edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Alavien pilvilinnojen maa

Harri Karttunen


    

Pitkänsalskea hahmo pellavanharmaassa nutussaan kiiruhti määrätietoisesti käytävällä, pitkä parta liehuen puolelta toiselle. Tämän olemuksessa oli tiettyä arvovaltaa, joka sai oudommankin kulkijan siirtymään syrjään hänen tieltään. Velhon pitkä suippohattu, tiukasti otsalla jöröttäen, varoitti jalkoihinjääviä vaarasta joutua noidutuksi syvimpään allikkoon. Velhon maine oli kautta Alavien Pilvilinnojen tunnettu myös siivouspalvelun piirissä, joten käytävien siivous jäi yleensä viikoiksi sivuun muilta kiireiltä. Siivoojakisällin velvollisuudeksi oli jätetty roskien kerääminen aamuisin ennen viraston työntekijöiden ilmestymistä, ja tuota onnetonta oli monesti vielä eritoten varoitettu viipymästä liian pitkään. Velhon liihoittaessa käytävällä siivouspalvelun olemattomuus näkyi hänen takanaan kiemurtelevina pölypilvinä, jotka kipinöivät Velhon helmojen sähköisyydestä.

Velho saapui hämärän käytävän päähän, syöksyen posket punaa hehkuen huoneeseen, jonka ovenraosta pelokas valokiila haisteli käytävän seinustaa. Oven paukahtaessa vasten seinää käytävän hämärä valtasi huoneen, sillä Alavien Pilvilinnojen maassa valo kaihtaa pimeää.

"Mitä tämä on?" huuti Velho heiluttaen pergamenttikääröä pahaenteisen uurteisten kasvojensa edessä.

"Se, tuota, se on...", kakisteli suippokorvainen kirjuri puisella jakkarallaan ehtimättä selventää ajatuksiaan ennen kuin Velho enti vastaamaan hänen puolestaan:

"Syksy on peruutettu! Mitä tämä tämmöinen on? Kenen luvalla, kysyn minä?" Velho seisahtui karttapallon vierelle pitäen toista kättään pohjoisen taivaan yllä. Samalla Pohjoisen Pilvilinnojen maan peitti synkkä pimeys ennustaen kaiken loppua, tai ainakin viinisadon menetystä.

"Se on sillälailla", kakisteli kirjuri kakkuloidensa takaa, "että talousosasto tarttui asiaan, koska viimeisten galluptutkimusten mukaan syksynodotus on jäänyt puolitiehen kesähelteiden jatkuttua yli odotusten. Talouspuoli ei ole myöntänyt varoja syksyn tulemiseen vaan se on kokonaan peruttu ja talvikauden alku on siirretty suoraan kesän loppuun..."

"Mitä, mitä, mitä?! Kautta tähtitaivaansineen!" Velho piteli päätään rutistaen pergamenttia vasten otsaansa. Kirjaimet tipahtelivat käärön välistä.

"Niin, syksyn ennakkoiltakin on jo ehditty perua vähäisen kysynnän vuoksi", lisäsi kirjuri vajoten pienemmäksi ja pienemmäksi Velhosta uhkuvan pimeyden alla. Jos hän olisi uskaltanut vilkaista ylös olisi hän nähnyt pienen tummanpuhuvan ukkospilven kipinöivän päänsä yllä. Hänen katseensa oli sen sijaan lukittuna lattialautojen rakoihin.

"Tämä on ennenkuulumatonta! Täysin absurdia, peruuttaa nyt syksy pienten kateongelmien takia. Kuulkaahan Tuppurainen, te pysäytätte nyt koko prosessin. Jos ei tule syksyä niin, kautta taivaan kirjokannen, ei tule myöskään talvea. Simpura soikoon!" huudahti Velho kääntyen ovelle, poistuen käytävälle yhtä määrätietoisesti kuin oli tullutkin. Kirjuri ehti jo nielaista pahaenteisimmän karvapallon kurkustaan kun Velho ilmestyi uudelleen ovensuuhun, joka natisi pelosta liitoksissaan.

"Te tulette tietämään missä syksyn raja kulkee ja te tulette nahoissanne tuntemaan miltä tuntuu olla tervapadan kipinämiehenä!" Näillä sanoilla Velho katosi kuin tyhjään.

Jännityksen helpotus loihti itsensä esiin hikipisaroina kirjurin otsalta. Hän vaappui honteloin jaloin ovelle ja sulki sen. Valo pienistä ikkunoista sinertävien lasien takaa uskaltautui hiljaiseen huoneeseen.

 

 

Tuossa tuokiossa Velho oli jo matkalla kohti omaa kotiaan poistuen kaupunkia varjostavasta virastotalosta sen länsipäädyn Astronomisen puiston kautta. Sanottiin, että puiston megaliiteista saattoi auringon avulla lukea messiaan tulon ja vaikka ennustaa energiamerilevän hintasuhdannevaihtelut. Velhon manatessa polulta kirpoilevat sorat muuttuivat pieniksi ukkospilviksi ja siellä täällä poksahtelivat kukkien nuput täyteen kukkaan kuihtuen samantien kuin säikähdyksestä. Velho käytti tätä varjoisten takakujien oikopolkua usein välttääkseen pääkatujen tuskaisia ruuhkia, niiden kävelykyvyttömiä taapertelijoita sekä lukemattomia melooninmyyjiä ja kirjastojen sisäänheittäjiä. Joskin yleensä hänen puhutteleva olemuksensa riitti pitämään turhat tunkeilijat loitolla. Hänen isänsä oli toivonut pojastaan rehellistä melooninmyyjää. Hän oli aina sanonut, että oli vain kaksi ammattikuntaa, jotka tekivät rehellistä työtä, ja ne olivat melooninkasvattajat ja suolakaivostenpitäjät. Alavien Pilvilinnojen maassa lähes jokaisella maatilalla oli omat suolakaivoksensa. Hänen isänsä oli jo varhain havainnut poikansa taidot taikuudessa ja oli ylen innostunut valjastamaan tämän kyvyt melooninkasvatukseen, mutta pelloilla kykkimiseen poika kyllästyi pian ja tahtoi Velhoakateemiaan. Eikä poika kuunnellut vanhempiensa sanaa.

Käveltyään pari korttelia mäkeä ylös ja toiset alas hän saapui baakarin vointuoksuisen takapihan kautta kujalle, joka kaikessa vaatimattomuudessaan ei houkutellut vieraita kulkijoita. Velhon asunto oli heti ensimmäisessä kulmassa Kolmannen Taivaankappaleen Veljeskunnan ylläpitämää majataloa vastapäätä. Sisäpihalle johtava portti oli niin huomaamaton, ettei sitä juuri huomaa ohikulkiessaan, mikä oli sääli, sillä jos vaivautuisi vilkaisemaan portin sisäpuolelle löytäisi sieltä silmiähivelevän kukkameren, jollaiseen ei luulisi törmäävän näillä kulmilla. Kaikki kiitos tuosta komeudesta kuului Ritari Ansiosolle, vaatimattomalle sielulle, jonka Velho pestasi apulaisekseen nuorina virkavuosinaan. Ritari Ansioso oli heiveröinen ulkomuodoltaan, eikä hänen sankaritarinansa ollut järin loistokas, vaikka hän usein korosti olevansa Neilikkaritarikunnan viimeinen edustaja. Vuosia hän eli palkkaritarina tarjoten palveluksiaan pientä korvausta vastaan niin ylävillä kuin alavillakin seuduilla vaeltaen. Velho tunsi Ansioson jo nuoruusvuosiltaan maineeltaan hieman yksinkertaisena, mutta hän piti miehestä ja tällä verukkeella tarjosi Ritari Ansiosolle vakituista majaa, jos tämä suostuisi hänen aseenkantajakseen. Oikea syy tähän oli kuitenkin se, että hän oli suuresti seurankipeä. Siitä lähtien he ovat käyneet yhdessä monet seikkailut ja istuneet monet illat Lohikäärmeen kidassa, heidän kantakievarissaan.

 

 

Ritari Ansioso oli juuri sukimassa aasiaan kun Velho säntäsi sisäpihalle. Ansioso oivalsi heti jonkin asian suuresti painavan Velhon mieltä, koska tämä marssi tavoistaan poiketen suoraan kammioonsa osoittamatta huomiotaan pihamaan kukille. Puutarha oli myös Velhon sydäntä lähellä, siksi niin usein Ritari Ansioso tapasi Velhon tuoksuttelemasta rakkaita kukkiaan lukien muinaisia loitsujaan niiden ylle.

Ritari Ansioson seuratessa Velhoa kammioon oli tämä jo syvästi uppoutuneena loitsukirjaansa, joka seisoi omalla arvostetulla paikallaan yksijalkaisen pöydän päällä kirjaston korokkeella. Ansioso nosti Velhon kiireissään lattialle heittämän kaavun vanhan mietiskelytuolin selkänojalle arvuutellen tohtisiko Velhoa puhutella. Katsomatta tulijaan Velho ojensi pergamentin tokaisten:

"Katso ja lue. Lue mitä he ovat tehneet."

Ritari Ansioso silmäili rutistunutta ja varsin vaikeaselkoista pergamenttia, josta uupui niin monet kirjaimet.

"Tämä on asia, jolle meidän täytyy tehdä jotain. Kautta Pasaatituulten, mihin on kadonnut vanhain arvojen kunnioitus?!"

"Loitsujen kanssa olisin varovainen,... ettei käy niin kuin viimeksi, muistathan, se Uuden Aritmetiikan Valtakunnan lahko ei ole vieläkään saanut pyhääkirjaansa koottua loitsusi sekoitettua heidän ammoiset säkeensä."

"Äsh," tiuskaisi Velho huitaisten kädellään, "mitäs tulevat tyrkyttämään Valtakuntaansa! Eipä silti," sanoi Velho mietteliäänä sulkien kirjansa, "tähän on vaikea löytää tarpeeksi voimakasta loitsua. Voisin helposti taikoa paikallisen syksyn, mutta sen pitäminen paikallaan vaatisi jo paljon enemmän. Ei, on oltava ovelampi. Jos voisin houkutella luontoäidin oman syksyn paikalle..."

"Mutta eihän luontaisia vuodenaikoja ole käytetty enää aikoihin! Lieneekö niitä enää olemassakaan!" päivitteli Ansioso harmaiden kulmakarvojensa takaa.

"Ystäväni, luonnon omat voimat ovat yllättävän voimakkaita, ei pelkät taiat riitä niitä kumoamaan. Aina on joku sopukka, missä ne ovat turvassa taikavoimilta. Ja juuri sen sopukan me etsimme! Kristallipallo! Paljasta kristallipallo!"

Ansioso riensi kaapille, jossa kristallipalloa säilytettiin, avasi kannen ja poisti silkkihuivin pallon päältä. Se säteili salaperäistä loistettaan. Velho asteli kristallipallon vierelle levittäen kätensä sen yläpuolelle ja luki loitsuja velhojen ikiaikaisella kielellä. Ansioso kurkotti palloa kohden yrittäen nähdä mitä kristallipallo kertoi. Sen pinta väreili hakien kuvaa, mutta vaihtuvat maisemat jäivät kovin utuisiksi, eivätkä ne kertoneet juuri mitään edes maailmaa nähneelle Ritari Ansiosolle. Viimein kuva seisahtui. Siitä saattoi erottaa jyrkästi nousevat kalliorinteet, vanhat käpertyneet männyt ja lehtipuut, jotka olivat varistaneet lehtensä maahan tulenhehkuiseksi katteeksi. Sellaista väriloistoa ei Ansioso ollut nähnyt, sillä taikoen tehtyjen syksyjen väripaletti ei ollut kovin laaja.

"Tuon maiseman täytyy sijaita jossain Käärmevuorten takana, ehkä jopa Lip-Lap meren tuolla puolen!" sanoi Velho mietteliäänä. "Kestäisi kuukausia saada tuulet viettelemään nuo ilmavirtaukset tänne. Eikä siihen yhden Velhon mahti riittäisi... Meillä ei ole niin paljon aikaa."

Velhon kääntyessä kristallipalloon selin kuva himmeni hiljalleen. Ansioso tuijotti hiipuvaa kuvaa kaihoisasti, sillä se miellytti häntä kovin.

"Mieti, mieti,…" hoki Velho naputtaen etusormella otsaansa. Hän istuutui mietiskelytuoliinsa Ansioson siirtäessä kristallipallon takaisin kaapin uumeniin siististi silkkihuiviin peiteltynä. Velho napsutteli sormiaan kuin auttaen ajatusta maailmaan:

"Cassiopeia. Me menemme tapaamaan Cassiopeiaa!"

Ritari Ansioson kasvoille heräsi odottava hymy. He ryhtyivät tuumasta toimeen ja lähtivät kohden Kärrynpyörän majataloa, joka oli mustapörssitrokari Cassiopeian majapaikka. Cassiopeia oli hyvienpäivien tuttu. Monet loitsumateriaalit eivät olleet laisinkaan saatavilla normaalien kanavien kautta, jolloin Cassiopeian kontaktit olivat osoittautuneet arvokkaiksi. Ritari Ansioso ja Velho etunenässä astelivat rivakasti mäkeä alas kohti Kärrynpyörän majataloa.

 

 

 

Kärrynpyörä oli varsin pramea majatalo ollakseen tämän korttelin rakennuksia. Sijaintinsa ansiosta se tarjosi suojaisan paikan onnenonkijoille ja sivuteidenkulkijoille. Velhon ja Ritari Ansioson astuessa sisään he törmäsivät sakeaan savuun, joka tunkeutui eteiseen pienen kievarin puolelta. He suunnistivat kohden savun alkulähdettä tietäen löytävänsä Cassiopeian juuri sieltä. Kuten löytyikin. Cassiopeia riemastui silminnähden huomatessaan vanhat tuttunsa, sitä paitsi, kaupanteko oli ollut viime päivinä hiljaista.

"Telepatiaa!" huudahti Cassiopeia. "Sieltähän sankarini saapuvat juuri kun olitte mielessäni. Kuinka Myrttipensas on lähtenyt kasvamaan, Ansioso kuomaseni?" tiedusteli Cassiopeia ystävällisesti Ansiosolle järjestämänsä Myrttipensaan siementen kohtaloa.

"Cassiopeia, emme tulleet tänne puhumaan Myrteistä, sillä meillä on paljon tärkeämpää asiaa," sanoi Velho katkaisten keskustelun heti alkuunsa. Heidän istuutuessa pöytään kievarinpitäjä kantoi tarjolle ilman tilausta kaksi kuohuavaa katkeroa.

"Asia on niin, että Velhoneuvoston talousosasto on..."

Velho ei ehtinyt sanoa enempää kun Cassiopeia jatkoi:

"Ovat menneet peruuttamaan syksyn, tiedän." Cassiopeialla oli tapansa saada haltuunsa kaikki markkinoihin vaikuttavat tiedot ennen julkiseksisaattamista.

"Aivan," sanoi Velho osoittaen Cassiopeiaa etusormellaan. Velho nosti ahteeriaan tullakseen lähemmäs Cassiopeiaa kuiskatakseen tälle asiansa.

"Sinä olet mies, joka saa käsiinsä purkillisen syksynsiementä, vai kuinka? Sinä jos kukaan alla Pilvilinnain!"

"Ooh, mutta rakas Velho, sinä tiedät että aitoa tavaraa on lähes mahdoton löytää näinä päivinä. Kestäisi enkä viikkoja saada sellainen käsiinsä, eikä siinä kaikki, mutta pitäisi kyetä järjestämään vielä kuljetuskin saadakseen syksynalun elinvoimaisena perille. Se vaatisi erikoisjärjestelyjä. Minunkin resurssini ovat siihen ehkä riittämättömät!" totesi Cassiopeia levitellen käsiään. "Vastikkeilla asia ehkä järjestyisi mutta se veisi aikaa... ja onko se todella vaivan arvoista? Rantalelut tekevät helteellä paremmin kauppansa."

"Luulet siis tarttuneeni liian suureen omenaan?" kysyi Velho arvuutellen.

"Miksi et käytä taikojasi? Se olisi varmasti helpompaa ja mutkattomampaa."

Tässä vaiheessa Ansioso yritti jo hillitä Cassiopeiaa huiskutellen käsiään saadakseen tämän lopettamaan moiset ehdotukset.

"Me kyllä tietäisimme missä syksy luonnostaan majailee... olisiko se kerta kaikkiaan niin vaikeata saada siitä edes alku? Matka tosin on pitkä, aivan taivaankannen toiselle puolelle..." Ansioso koetti onnenaan.

"Minä sanon sen teille suoraan, syksyn saaminen tänne, edes sen juuren tahi siemenen on liian suuri projekti näin pienellä varoitusajalla. Tuskin edes koko Velhoneuvosto pystyisi siihen!" vakuutti Cassiopeia.

Velho katsoi Cassiopeiaa suoraan syvälle silmiin vain havaitakseen tämän järkähtämättömän päättäväisyyden.

"Niin, ja meillä ei kerta kaikkiaan ole ylimääräistä aikaa," totesi Velho siemaisten katkeroaan.

Cassiopeia olisi mieluusti esitellyt pöydän alta mallierän maanmainioita tietäjänoppia, mutta jätti asian sikseen, koska hän tiesi vanhastaan, että Velhon ollessa uppoutunut omiin asioihinsa, olisi tälle turha ehdotella sivulta mitään muuta.

Katkerot juotuaan Ritari Ansioso ja Velho lähtivät astelemaan kotia kohden hieman allapäin. Hetken Ansioso oli mietteliään näköinen:

"On tietysti yksi keino... loitsujen ulkopuolella... suoratoiminta...," Ansioso haki sanojaan.

"Simpura! Ansioso! Sinä sen sanoit! Valjasta Anselm. Me lähdemme illan hämärtyessä retkelle Velhoneuvoston kammioon!"

"Niin sitä pitää!" hihkaisi Ansioso taputtaen Velhoa olalle.

Samassa mielialat olivat kohonneet ja kesäillan täytti voimakas odotuksen tunne.

 

 

Ritari Ansioso oli valjastanut luotettavan Anselm-aasinsa. He olivat eroittamaton pari, yhdessä he olivat hankkiutuneet lukuisiin vaikeuksiin aina kuitenkin selviytyen niistä omin jaloin kotiin. Anselm oli vanha, ei enää mikään valioyksilö, mutta varmasti jalosukuisempaa perimää kuin itse Ritari Ansioso. Illan katveessa he suuntasivat kulkunsa kohti Velhoneuvoston kammiota. Sinne murtautuminen ei sinänsä olisi vaikeaa, mutta rikoksena se olisi varsin raskauttava. Mutta Velho oli tunnettu voimakastahtoisuudestaan eikä pieni karanteeninpelko saisi häntä kääntymään takaisin. Uskollinen Ritari Ansioso tulisi seuraamaan häntä vaikka läpi palavien tulien.

Pian he saapuivat virastotalon kulmalle yrittäen olla herättämättä liikaa huomiota. Kuu loisti kirkkaana taivaan kirjokannella. Öljylyhdyt ritisivät palaessaan lyhtypylväissä. Läheisestä kievarista kuului noppapelien nostattamaa hälyä. He pysähtyivät tummanpuhuvan portin vierustalle, Velho nosti Anselmin salkusta maton, jonka hän levitti portin eteen.

Niin, miksi käyttää tavanomaisia keinoja kun voi lentää, ajatteli Ansioso harmissaan. Hän inhosi lentämistä ja olisi mieluummin kiivennyt ne tuhat porrasta vaikka jalan. He astuivat matolle Velhon ripotellessa maton päälle kuun valossa kimmeltävää pölyä samalla lausuen muinaiset loitsunsa, ja matto nousi ilmaan. Ääneti he nousivat lähes pystysuoraan ylös aivan ylimmässä kerroksessa olevalle parvekkeelle, laskeutuen sille kevyen sulavasti kuin varjo. Ansioso kääri maton olalleen, ja he astuivat avonaisesta ovesta sisään. Huoneessa ei ollut ketään, siellä oli hyvin pimeä. Hämärä verhosi heidät molemmat uteliaana aivan kuin käsin tutkien heidät päästä varpaisiin. Velho tunsi huoneen, tietäen, että sen toisella seinustalla olisi portaat alas suureen saliin, joten he suunnistivat siihen suuntaan peräkanaa käsituntumalla. Kierreportaiden alapäästä kuulsi kaihoisa valo pelokkaasti väristen. Se oli jätetty yksin suureen saliin pimeän armoille. Valo oli huomattavan helpottunut kohdatessaan tulijat ja se voimistui kirkkaaksi.

"Menemme tuonne," sanoi Velho osoittaen oviaukkoa, "kävelemme käytävän päähän ja avaamme lukon kattohuoneeseen, jolla sääkone sijaitsee. Otetaan tuli mukaan."

"Lienee turha vaivata avaimenhaltijaa mokoman takia," uteli Ansioso astellen pelottomana etunenässä kohti käytävää.

"Niin, emme halua kenenkään häiritsevän työtämme liian aikaisin."

Soihdun valo suorastaan johdatteli heidät suurelle ovelle, jossa oli järeä lukko, joka muodostui kolmesta suuresta lukkopesään upotetusta kivikuulasta. Tuli tiesi pääsevänsä tapaamaan kuunvaloa, jota se suuresti rakasti ja oli suorastaan kärsimätön, mutta samalla äärimmäisen onnellinen tästä uskomattomasta onnenpotkusta. Ovella Ansioso astui askeleen taakse antaen Velholle tilaa. Velho asetti kätensä kuulille ja luki rivin loitsuja. Kivet lonksahtivat paikoilleen ja ovi vetäytyi heidän tieltään. Edessä oli korkea huone, jossa ei ollut kiinteää kattoa, sen korvasi markiisinomainen siirrettävä katos. Huoneen keskellä oli suurin lakanoin peitelty laite, jota ei selvästi oltu käytetty vähään aikaan, eikä sitä myöskään oltu valmisteltu käyttöä varten lähiajoiksi. Ritari Ansioso veivasi markiisikatoksen syrjään Velhon poistaessa rievut sääkoneen yltä. He puhaltelivat pölyä laitteen pinnalta. Tuli leiskui ujosti hämärässä nurkassaan arasti vilkuillen kohti kuuta.

 

 

Kuun hämärässä loisteessa laite nousi uhmakkaana kohti taivaankantta. Sen torvimainen putki oli nostettu loivasti ylöspäin, siinä oli useita ohjaimia, joista saattoi kääntää kojeen asentoa niin vaaka kuin pystysuunnassa. Siinä oli painemittareita, paineenpoistoventtiileitä, tuuletinhihnat sekä pieni yksinäinen penkki, jonka pehmusteet olivat lähes loppuunkuluneet. Kuunkajo leikki kojeen patinoituneella pinnalla.

Velho astui kojeelle istuutuen jakkaralle. Hän katseli säätimiä, suoritti muutaman säädön ja kokeili tuulen suuntaa suussaan kostuttamalla sormella. Ritari Ansioso seisoi vierellä pitäen silmällä mahdollisia kutsumattomia vieraita.

"Kas tuosta ja tuosta," kuiskasi Velho innoissaan samalla polkien pedalia kokeeksi. "Oletko valmis vastaanottamaan syksyn, kuomaseni? Me tarvitsemme tunnin omaa rauhaa, jotta prosessi saadaan hyvin alulle. Pidä ovea silmällä, jos joku pyrkii sisään, lyö sumeilematta nuijallasi."

Ansioso tiesi, ettei asia ollut aivan näin yksinkertainen. Velhoneuvoston jäseniä ei noin vain voisi mennä huitomaan kaiken maailman nuijilla, mutta tarvittaessa hän ei epäröisi toimia. Velho kytki kojeen päälle. Siitä lähti köhäys, tupraus savua, aluksi lutkuttava ääni, joka nousi kimeäksi vinkunaksi. Velho polki pedalilla moottoriin vauhtia. Tuuletinhihna ulisi aikansa tottumattomuuttaan ennen kuin koko laitteisto alkoi toimia moitteetta. Kojeen torvesta säkenöi hienon hienoa valoa kuten silkkiharsoa konsanaan kohti yläisiä ilmoja ja samassa taivaankannella purjehtineet pilvet alkoivat kumpuilla ja kerääntyä kokoon. Kaukaa katsottuna sen olisi voinut nähdä selvärajaisemmin sateenkaarta muistuttavana mutta läheltä se tuskin erottui vasten pimeää taivaankantta. Ilmavirtaukset voimistuivat kojeen palkeissa ja Velholla alkoi olla vaikeuksia pitää hattua päässään. Pieni tuli soihdussa säikähti muodostuneita pilviä, sillä pian ne peittäisivät hänen ihastuksensa kohteen, eikä tämä ollut saanut edes sanaa suustaan.

"Hi-hi-hii, Ha-ha-haa!" hihkui Velho innoissaan polkien lisää tehoja säälaitteeseen.

Tuuli kävi voimakkaammaksi ja sen ääni kantautui jo kauas. Ansioso asettui poikkiteloin ovelle, sillä moinen meteli varmasti herättäisi avaimenhaltijan ja pian koko kaupungin. Kuten ollakaan, moni kadun varrella asuva kääntyi iltatokkurassaan tutkailemaan ikkunastaan äkillistä säänmuutosta ihmetellen nousevan myrskyn ääntä. Outoa oli, ettei myrskystä näkynyt merkkiäkään. Pahaenteisten äänien takia he vain sulkivat ikkunaluukkunsa luottavaisina, että huomenna olisi kuitenkin pouta kuten oli ennustettu. Jopa krouvin ovella kävi muutama juovuspäinen tuulta ihmettelemässä ennen kuin taasen palasivat rakkaiden noppapeliensä ääreen.

"Hu-huu, Hu-huuuuu!" huusi Velho ja tuskin kykeni pitämään laitetta ohjaimissaan tämän sylkiessä täysin palkein syksyä taivaankannelle.

 

 

Raikas tuuli laskeutui Alavien Pilvilinnain pihamaille ja puut värisivät koleassa. Vesimeloonit olivat halkeilleet kylmästä ja katujen varret olivat peittyneet pudonneisiin lehtiin. Kaupunki heräsi viluisena aamuun ja monen velhon otsakarvat rapisivat sormien hieroessa kummastuksissaan niiden juuria. Iloinen lallatus kuului sen sijaan ylemmiltä kujilta kolmen hahmon taivaltaessa lehtiä potkien aamuisen valon arasti tutkiessa kuuran peittämiä nurkkia, jotka hämärä oli kylmissään jättänyt.

Sinä päivänä uutinen syksystä kiiri kautta Alavien Pilvilinnojen kulovalkean tavoin romahduttaen pörssikurssit ja rantalelumyynnin. Kysyntä keltaisille sadehatuille nousi pilviin ja oudolla tavalla asian aavistanut mustapörssitrokari Cassiopeia ansaitsi muutamassa päivässä omaisuuksia. Velho ja Ritari Ansioso istuivat onnellisina takkatulen ääressä nautiskellen terästettyä katkeroa luoden toisiinsa ylen ylväitä katseita yrittäen estää naurunpurskauksia ryöpsähtämästä huuliltaan.

"Terästetty katkero on parasta nautittuna syksyisin takkatulen ääressä istuen mukavasti lämpimän viltin alla omassa lepotuolissa," totesi Ritari Ansioso.

   
* * *
Ja kun vauhtiin olet päässyt, mikset antaisi palautetta?
   

edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava