edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Pysäkki

Saga Taskinen


    
Mies oli vihainen.

Hän huitoi käsillään ja huusi häntä puolet nuoremmalle tytölle.

Myös tyttö oli vihainen. Hänkin huitoi käsillään. Kuin kaksi vihaista pantomiinikkoa. He eivät olleet isä ja tytär. Se ei ollut perheriita. Se oli rakastavaisten riita. Äkkiä tytön musta kassi lensi kaaressa ilman halki osuen miestä kasvoille. Tyttö pyörähti kannoillaan ja katosi ihmisvilinään. Mies piteli kättään poskella, johon jokin laukun terävistä kulmista oli vetäissyt haavan samalla kun hän katseli tytön lähtöä. Kuunteli, kuinka kengänkorot napsahtelivat vihaisesti katukivetykseen.

Mies kirosi.

Kukaan ei välittänyt, muut kulkivat piittaamattomina ohitse, katse luotuna maahan, kuin häveten olemassa oloaan. Näkemättä tahi kuulematta mitään, mitä ympärillä tapahtui.

Kadun toisella puolella olevalla bussi-pysäkillä seisova koululainen katseli pää hiukan kallellaan miestä, joka nyt pyyhki verta jo ennestään likaiseen nenäliinaan. Äänet eivät olleet kantautuneet autojen aiheuttaman metelin ylitse koululaisen korviin, silti se oli herättänyt hänessä mielenkiintoa. Koululainen kääntyi kaverinsa puoleen aikoen sanoa jotain, mutta sulkikin sitten suunsa. Kaveri puhui jo jonkun toisen kanssa. Koululainen oli nähnyt toisen ennenkin, tämä oli rinnakkaisluokkalainen. He olivat samalla liikuntatunnilla. He eivät huomanneet koululaista räikeänpunaisessa toppatakissaan, joka suorastaan huusi huomiota puoleensa.

Koululainen tunsi itsensä räsynukeksi.

Tämä räsynukke oli nyt heitetty pois ja tilalle oli otettu uusi nukke. Nukke, jolla oli uusinta muotia olevat ehosteet ja vaatteet ja joka keräsi enemmän huomiota kuin tulipunaisessa takissaan seisova räsynukke.

Koululainen katsoi jälleen kadun yli.

Mies oli lähtenyt. Lähtenyt kotiin, jossa odottivat luultavasti vaimo ja lapset. Sätkynuket isompien armopalojen juurella. Ylimääräiset rattaat pyörässä jossa elämä kutoi lankansa. Tarpeettomia.

Bussi oli tulossa. Se vyöryi esiin samaisen nurkan takaa kuin ylisuuri virtahepo. Ihmiset kaivoivat esiin lompakkojaan. Virtahepo pysähtyi röhähdellen ja ihmiset yrittivät tunkea itseään sisään kapeasta ovesta.

Sisälle, pakoon purevaa pakkasta.

Sisälle, jossa sitten alkaisivat toivoa, että olisi pitänyt mennä toisella bussilla. Heidän viereensä tunkevat uudet uppo-oudot ihmiset. Ja he kääntävät selkänsä toisilleen. Katsovat ikkunasta ulos hiljaisina, yrittäen nähdä hämärtyvässä iltapäivässä jotain mielenkiintoisempaa.

Myös kaveri meni, yhdessä rinnakkaisluokkalaisen kanssa, nauraen olemattomalle vitsille.

Koululainen antoi bussin mennä.

Hän jäi seisomaan rahat puristettuna tiukasti käteen vanhan miehen kanssa. Kumpikin katsoi bussin kiikkuvaa menoa seuraavien liikennevalojen ohitse. Koululainen katsahti vanhukseen, joka seisoi kylmässä tuulessa pukeutuneena muodikkaasti täysmustaan. Vanhuksen mustien silmien pistävä katse osui koululaiseen ja tämän iho hohti yhtä valkeana kuin heitä ympäröivä lumi.

Hän oli kuin kuolema.

Hän oli kuolema. Vanha kuolema joka seisoi bussipysäkillä odottaen viimeistä kyytiään. Koululainen kohensi lähes huomaamattaan ryhtiään, napitti takkinsa ja vetäisi pipon päähänsä. Hän nosti kovia kärsineen reppunsa harteilleen ja tunki rahat taskuunsa.

Ei vielä, hän ajatteli katsoen yhä vanhusta.

Tämä nyökkäsi kuin olisi kuullut koululaisen ajatukset ja hymy häivähti varjona kasvoilla.

Koululainen vilkaisi kelloaan.
Seuraava bussi tulisi pian.

Kaveri oli pyydellyt anteeksi koko päivän ja lopulta luovuttanut ja alkanut sen sijaan pilkata. Kutsunut koululaista oudoksi kummajaiseksi. Mutta kummajainen ei enää välittänyt. Hän oli vain kävellyt pois jättäen entisen kaverinsa huutamaan yksikseen. Aivan kuin tyttö oli jättänyt miehen. Siinä oli paljolti samaa. Ja koululainen tiesi olevansa kummajainen. Hän oli tavannut kuoleman, hiljaisen vanhan kuoleman. Ei sitä todellista, mutta silti. Yöllä hän oli nähnyt painajaista, aamulla se oli jo kuitenkin unohtunut. Koululaista vaivasi ettei hän muistanut.

Nyt hän seisoi jälleen pysäkillä eikä kuolemaa näkynyt. Oliko se jo hypännyt viimeiseen kyytiinsä? Koululaisen takana seisoi nuorukainen jonka hengitys huurusi hiukan koululaisen päätä ylempänä. Koululainen alkoi huvikseen miettiä millainen silmäkulman rajamailla oleva poika oli. Miltä tämä näytti? Minkä näköinen tämä oli? Komea ja uljas kuten Morfeus, unien valtias? Hintelä rillipäinen tietokonenero? Tai jotain noiden kahden väliltä?

Koululainen näki entisen kaverinsa ja parin muun tulevan. Hän ei katsonut heihin vaan tuijotteli rähjääntyneitä kenkiään kuin yrittäen miettiä olisiko jo aika ostaa uudet. Mutta vaikka hän ei katsonut, hän kuuli. Kaveri oli kiivennyt ylös suosion portaita kaveeraamalla yhtä koulun suosituinta oppilasta.

Poika puhui heille. Kiusoitteli leikillisesti. Kuului kikatusta ja ilkamointia. Unikuva särkyi, vietiin unohdusten maille. Poika ei ollut häntä varten. Kukaan ei ollut häntä varten. Mutta bussin tullessa yhäti röhähdellen hän tunsi kuoleman katseen niskassaan. Ja näki noustessaan autoon vanhuksen.

Mitä sinä haluat?
Kuolema ei vastannut.

Koululainen ei ollut nähnyt kuolemaa viikkoon, mutta pakkaset eivät olleet hellittäneet. Koululainen oli jo tottunut siihen. Hän oli löytänyt kylmyydestä uuden ystävänkin, pienen orvon kissanpennun. Savunharmaan karkulaisen. Hän piteli sitä sylissään villapaitaan käärittynä. Ehkä se ei selviytyisi yön yli. Kissan kultaisten silmien taakse kätkeytyi jotain salaperäistä voimaa, joka loi rohkeutta yksinäiseen sieluun. Kaksi yksinäistä eivät enää olleet hylättyjä.

Kissa oli kuollut aamuyöstä. Koululainen oli mennyt kouluunsa, muttei ollut puhunut sanaakaan koko päivänä. Seisoessaan jälleen tutulla paikallaan kyytiään odottamassa hän näki miehen. Sillä oli uusi tyttö kainalossaan. Entistä nuorempi, entistä rehevämpi.

Koululainen toivotti heidät hiljaa mielessään helvettiin. Hän oli kateellinen. Ensimmäistä kertaa eläissään hän todella oli vihainen. Vihainen maailmalle, vihainen itselleen.

Illan viimeinen bussi huristeli eteen. Se oli uusi ja valkoinen. Kuskin avatessa oven koululainen tunnisti hänet samaksi joka aina oli kuljettanut vanhaa bussia. Kuski hymyili ensimmäistä kertaa ja toivotti koko maailman tervetulleeksi katsomaan hänen uutta linjuriaan. Koululainen seisoi ja tuijotti.

Kuski kysyi, halusiko tämä kyytiin vai ei.

Koululainen ei halunnut ja bussi lähti jälleen liikkeelle. Ei tuttua röhinää, ei kiikkumista eikä kaakkumista.

Vanhus seisoi hänen takanaan kissanpentu sylissään, kuolema oli muuttunut Kuolemaksi. Kaikki kolme silmäparia seurasi bussia.
Renkaat ulvoivat hädässä.
Liikennevaloissa liikenne pysähtyi.
Pakkanen oli jäädyttänyt tien.
Uusi bussi oli ajanut pojan yli.
Entinen kaveri oli leikillään tönäissyt tätä.
Rinnakkaisluokkalainen näki isänsä pitelevän sylissään nuorta tyttöä.
Tyttö näki veljensä kuolleena.
Pysäkillä ei näkynyt enää ketään. He olivat lähteneet.

   
* * *
Tästä palaute menee suoraan kirjoittajalle.
   

edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava