edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Veljesrakkautta

Heikki Kauma


    
Katseeni seurasi edessämme ratsastavan miehen rauhallista, itsevarmuutta huokuvaa menoa. Hän istui satulassaan ryhdikkäänä, eivätkä pitkän taipaleemme lukuisat rasitukset paljastuneet ritarin uljaasta olemuksesta. Me muut, noin parikymmentä kuninkaan armeijan haarniskoitua ratsumiestä, nuokuimme uupuneina hevostemme selässä. Jopa kaikkein väsyneimpien tovereideni kasvoilta loistivat ihailu ja kunnioitus heidän katsoessaan johtajaamme. Vuosien saatossa olin jo tottunut näkemään moista palvontaa tätä aatelista kohtaan. Häntä, nuorta lordi Richard Arlingtonia pidettiin yleisesti miehistä parhaimpana ja hän oli veljeni.

Iltaan mennessä emme olleet vieläkään tavoittaneet armeijamme vetäytyvää pääjoukkoa. Ranskan nummilla olimme kuitenkin ohittaneet muutamia pahasti harventuneita kevyenjalkaväen osastoja. Näiden repaleisten ja saastaisten sotilaiden rohkeus oli totaalisesti nujerrettu. Jopa näille moukista koostuville joukoille veljeni osoitti kunnioitusta ja rohkaisevia sanoja. Näiltä jalkamiehiltä saimme kuulla lisää todisteita ranskalaisten yllättävästä ylivoimaisuudesta. Jopa maineikas Yorkin herttuan komentama raskasratsuväki oli kärsinyt tappion. Uutiset masensivat jo ennestäänkin alakuloisia tovereitani, mutta veljeni taitavasti valikoidut sanat nostivat heidät ylös epätoivon syövereistä.

Auringon suodessa päivän viimeisiä säteitä Luoteis-Ranskan nurmikentille ratsujoukkomme leiriytyi. Pystytimme telttamme suuren metsän laitaan. Meidän kanssamme samaan paikkaan asettui joukko tavoittamiamme englantilaisia jalkamiehiä viettämään yötään tällä vihamielisellä maaperällä. Isoveljeni valvoi leirin pystytystä ja organisoi vartiovuorot.

Maatessani pienessä teltassani mieleeni kohosivat väkisinkin tuskalliset ajatukset. Richard oli aina ollut minua parempi kaikessa. Jos osasinkin ratsastaa hyvin, niin vanhempieni esikoinen oli kuin syntynyt satulaan. Sama masentava kuvio toistui kaikessa, millä oli mitään merkitystä. Kaikki pitivät isoveljestäni enemmän kuin minusta. Kateudenkyy kalvoi sisintäni, mutta vielä sitäkin pahempi oli korviini kuiskutteleva mustasukkaisuudenpeikko.

Viime kevääseen saakka olin kestänyt Richardin paremmuuden ikävänä, mutta luonnollisena elämän peruslakina. Lady Carolinen kohtaaminen oli mullistanut tämän elämänkatsomukseni. Keijukaismainen kaunotar olisi voinut olla minun, jos vain Lady Caroline ja Richard eivät olisi ikinä kohdanneet. Nähtyään veljeni nuo ruskeat silmät eivät enää loistaneet minulle.

Näihin katkeriin ajatuksiin vaipuneena ylitin unen ja valveillaolon rajan. Levottomista unista minut tempaisi telttani suulta kantautuva huuto. Ystäväni karjui minulle: "Herää! Ranskalaiset ovat löytäneet meidät. Meidän pitää paeta." Lapsuudentoverini yleensä niin kylmät hermot olivat järkkyneet ja pelko kuvastui hänen parrakkailta kasvoiltaan. Herätettyään minut William kääntyi ollakseen valmiina torjumaan ensimmäisiä vihollisia.

Kiskottuani ketjupaidan päälleni ja rynnättyäni ulos oli taistelu jo tunkeutunut leirimme sydämeen. Suurin osa maanmiehistäni oli paennut synkkään aarnimetsään, jonne raivoisat ranskalaiset heitä seurasivat. En erottanut hevostani missään kaiken kaaoksen ja tappamisen seasta. Ystäväni kanssa lähdimme raivaamaan miekoin reittiä kohti metsän suojaa tuovia piiloja. Samaan suuntaan tuntuivat pyrkivän kaikki muutkin: englantilaiset perääntyivät taistellen taikka suinpäin pakoon juosten kohti metsää.

Onnistuimme pääsemään ilman suurempia vaikeuksia metsänlaitaan, mutta siellä kimppuumme hyökkäsi neljä ranskalaista. Tässä vaiheessa oli jo selvää, että vihollisia oli moninkertainen määrä verrattuna leirissämme olleisiin. Surmasimme miekoilla kaksi sotilasta, mutta silloin ystäväni sielu erotettiin ruumiista keihään avulla. "William!" karjaisin raivosta ja iskin keihästä ruumiista irti kiskovan miehen hengiltä. Purskahtavan veren roiskuessa vilkaisin ympärilleni. Lisää ranskalaisia juoksi paikalle aseet ja haarniskat kalisten. Olin yksin ja tuhoni odotti.

Veljeni saapui silloin pelastuksekseni ja hänen varma miekkakätensä koitui vastustajieni kuolemaksi. Hän iski miekallaan hurjia, välähdyksenomaisia sivalluksia, joiden takana oli hänen lihaksikkaan kehonsa koko voima. Jäseniä irtoili ja maa värjäytyi hurmeesta. En muistanut koskaan olleeni niin iloinen Richardin näkemisestään. "Äkkiä Jack! Meidän täytyy paeta metsään. Kaikki muut ovat jo sen uumenissa taikka sitten tuonelassa." Richard sanoi ja kiskoi minut mukaansa. Joukkojen komentajana hän oli jäänyt auttamaan pakenevia miehiään ja valvomaan, että kaikki pääsisivät metsään.

Aamu oli juuri sarastanut, mutta metsässä oli vielä hyvin hämärää.

Juostessamme kuulimme selvästi ranskalaisten sotilaiden ääniä heidän etsiessään meikäläisiä. Satunnaiset taistelun äänet kertoivat joidenkin onnistuneen etsinnöissään. Välillä vihollinen ohitti meidät vain muutamien jaardien päästä, mutta ennätimme aina piiloutua paksujen runkojen taakse. Jostain syystä mieleeni pulpahti hämärä muistikuva minusta ja Richardista leikkimässä piilosta pikkupoikina.

Luulimme jo olevamme turvassa kuljettuamme syvälle puiden siimekseen. Ihmisten aiheuttamat äänet loittonivat loittonemistaan. Silloin veljeni pelasti jälleen henkeni iskemällä selkääni suunnatun keihäänterän sivuun. Olimme kävelleet suoraan kolmen mannermaalaisen väijytykseen, jonka Richard onneksi havaitsi viime tingassa. Ilman yllätyksen suomaa etua nämä kolme osoittautuivat helpoksi vastukseksi.

Kaksi miestä makasi jo kuolleina ja Richard oli viimeistelemässä viimeistä. Jos toverinsa menettänyt ranskalainen olisi tuntenut veljeni luonteen, hän olisi varmaankin antautunut. Nyt hän taisteli kuolemaansa saakka, joka ilmeni pikaisena ja siistinä tappona. Veljeni ei ollut ikinä oppinut nauttimaan vastustajan kärsimyksistä. Katsellessani siinä isoveljeni selkää huomasin hänen kaulassaan amuletin, jonka Lady Caroline oli antanut hänelle tuomaan onnea ja varjelusta. Kamppailun kiihkeässä ja kuolettavassa tanssissa amuletti oli heilahtanut esiin Richardin paidan alta, jossa se oli ollut piilossa vasten hänen rintakehäänsä.

Viha ja menetyksen tuska kuohahtivat minussa. Puristin isältämme saamaani miekkaa tiukasti ja kohotin sen iskuun. Verinen terä heilahti alas raivoisalla vimmalla ja teräs upposi veljeni niskaan. Isäni ylpeys ja äitini silmäterä lyyhistyi kuolleena maahan. Siinä hän, Richard Arlington, makasi surmaamansa nuorukaisen päällä. Richard tuskin ennätti tajuta mitään siitä kavaluudesta, joka hänet surmasi. En ole varma olisinko mieluummin toivonut hänen näkevän iskuni.

Lopulta löysin joukostamme muut, jotka olivat selvinneet hyökkäyksestä. Kerroin Richardin kuolleen urheasti taistellen ja kaatuneen vihollisen ruumiit ympärillään. Harventuneesta joukosta tuskin kukaan osasi edes epäillä minua.

   
* * *
Poistuessa palautteen voi jättää tähän laatikkoon...
   

edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava