokseksi.
"Toinen kummi on... on... kulta, kuka on toinen kummi?"
Kuningatar huokaisi ja osoitti kohti Sweftiä.
"Ai Sweft, tiedätkö sinä, kuka on toinen kummi?" kysyi kuningas.
Kuningatar potkaisi miestään ja kuulutti kovalla äänellä: "Toinen kummi on... arkkimaagi Sweft, kuninkaan henkilökohtainen ystävä!"

Aplodit kuolivat heti alkuunsa, kun yhtäkkiä jostain kajahti kimeä naisääni: "Minä arvasin sen!"
Tuo ääni sai koko salin hiljenemään, jopa hautausurakoitsijan. Syy ei ollut itse äänessä, vaan siinä että se kuului viidennen kerroksen ikkunan takaa. Puhuja tunnistettiin heti, se oli arkkimaagin sisko Dora. Jotkut väittivät häntä noidaksi, mutta se oli pelkkää panettelua. Kaikki vanhat naisethan lensivät luudalla keskellä yötä tanssimaan alasti kivipaasien edessä. Ja kantoivat sauvaa, jossa oli outoja kaiverruksia ja kutistettuja ihmispäitä. Ja pukeutuivat suippoon hattuun ja mustaan kaapuun. Ei, ei Dora ollut noita. Tai ainakaan kukaan ei sanonut sitä hänelle päin naamaa.

Kuului jyrähdys, ja Dora seisoi keskellä lattiaa. Kukaan ei voinut selittää mistä hän oli siihen tullut, mutta ehkä seinään ilmestyneellä naisenmentävällä aukolla oli asian kanssa jotain tekemistä. Savuavaa sauvaa heiluttaen noita astui kohti prinsessan kehtoa. Ihmiset pakenivat hänen edessään.
"Vangitkaa tuo nainen", huusi kuningas vartijoille kuningattaren takaa.
"Tuota... vuoroni taisi loppua juuri. Taidanpa tästä...", sanoi yksi vartijoista kävellen ovesta ulos. "Minulla on hieman huono olo", sanoi toinen asettuen makaamaan vuotavan oluttynnyrin alle. Kolmannesta vartijasta oli ilmeisesti tullut äkillisesti kuuro, sillä hän ei tehnyt mitään.

Kuningas kuiskasi Sweftille hikeä otsaltaan pyyhkien: "Sinä olet taikuri. Tee jotain!"
"Voisin vaikka vetää kaniinin hatusta, kävisikö se?"
"Tarkoitin siskoasi. Pysäytä hänet!"

Ennen kuin velho ehti toimia, kääntyi noidan sauva häntä kohti. "Askelkin vielä veli, niin olet metrin lyhyempi ja karvainen."
"Teidän Majesteettinne, oletteko huomannut, että juhlasalin kattomosaiikki on varsin mielenkiintoinen?", sanoi Sweft kuninkaalle ylöspäin tuijottaen.

"Glegle?" jokelsi Kyalami ihmeissään Doran saapuessa kehdon luo. Asiantuntijat pitävät tätä kommenttia edelleenkin tärkeimpänä ja älykkäimpänä prinsessan koskaan antamana poliittisena lausuntona. Yhä sauvaansa heiluttaen noita kohotti koukkunenänsä taivaisiin ja huusi:
"Täten minä kiroan tämän pikku palleron! Älköön hänestä kasvako kaunotarta, vaan kaikkien inhoama luonnonoikku!" Hetken aikaa Dora nyki alahuultaan mietteissään.
"Tai tulkoon hänelle ainakin hilsettä ja pahanhajuinen hengitys. Voimakas jalkahikikin riittää."
"Goo", vahvisti prinsessa noidan loitsun.

Tämän jälkeen Dora pyyhkäisi nenänsä lähelle jääneen hovimiehen hihaan ja katsoi veljeään uhmakkaasti: "Ensin veit minulta paikan Akatemiassa, sitten kiilasit ohitseni hovitaikuriksi ja nyt vielä tämä!" Sweft tuijotti suu auki.
"Ethän sinä edes halunnut akatemiaan. Hovitaikuriksi haettaessa sinä muistaakseni jätit hakemuksesta pois liitteen kaksitoista, ja..."
"Se oli liite vuotuisesta parrankasvusta", huomautti noita närkästyneenä. "Mielestäni se olisi ollut paperin tuhlausta."

Uhkaavasti ympärilleen tiiraillen Dora asteli kohti reikää seinässä. Kukaan ei näyttänyt huomaavan häntä, vaan kaikki keskustelivat innoissaan huomispäivän säästä. Halveksivasti tuhahtaen noita astui luudalleen ja lensi auringonlaskuun. Kuningas astui esiin kuningattaren takaa ja jatkoi puhettaan.

Sweft heräsi märkänä hiestä.

Seuraavana aamuna velhon ovelta kuului huolestunut koputus. Sweft napsautti sormiaan ja ovi aukeni. Sisään astui kuninkaan henkivartiokaartin päällikkö, kapteeni Titus. Tai olisi astunut, mikäli olisi saanut hilparinsa mahtumaan ovesta. Se näytti välineeltä jonka tarkoituksena oli aiheuttaa mahdollisimman paljon kipua muttei tappaa. Hetken Sweftin mielessä välähti kuva hammaslääkäristä.

"Tulen heti, odota ulkona", velho sanoi Titukselle.
"Olen jo ulkona, sir."
"No odottakaa sitten vain."
"Tuota... sir?"
"Niin?"
"Ketä minun pitää odottaa? Sain käskyn hakea teidät, mutta siinä ei sanottu mitään odott..."
"Seiskää vain siinä!"
"Ky... kyllä sir."

Titus opasti maagin pitkin linnan sokkeloita kuningasperheen huoneistoon. Kapteeni näytti tuntevan palatsin hyvin, koska ei eksynyt kuin kaksi kertaa parinsadan metrin matkalla. Viimein he pysähtyivät prinsessan makuuhuoneen ovelle. Koko hoviväki oli jo paikalla varsin huolestuneen näköisenä.
"Saanko arvata", sanoi Sweft koputtaen kuningasta olkapäälle. "Prinsessa on muuttunut rupikonnaksi, isoksi sellaiseksi."
Kuningas ei meinannut saada sanaa suustaan. Se ei tosin ollut mitään uutta. Sweft nauroi sydämellistä naurua läimäyttäen kuningasta selkään: "Koska minä tein sen!"

Kun Sweft heräsi, ihmetteli hän kummaa tunnetta ruumiissaan. Oli aivan kuin hän olisi roikkunut ranteistaan suurten teräsketjujen varassa. Katse ylöspäin selvitti syynkin. Velho roikkui ranteistaan suurten teräsketjujen varassa.

"Huomenta", Sweft sanoi vieressään seisovalle huppupäiselle jätille. Mitään ei tapahtunut.
Tuota... tässä on varmaan tapahtunut joku erehdys", velho yritti.
Huppupää hamusi vierestään instrumentteja, jotka olisivat saaneet lohikäärmeenkin ottamaan henkivakuutuksen.

"Kuule. Vie minut kuninkaan puheille. Saat kolmesataa kultarahaa."
Huppupää alkoi teroittaa pitkää veistä taskusta ottamallaan hiomakivellä.
"Neljä sataa."
Huppupää asetti ison polttoraudan hiilille kuumenemaan.
Sweft nielaisi. Oli kuin hänen kurkkuunsa olisi eksynyt täysikasvuinen peikko.
"Öö... viisi sataa ja Playladyn vuosikerran. Tai kaksi."
Viiden sekunnin päästä velho heitettiin valtaistuinsalin lattialle.

Kuningas katsoi Sweftiä vihaa hehkuvin silmin. "Puhu, niin ehkä vain tapamme sinut." Arkkimaagi kömpi pystyyn polviaan hieroen. Hän tunsi neljänsadan ja puolen silmäparin tuijottavan häntä. Puolikas kuului kuninkaan taktiselle neuvonantajalle Rufukselle, joka oli silmäpuoli. Sweft otti kasvoilleen diplomaattisen hymyn numero kolme. Velhojen oppikirjassa se kuvailtiin sanoilla olen-aivan-vaaraton-puhun-totta-ja-vain-totta-ja-onpa-vaimosi-kaunis-tänään. Kaikkien hämmästykseksi se tehosi. Kuningas ojensi kätensä ja auttoi velhon ylös. Samalla hän totesi:
"Ei kanneta kaunaa. Muistan tämän seuraavassa veronkannossa."
Sweft hymyili samaa hymyä ja kuiskasi takaisin:
"Varo ettei kihti iske."

Kuningas otti paremman asennon valtaistuimellaan ja tuijotti velhoa. "No niin, Sweft. Puhu."
"Niin... asia koskee prinsessa Kyalamia. Hänhän täyttää kohta kahdeksantoista ja..."
"Niinkö paljon? Vastahan hän oli viidentoista ja halusi tietää mitä mehiläiset tekevät kukille."
"Ihanko totta? Mitä te kerroitte?"
"Totuuden: samaa kuin haikarat savupiipuille. Mutta sinä olit kertomassa jotain, ystävä hyvä."
"Olinko?"
"Jotain prinsessa Kyalamista."
"Ai niin. Tapanahan on, että näillä seuduilla prinsessa menee naimisiin kahdeksantoistavuotiaana, eikö totta?"
"Onko? Mutta nythän hän on rupikonna. Sammakolleko sinä aiot hänet naittaa?"

Sweft hieroi parransänkeään mietteliäänä. Seuraavasta vastauksesta riippui hänen ruumiinsa ja päänsä yhteinen tulevaisuus. Ne olivat varsin kiintyneitä toisiinsa, eikä velholla ollut mitään halua aiheuttaa niille avioeroa.
"En suinkaan, teidän majesteettinne. Pikemminkin päinvastoin."
"Miten niin päinvastoin? Älä puhu arvoituksin, hyvä mies!"
"Sammakko on vain loitsuni puoliväli. Kun prinssi suutelee häntä alttarilla, muuttuu prinsessa entistä kauniimmaksi itsekseen. Ainakin teoriassa se toimii..."
Kuningas nauroi niin, että oli tipahtaa tuolilta. "Oletko hullu, Sweft? Kuka naisi sammakon?"
Sweft naurahti väkinäisesti."Öö... se on kieltämättä suunnitelman heikko lenkki. Vain täydellinen idiootti, luulisin."
"No sitähän minäkin", tuumi Majesteetti."Ja mistähän me sellaisen tähän hätään löydämme?"

Samassa valtaistuinsalin ovesta ryntäsi sisään kapteeni Titus. Hän käveli suoraan valtaistuimelle, kumarsi, otti kypärän päästään, tarjosi hilparinsa kuninkaalle ja suuteli tämän jalkoja. Byrokratiasta selvittyään hän sanoi:
"Teidän Majesteettinne! Ovella on prinssi, joka haluaisi kosia prinsessa Kyalamia."

Prinssi Rötjäke oli tehnyt pitkän matkan. Hän oli kosinut jo kuutta prinsessaa, mutta kaikki olivat nauraneet hänet pihalle: syynä oli epäilemättä ollut raha. Rötjäkkeen kotimaa Mikronia oli niin pieni ja syrjäinen, että äänikin piti tuoda sinne postipaketissa. Ainoa syy miksi maata ei ollut valloitettu oli se, etteivät viholliset olleet löytäneet sitä. Ja viimein oli koittanut se aika jolloin Rötjäke oli potkittu pois kotoaan kansantaloutta rasittamasta. Prinssin korvissa soivat yhä hänen isänsä sanat: "Nai vaikka joku rikas prinsessa. Niitähän riittää."

Kyalami oli viimeinen vaihtoehto. Huhut Absurdian rumasta prinsessasta olivat levinneet jo kauas, mutta Rötjäkkeellä ei ollut valinnanvaraa. Rikkaan appiukon takia kesti kyllä vaimoa joka tappoi variksia pelkästään katsomalla niitä. Ja Kyalamihan voisi pitää häähuntua päällään vielä naimisiinmenon jälkeenkin. Oikein tiukan paikan tullen Rötjäke oli valmis vaikka sokaisemaan itsensä.

"Päivää, teidän Majesteettinne. Olen prinssi Rötjäke, Mikronian kruununprinssi. Pyytäisin teiltä tyttärenne kättä."
Absurdian kuningas katsoi poikaa säälivästi.
"Tuota... velhollemme on sattunut pieni lipsahdus. Prinsessa on estynyt."
"Mitä on tapahtunut? Onko hän pahastikin sairas?"

Toivo pilkahti Rötjäkkeen sydämessä. Sairaasta vaimosta olisi helppo päästä eroon heti kun myötäjäiset oli maksettu.
"Ei, ei ollenkaan. Mutta hän on tällä hetkellä rupikonna."
"Ai. Minä jo luulin, että hänelle on sattunut jotain."

Kuningas kumartui istuimellaan eteenpäin niin että oli pudota lattialle. Hän tuijotti Rötjäkettä suoraan silmiin. "Te siis tosiaan aiotte naida tyttäreni?"
"No vähän siihen suuntaan. Tietenkin vaadin siihen teidän suostumuksenne."
"Jos asia todella on niin, niin sallinette minun opastaa teidät takahuoneeseen, jossa voimme keskustella tähän afääriin liittyvistä taloudellisista seikoista. Paljonko haluatte?"
"Siitä voimme kyllä neuvotella, oi kuningas... öö... en taida muistaa nimeänne..."
"Hassua, en minäkään. Se taitaa olla Majesteetti. Ainakin sillä nimellä minua hovissa kutsutaan."
Rötjäkkeen avioliitollinen tulevaisuus uudessa suvussa ei todellakaan alkanut lupaavasti.

Takahuone löi Rötjäkkeen ällikällä. Se oli niin iso, että Mikronian koko armeija olisi mahtunut sinne. Suurimmaksi osaksihan se jo olikin paikalla. Seiniä koristivat lukuisat muotokuvat miehistä ja naisista, joiden kasvonpiirteet paljastivat heidän olevan kuninkaallisia. Vai olikohan se sittenkin nimilaput taulujen alla? Prinssi ei ollut aivan varma.

"Kuka noista on prinsessa Kyalami?" hän kysyi kuninkaalta ohimennen. Kuningas oli hetken hiljaa, ja vastasi sitten varsin vaivautuneena:
"Ei kukaan, valitettavasti."
"Eikö teillä todellakaan ole tulevasta vaimostani yhtään kuvaa?"
"Ei, ei todellakaan", valehteli kuningas.

Eräs taiteilija oli vuosia sitten maalannut Kyalamin. Hänellä oli ollut valittavanaan joko elinkautinen pakkotyö tai sitten prinsessan muotokuvaaminen ja paikka hermoparantolassa. Viimeisimmässä muutossa taulu oli eksynyt kauhugallerian kuvien sekaan, eikä sitä pystytty sen jälkeen varmuudella tunnistamaan kaikkien demonien ja gargoilien keskeltä.

Kuningas käveli baarikaapille, jonka sisällöllä olisi tappanut koko Absurdian väestön pariin kertaan. Hän otti esiin viinipullon jonka etiketissä komeili pääkallo ja ristissä olevat sääriluut. "Vahvaa ainetta", ajatteli Rötjäke.
"Nyt juhlitaan", sanoi kuningas ja kaatoi prinssille täyden lasillisen outoa tummanvihreää viiniä. Rötjäke joi lasinsa yhdellä siemauksella, muutti väriään asteen punaisemmaksi ja irvisti.
"Tottakai, mutta ensin juodaan."

Häät pidettiin Absurdian tuomiokirkossa keskellä pääkaupunkia. Kirkko hallitsi seutua melko totaalisesti, sillä sen lumihuippuinen torni peitti aamuisin auringon. Rakennuksen suunnittelija, kuningas Caius II, oli ollut suuruudenhullu. Tontin saamiseksi oli käyty kaksi veristä sotaa, jossa Absurdia murskasi pari pikkuvaltiota täysin. Mutta nyt tuo rauhan tyyssija seisoi omalla paikallaan, 300 vuotta Caiuksen kuoleman jälkeen. Kirkko oli nimetty muinaisen pyhimyksen mukaan Mount Everestiksi.

Häät olivat vuoden tärkein tapahtuma, lukuunottamatta perinteisiä kansanlaulufestivaaleja. Ja taisivatpa Absurdian vuotuiset esteratsastuskilpailutkin mennä suosiossa niiden ohitse. Isot juhlat ne joka tapauksessa olivat. Kirkko oli puolillaan kutsuvieraita, joka oli tosiaan paljon. Avioparin vanhemmat lähettelivät toisilleen onnentoivotuksia kirkon keskikäytävän yli kuriirin välityksellä, ja tunnelma oli muutenkin katossa.

Pappi odotti kärsivällisesti kun prinssi Rötjäke ja prinsessa Kyalami lähestyivät alttaria. Tuleva aviomies asteli ylväästi kaavussaan joka oli sattumalta sama missä hänen isänsä oli mennyt naimisiin. Ja isoisänsä. Ja isoisoisänsä. Silkki oli nykyään kallista. Kyalami taas näytti onnelliselta pomppiessaan pitkässä hunnussa kohti kirkon etuosaa. Onnellisuus heijastui myös tavasta jolla hän sieppasi ohitse lentelevät kärpäset kielellään suuhunsa. Mutta prinsessan onnellisuus oli vain näennäistä. Sammakkona on aika vaikeaa näyttää nyrpeää naamaa. Kyalami ei pitänyt tulevasta miehestään ollenkaan, ja jos mahdollista niin vielä vähemmän. Mutta isän sana oli laki, varsinkin Absurdian prinsessalle.

Avioparin askelten kaiku ei ollut vielä haihtunut (itse asiassa se ei ollut vielä alkanutkaan: äänellä meni pari tuntia ehtiä kirkon takaseinään ja takaisin), kun pappi avasi Pyhän Kirjan. Hän katsoi avioparia, sitten heidän vanhempiaan, sitten vieraita, sitten taas avioparia, sitten kirjaansa ja pudisti päätään.

"Ei täällä kyllä mainita mitään ihmisen ja... sammakon avioliitosta. En voi tehdä sitä."
Absurdian kuningas nousi ylös rahakukkaroaan taputtaen.
"Eikä täällä sanota mitään pappien palkoista. Pistä toimeksi, mies!"

Pappi huokaisi ja katsahti ylöspäin, jossa pilvet leijailivat kirkon kattopalkkien välissä.
"Niin, tuskin jumalat siitä pahastuvat. Tämähän on joka tapauksessa vain kirja. Otatko sinä, prinssi Rötjäke, tämän prinsessa Kyalamin vaimoksesi ja lupaat rakastaa häntä niin myötä- kuin vastoinkäymisissä?"
"Otan", sanoi Rötjäke hetkeäkään epäröimättä. Ehkä hän tulisi katumaan tätä myöhemmin, mutta raha oli aina rahaa.
"Siinä tapauksessa julistan teidät mieheksi ja vaimoksi. Voit suudella morsianta."
"Boak", protestoi Kyalami, mutta kukaan ei tuntunut siitä välittävän. Hänen mielestään prinssi saisi palata takaisin sinne takapajulaan, mistä oli tullutkin. Ilman häntä ja myötäjäisiä. Ja pikkuveljeään Erikiä, joka oli varsin söpö.

"CRASH! BOOM! BANG!", sanoi silloin savun yhtäkkiä ympäröimä Rötjäke. Koko hääväki, joka oli henkeään pidättäen odottanut suudelmaa, kohahti. Prinssin tilalla seisoi koukkunenäinen kaapuun pukeutunut naikkonen.

"Hölmöt!" nauroi Dora. "Luulitteko tosiaan, että antaisin tämän kaiken tapahtua?"
Majesteetti yskähti. "Tuota... luulimme. Voisitteko ystävällisesti lakata pilailemasta ja kertoa, missä prinssi Rötjäke on?"
"Tyhmänäkö minua pidätte? Ryntäisitte heti hakemaan häntä. Sanotaanko, että hän on... turvassa."
"Syötitte hänet siis hev...", aloitti Majesteetti, kun perääntyvästä väkijoukosta astui esiin velho Sweft, joka hymyili päättäväisesti viedäkseen huomion vapisevista polvistaan.

"Tapaamme jälleen, sisko."
Dora viittasi kohti pylvään takana piilottelevaa Kyalamia.
"Tämän tyttösen takiako sinä uskallat uhmata minua?"
Sweft raapi päätään.
"Niin kai, osittain. Mutta palkkakin on kyllä aika hyvä. Parempi kuin sinulla, uskon."

Kauheasti karjahtaen noita ryntäsi sauva ojossa kohti velhoa, joka rohkeasti kääntyi kannoillaan ja juoksi.

Samassa esiin harppasi kapteeni Titus, jonka hilpari keikkui vaarallisen näköisesti juuri kirkon kristallikruunujen alapuolella. "Olkaa hyvä neiti, ja luovuttakaa prinsessa suosiolla."
Dora tuijotti häntä kuin ei uskoisi silmiään.
"Anteeksi kuinka?"
"Olkaa hyvä neiti, ja luovuttakaa prinsessa suosiolla."
"Entä jos kieltäydyn?"

Titus hieroi leukaansa miettivästi. Ennen tämä temppu oli aina tehonnut. Hän oli tosin kokeillut sitä vain Absurdian talonpoikiin ja ainoastaan silloin, kun vartiokaartilla oli ollut vähintään kaksinkertainen ylivoima. Jostain syystä Tituksella oli sellainen tunne, että hän kohtaisi vaikeuksia.

"Saatte valita, neiti: joko teemme tämän helposti tai vaikeasti. Minun tapani on helppo ja kivuton, teidän tapanne... no, hammaslääkärit olisivat ylpeitä tällaisesta työkalusta", sanoi Titus ja heilautti hilpariaan. Se osui kristallikruunuun, joka putosi räsähtäen suoraan hänen päähänsä. Ääntäkään päästämättä Titus vaipui lattialle.
"Tehdään tämä minun tavallani", nauroi Dora, kohotti kätensä, astui askeleen, liukastui kristallinsirpaleeseen ja rysähti kipeästi takapuolelleen.

Ennen kuin noita ehti ylös, oli Sweft uudestaan paikalla. Hän oli miettinyt juostessaan että sisiliskonakin voisi nauttia palkastaan, mutta päättömänä ei. Kuningas mestauttaisi maagin, jos tämä pettäisi hänet nyt.
"Nouse ylös ja taistele kuin... öö... nainen!"
"Käskystä, rakas veli. Aloita sinä."

Hetken aikaa sisarukset tuijottivat toisiaan, ja lopulta Sweft otti kaapunsa poimuista esiin silinterihatun.
"Taion nyt kaniinin hatusta", hän sanoi. Samassa hän työnsi kätensä hattuun ja veti sieltä esiin kaniinin, joka puri häntä sormeen ja juoksi sitten alttarin taakse. Dora kohotti sauvansa ja iski sen poikki polveaan vasten.
"Simsalabim, ja sauva on taas ehjä", hän sanoi ja yhdisti palaset toisiinsa.
"Olet näemmä oppinut uusia temppuja", totesi Sweft hiljaa. Hän oli jäämässä alakynteen. Katkomistemput eivät häneltä oikein sujuneet.
"Noituus on kehittyvä ammatti", totesi Dora.

Sweft otti esiin pienen hiilenpalan. Hän puhalsi siihen niin että savu pöllähti.
"Auts", velho sanoi pudottaen hiilen. Sitten hän puhalsi sormiinsa. Savupilvi alkoi muotoutua ihmisen kaltaiseksi olennoksi, ja väkijoukossa kävi hämmästynyt huudahdus.
"Oi suuri demoni Qwerrrty, anna siskolleni opetus!"

Qwerrrty astahti esiin savupilvestä. Sen kolme silmää tuijottivat ympärilleen vihaa täynnä, ja sen nahka vaihteli väriään mustasta vielä mustempaan. Sillä oli yksi käsi, joka muistutti lähinnä mammuttipetäjän ympärille kiedottua puhvelinnahkaa. Yhdellä harppauksella demoni oli kalmankalpean Doran luona ja läimäytti tätä poskelle.

"Hyi hyi, tuhma tyttö", mörähti Qwerrrty ja palasi savupilveen. Sen hälvettyä hirviö oli poissa.
Noita puuskutti vihasta. Hän kohotti kätensä ja huusi kaikin voimin: "Flega rexis mur! Iä iä Yog-Sothoth! Ananasakäämä! Hasta la Vista, baby!"
Sweft kalpeni. Hän tarttui kurkkuunsa ja alkoi korista. Hitaasti maagi vaipui polvilleen. Viimeisillä voimillaan hän kuiskasi: "Paetkaa, hullut!"
Ensimmäistä kertaa koko Sweftin uran aikana hoviväki totteli häntä.

Tuskin Sweft oli kaatunut, kun Dora jo kääntyi kohti pylvään takana edelleen kykkivää Kyalamia.
"No niin, tyttö. Olemme kahden. Tule esiin sieltä."
"Boak", sanoi prinsessa päätään pudistaen.
"Älä nyt viitsi pelleillä. Mitä sinä muka minulle mahdat?"
"Boak!"
Dora puri hampaitaan yhteen ja hymyili tavalla, joka ei enteillyt hyvää.
"JOS ET HETI TULE ESIIN SIELTÄ, NIIN TAION SINUT ENTISELLESI!"
"Boak!" tuhahti prinsessa närkästyneenä ja loikkasi kirkon keskikäytävälle, jossa noita odotti.
"Boak?"
"Sanotaanko näin: ensin vien sinut piparkakuista vietyyn taloon. Sain sen halvalla eräältä kuolinpesältä. Sitten lukitsen sinut häkkiin, ja lihotan..."

Silloin päättäväinen etusormi koputti Doraa olalle. Hän kääntyi ympäri, ja tuijotti veljeään suoraan silmiin. Sweft horjui vieläkin hiukan noidan loitsun vaikutuksesta, mutta pysyi sinnikkäästi pystyssä.
"Oletko varma, että haluat tehdä tämän sinun tavallasi?" hän kysyi ottaen samalla pikkuhiljaa etäisyyttä noitaan.
"Tottakai. Onko sinulla muka vaihtoehtoja?"
Sweft nojasi toisella kädellä pylvääseen ja naurahti pilkallisesti.
"Voi teitä noitia. Olette aina liian itsevarmoja. Mutta olkoon niin. Et siis halua luovuttaa Kyalamia tässä ja nyt?"
Dora kääri hihojaan ylös. "Tule hakemaan."
Sweft jatkoi hidasta perääntymistään ja napsautti sormiaan.

"SNAP! CRACKLE! POP!" sanoi prinsessa Kyalami. Yllätetty noita kääntyi katsomaan esiin pöllähtänyttä savupilveä. Sen keskeltä ilmestyi yskivä ja vapiseva Rötjäke.
"Luulitko tosiaan, etten arvaisi juontasi?" sanoi Sweft hiipien pikkuhiljaa lähemmäksi. "Edes kuninkaan työhuone ei ole tarpeeksi hyvä piilopaikka minun ylivertaiselle älylleni", hehkutti velho onnitellen itseään salaa siitä, että oli tullut piilottaneeksi viinapullonsa juuri sinne. Ilman niitä hän ei olisi varmaan ikinä löytänyt prinssiä.

Dora seisoi paikallaan heiluttaen taikasauvaansa kohti velhoa.
"Pysy kauempana! Muutan sinut halveksittavimmaksi olennoksi jonka tiedän! Muutan sinut arkkimaagiksi!" Punastuen hieman hän vilkaisi lattiaan ja jatkoi: "Tai siis... pysy kauempana!"

Sweft sieppasi sauvan siskonsa kädestä, kohotti sen mahtipontisesti päänsä yläpuolelle ja iski kaikin voimin polveensa. Sitten hän kalpeni, pudotti sauvan ja istahti ilmeenkään värähtämättä penkille hieromaan polvilumpiotaan.
"Onnittelut teille kahdelle", sanoi Sweft. "Absurdian lakien mukaan olette nyt mies ja vaimo."

Dora istahti keskikäytävän samettimatolle kalmankalpeana. "Ei... ei..." oli kaikki mitä hän sai sanotuksi. Rötjäke puolestaan tuijotti tuoretta vaimoaan nielaisten kuuluvasti.
"Myönnä pois, siskoseni: tällä kertaa sain sinut lopullisesti. Voimasi ovat kadonneet", sanoi Sweft ja vihelsi merkiksi ulkona odottavalle hääväelle. Pikkuhiljaa kirkko alkoi täyttyä uudestaan.

Kaikki noidat pyrkivät pysyttelemään naimattomina. Syynä oli yksinkertaisesti maailmankaikkeuden järjestys, joka pyrki säilyttämään kosmisen tasapainon. Naimisiinmenon jälkeen kaikista tavallisista naisista tuli noita-akkoja, ja päinvastoin. Kyseessä oli vähän samanlainen laki kuin se, jonka perusteella jokaista kadonnutta hansikasta kohden ilmestyi kuin tyhjästä ylimääräinen sukka.

"Mitäs täällä tapahtuu?" kysyi ensimmäisenä paikalle saapunut Majesteetti. Hänen perässään käveli muu hääväki valmiina pinkomaan karkuun pienimmästäkin vaaran merkistä. Sweft sytytti piippunsa, joka oli täytetty hänen erikoiskessullaan. Velho kasvatti sitä oman huoneensa komerossa, ja se kasvoi ällistyttävän nopeasti. Kukaan ei tuntunut tietävän, mitä tupakkalajiketta se oikein oli. Joka tapauksessa se tuntui aina saavan Sweftin hilpeälle tuulelle. Kirkkoon levisi makea tuoksu.
"Juhlimme häitä", sanoi Sweft. "Ne eivät ole aivan suunnitelmien mukaiset, mutta eivätköhän kelpaa." Hän toivoi sitä kaikesta sydämestään, sillä kuninkaanlinnassa odotti aikamoinen juhla-ateria.

Majesteetti katsoi kysyvästi vaimoonsa, joka pudisti tiukasti päätään. Sitten hän kääntyi häävieraiden puoleen.
"Arvoisa juhlaväki! Siirtykäämme nyt palatsiin. Minä tarjoan."

Ne olivat Absurdian historian hurjimmat juhlat. Viini virtasi, sadat ruokalajit katosivat ahnaisiin suihin, viini virtasi, ihmiset tanssivat kaduilla ja pöydillä, viini virtasi, trubaduurit esittivät balladeja hääparin kunniaksi, viini virtasi, maassa oli yleinen vapaaviikko ja viini virtasi.

Jälkeenpäin saatiin tietää, että naapurimaa oli päättänyt hyökätä Absurdian kimppuun, koska katsoi sen taktisesti oikein ajoitetuksi. Niinpä häiden toisen päivän aamuna Absurdian rajan ylitti kahdensadantuhannen hampaisiin asti aseistetun palkkasotilaan joukko, jolla oli verenhimoinen kiilto silmissään. Kolme tuntia myöhemmin suurin osa heistä kärrättiin takaisin rajalle umpihumalassa. Armeijan päällikkö ja hänen sata henkilökohtaista vartijaansa ovat kateissa vielä tänäkin päivänä.

Neljännen päivän iltana Majesteetti konttasi sohvalla makoilevan Sweftin luo. Tämä nyökkäsi tervehdykseksi ja ojensi tyhjän pikarin kuninkaan kanniskelemaa viinileiliä kohti.
"Mitäsh nyt?" kysyi Sweft valppaana kuten aina. Hän yritti katsoa molempia Majesteetteja silmiin.
"Onko... onko haushkaa?" kysyi Majesteetti asiallisesti.
"On, mikshi niin?" Jostain syystä Sweft ei pitänyt Majesteetin äänensävystä.
"Ei mitään erityishtä", totesi Majesteetti kättään heilauttaen."Tuli vain mieleen... Älä anna shen häiritä..."
"Mitä nyt?" sanoi Sweft pompaten pystyyn ja siitä suoraan vatsalleen lattialle.
"Shitä minä vaan... misshhäsh Ky... Kyalami on???"

Sweftin mielestä hänen oppipoikansa Damien oli varsin kiltin näköinen. Hänen silmänsä leimusivat tulipunaisina, ja kulmahampaat olivat varsin terävät. Niillä oli hyvä jyrsiä sitä kuivaa känttyä jota velho oppipojilleen syötti. Pojan otsassa oli syntymämerkki joka näytti numerolta 666. Päälaelta pilkisti esiin kaksi kyhmyä; aivan kuin pojalle olisi kasvamassa sarvet. Kaiken kaikkiaan aika mukavan tuntuinen nuori mies.

Myös hänen huoneistonsa - huolella tallin takimmaiseen nurkkaan rakennettu - oli näkemisen arvoinen. Se koostui kahdesta huoneesta, joista toinen oli yhdistetty keittiö-makuuhuone-olohuone-kylpyhuone, ja toinen Damienin työhuone. Työhuoneen lattialla oli nilkkoihin asti moneen kertaan ylisutattuja paperiarkkeja, käytettyä ja käyttämätöntä purukumia, tyhjiä olutpulloja ja pojan äidin muotokuva täynnä tikkoja. Pöydät notkuivat epämääräisistä kirjoista, kuten ‘Sata ja yksi tapaa sytyttää maaginen tuli’, ‘Merlinin muistelmat’, ‘Parhaat rottareseptit’ ja ‘Vuoden kymmenen parasta haltianeitoa’, puolityhjistä koeputkista, kirjoitusvälineistä ja Damienin isän kuvapatsaasta täynnä taltanjälkiä. Hänen perheensä oli ilmeisesti varsin sukurakas.

Asuinhuone oli paljon sotkuisempi. Jopa Sweft joutui haukkomaan henkeään, kun ovi avattiin.
"Damien! Damien!" velho huusi hieman yskien. Epämääräinen, haiseva turkiskasa huoneen toisessa nurkassa liikahti, ja sen keskeltä ilmestyi oppipojan pää.
"Tulitte hakemaan prinsessaa, vai?" mutisi Damien haukotellen. Sitten hän viittasi kohti pesualtaan vieressä lilluvaa lätäkköä.

Lätäkön keskellä seisoskeli suuri, hirvittävän ruma rupikonna. Sen kyhmyinen iho haisi hevosenlannalle ja muistutti sitä ulkonäöltäänkin. Sammakon koko ruumista peittivät näppylät, joista sojotti paksuja karvoja. Otuksen silmät olivat pyöreät ja harmaat, ja kuono muistutti itänyttä perunaa. Suun virkaa toimitti ohuenohut viiva, josta työntyi esiin pitkä, musta kieli ja kaksi ruskeaa möykkyä.

"En ole koskaan tiennyt, että sammakoillakin on etuhampaat", ajatteli Sweft. Velho kumartui kohti rupikonnaa, joka mulkoili häntä epäluuloisesti.
"Boakzzzz?", kurnutti sammakko. Ilman kulkiessa sen etuhampaiden välistä syntyi pieni vihellystä muistuttava ääni. Sweft kääntyi katsomaan Majesteettia ja hänen seuruettaan.
"On se Kyalami. Olen varma siitä."
"Siinä tapauksessa", aloitti Majesteetti viitaten seurueelleen,"otamme hänet mukaamme ja..."
"Paitsi että te ette vie häntä mihinkään!" puuttui Damien asiaan. Hän oli päässyt viimeinkin ylös vuoteestaan ja seisoi nyt toinen jalka lätäkössä vatsaansa raapien. Rupikonna hieroi itseään hänen säärtään vasten ja uikutti.

"", sanoi Majesteetti täysin sanattomana. Hämmennystä hyväkseen käyttäen Damien pisti vasemman kätensä rupikonnan alle ja nosti. Hetkeksi hänen kasvonsa lehahtivat tulipunaisiksi, sitten hän kietoi toisenkin kätensä sammakon ympärille ja nosti tämän hitaasti syliinsä. Konna nuolaisi pitkällä kielellään hänen naamaansa, kaulaansa, vatsaansa, polveansa, nilkkaansa ja sieppasi samalla suuhunsa ohi lentävän kärpäsen.
"Minä rakastan häntä, ja aiomme mennä naimisiin", ilmoitti Damien päättäväisesti. Sammakko nyökkäsi.
"Boakzzzzz!"

Majesteetin suu napsahti kiinni vain loksahtaakseen uudestaan auki.
"Mutta eihän... eihän se käy!" hän protestoi hoviväen muminan säestämänä. Damien siirtyi kohti tiskipöytää, jolta hän nosti esiin Absurdian lakikirjan.
"Siinä tapauksessa, armon Majesteetti", sanoi Damien, "näyttäisittekö minulle täältä sen kohdan, joka sen kieltää?"
"Onko meillä tuollainenkin?" kysyi Majesteetti hämmästyneenä.

Seurasi hetken hiljaisuus, jossa ainoina ääninä olivat rupikonnan sihisevä hengitys, torakoiden rapina nurkassa, leivänkänttyä jyrsivän rotan vikinä, vesipisaroiden tipahtelu tiskialtaaseen ja tallista kuuluva hevosten hirnunta. No, ainakaan ei ollut kovin meluista. Lopulta Titus kuiskasi jotain Majesteetin korvaan. Tämän kasvoille levisi suunnattoman kokoinen hymy.

"Voin vakuuttaa teille, arvon Majesteetti", ehätti Damien ensin, "että maamme laki kieltää vain miesten tai naisten välisen avioliiton." Hän nosti sammakkoa korkeammalle.
"Ja voin vakuuttaa, että tämä on naarassammakko."

Titus kuiskutteli uudestaan Majesteetin korvaan. Kuningas etsiskeli katseellaan Sweftiä, joka oli syventynyt Damienin viimeisimmän kotitehtävän, ‘Absurdian lain porsaanreiät’, tarkastamiseen. Poika oli hyvää vauhtia saamassa kiitettävää.
"Mutta maamme kruununperillisen on...", aloitti Majesteetti.
"...mentävä naimisiin kuninkaallista syntyperää olevan kanssa", jatkoi Damien. "Tiedän."
"Hahaa! Voitin!" hihkui Majesteetti voitonriemuisena. Sweft tarttui imupaperiin ja alkoi poistaa punaisella musteella tekemiään merkintöjä Damienin kotitehtävästä. Poika silitti rupikonnaa rauhallisena.
"Mutta minä olenkin kotoisin Mikroniasta."
"Niin?"
"Minä olen kuninkaallinen. Maassamme kaikki ovat sukua toisilleen", jatkoi Damien. Sitten hän nosti miettivästi etusormen huulilleen.
"Paitsi rajavartija. Hänet on adoptoitu. Mutta tosiasia on se, että me rakastamme toisiamme, ja aiomme mennä naimisiin."
"Sinä ja rajavartija?" kysyi Majesteetti. "Mitäs se meille kuuluu?"
Damien yskäisi vaivautuneena. "Ei kun minä ja prinsessa Kyalami. Mahdollisimman pian. Älkääkä turhaan muuttako häntä takaisin ihmiseksi. Rakastan häntä sellaisena kuin hän on."
"Boakzzz", vahvisti rupikonnakin asian. Sweft huokaisi syvään, otti uuden imupaperin ja poisti jälleen merkintänsä Damienin kotitehtävästä.

Majesteetti raapi hetken päätään. Sitten hän kohautti olkapäitään ja ryntäsi käsivarret ojossa kohti karkuun säntäävää Damienia.
"Tervetuloa perheeseen, poika."

Suurista kaksoishäistä oli vierähtänyt kuukausi, kun Sweft ryntäsi valtaistuinsaliin. Majesteetti oli parhaillaan pelaamassa shakkia itseään vastaan ja tapansa mukaan häviämässä. Ehkä juuri siksi kuningas vaikuttikin niin ilahtuneelta keskeytyksestä: oli tosi noloa hävitä niin kehnolle pelaajalle kuin hän.
"Mitäs nyt, Sweft?"

Sweft ei sanonut mitään, vaan työnsi pergamentin Majesteetin nenän alle. Seurasi vaivautunut hiljaisuus.
"Mikäs tämä on?" kysyi Majesteetti yrittäen saada selvää käsialasta, joka olisi saanut lääkäritkin kalpenemaan kateudesta.
"Uusi laki allekirjoitettavaksi", sanoi Sweft ja heilautti paperia vaativasti.
"Siinä tapauksessa..." sanoi Majesteetti, otti esille sulkakynän ja allekirjotti pergamentin. "Mitä siinä sanotaan? Kuka sen laati?"
Sweft veti asiakirjan takaisin ja istuutui. "Vävysi Damien. Kuuntele!"
Ja velho alkoi lukea:

"Asetus kruununperimyksen uudelleen järjestelemiseksi.

Tästä päivästä lähtien, hänen Majesteettinsa nimenomaisesta määräyksestä, astuu Absurdiassa voimaan uusi järjestely kruununperimyksen turvaamiseksi järkevimmällä mahdollisella tavalla.

Ensimmäisenä kruununperimysjärjestyksessä on kuningasparin vanhin lapsi sukupuolesta riippumatta."

"Mjoo..." kommentoi kuningas. "Ei ole sitten niin paljon paineita tehdä poikia. Olen aina pitänyt enemmän tytöistä. Ne ovat paljon kauniimpiakin." Majesteetti oli hetken hiljaa nolon näköisenä. "Yleensä."

"§ 2: Seuraavana tulevat vanhimman lapsen lapset samassa järjestyksessä."

"Tuopas on hyvä järjestely", kehui kuningas. "Se vähentää veljesmurhia tässä valtakunnassa."

"§ 3: Mikäli kuitenkin kruununperillinen kuolee lapsettomana ennen vallassaolevaa hallitsijaa, hänen kruununperimisoikeutensa siirtyy hänen puolisolleen."

"No jopas!" sanoi kuningas. "Tämähän vähentää todellakin sisäisiä riitoja kuningasperheessä. Olipas hyvä, että allekirjoitin sen. Ja tämän laati tosiaan Damien?"
"Kyllä, teidän Majesteettinne, tai siis meidän Majesteettimme. Tämä on hänen harjoitustyönsä ‘Ehdotuksia Absurdian lakiuudistuksiksi’. Sitä ei ollut tarkoitettu allekirjoitetuksi!" huusi Sweft epätoivoisena.

Koska pergamentissa oli nyt kuninkaan allekirjoitus, sitä ei enää voinut palauttaa Damienille. Sen kohtalona oli hautautua jonnekin Absurdian suunnattoman byrokratian uumeniin. Absurdiassa oli erityisiä virkamiehiä hävittämään asiapapereita, ja toisia löytämään ne. Heidän mielestään se oli varsin luonnollista. Eikä asiaa oikeastaan voinut muuttaakaan: kaikki valitukset olivat kadonneet salaperäisesti.

Kuningas shakkasi itseään yllättävällä siirrolla. "No, se on nyt joka tapauksessa laki. Mitä muuten hänelle ja Kyalamille kuuluu?"
"Kyalami viihtyy edelleen mainiosti sammakkona", totesi Sweft. "Suovesi tekee kuulemma hyvää hänen iholleen." Se ei tosin ollut mikään ihme. Kyalamin iholle teki hyvää kaikki paitsi olla kosketuksissa Kyalamin kanssa.
"Ja he ovat muuttamassa."
"Muuttamassa? Minne?" kysyi Majesteetti hämmästyneenä. "Ilmeisesti tallin takahuoneet eivät ole heille tarpeeksi. En yhtään kyllä moiti heitä, noin jälkikasvua ajatellen. Eihän nyt tallissa syntyneestä lapsesta voi tulla yhtään mitään."
"Damien osti pienen maatilan keskeltä suota. He aikovat ryhtyä harrastamaan karjankasvatusta. Asettuvat kuulemma tilallisten asemaan", vastasi arkkimaagi pergamenttia pyöritellen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän piti mitään Majesteetin allekirjoittamaa käsissään.
"Varsin kaunis idea", sanoi kuningas. "Rupisammakko viihtyy suolla varmasti oikein hyvin. Mitä he muuten aikovat kasvattaa?"
Sweft oli hetken hiljaa. "Kurkia ja käärmeitä. Niillä on kuulemma tulevaisuuden markkinat."
"Kurkia ja käärmeitä? Ovelaa. Sillä alalla ei ole paljoakaan kilpailua. On se hyvä, että Damienkin etenee elämässään."

Sweftin vaivautunut yskähdys sai Majesteetin vilkaisemaan velhoa.
"Tai siis... hyvä juttu joka tapauksessa. On aina mukavaa tietää, että ainoan lapsen tulevaisuus on turvattu", lopetti kuningas keskustelun ja päätti shakkipelinsä taitavaan mattiin.