edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Lypsäjä ja Keksijä

Sari Peltoniemi


    
- Siellä missä minä lapsena asuin, oli jättiläisiä. On niitä varmasti vieläkin, miksei olisi.

Jättiläiset ovat niin suuria, ettei niitä tajuttu ennen kuin tiedemiehet keksivät tarpeeksi hyviä laitteita. En minä tiedä, mitä ne kojeet olivat ja miten ne toimivat, mutta ne mittasivat ja kuvasivat sillä keinoin, että jättiläisten olemassaolo voitiin todistaa. Sila voisi kertoa tiedemiesten vehkeistä vaikka mitä, jos minua kiinnostaisi. Mutta hän on jo oppinut, etteivät ne ole minun juttuni.

Niin kumminkin oli, etteivät jätitkään havainneet meitä. Me olimme niille melkein näkymättömiä. Ne hoikkaroivat päämäärättömästi ympäriinsä ja aina joskus – ei kovin usein – osuivat meidän kyliimme ja aiheuttivat kaikenlaisia onnettomuuksia. Meillekin kävi niin kuin kävi.

- Eivät jättiläiset hoikkaroi päämäärättömästi, Sila väittää edelleen kiukkuisesti jos sattuu paikalle, kun minä kerron. Mnä huitaisen kädelläni ja kaikki lapset huitaisevat pikku käsillään. Sila kääntää meille selkänsä ja marssii pöheikköön.
- Kerro vielä, lapset sanovat. – Älä piittaa Sila-tädistä.

 

- Pitäisi keksiä jättiläisvaroitin, Sila sanoi, kun me olimme vasta alakoululaisia.
- Kyllä ne varmaan keksiikin, minä sanoin.
- Ketkä ne? Sila äyskähti. Tiesin, että hän tiesi, keitä tarkoitin.
- Miksi sinä taas olet kiukkuinen? Jos meidän koulussa olisi edes yksi tyttö enemmän, niin en leikkisi sinun kanssasi enää ikinä. Sila ei vastannut vaan heilautti äkäisesti pitkää palmikkoaan.
- Ne ukkelit keksii, minä sanoin kärsivällisesti, - ne samat, jotka keksii kaiken muunkin.
- Ja sillä aikaa me istutaan ja odotetaan, että joku tulee ja astuu meidät littuun?

Minuakin rupesi suututtamaan.

- Me ollaan vain pieniä tyttöjä. Ei me voida mitään tämmöiselle asialle. Huuda vaikka opettajalle, mutta älä minulle.

Mutta Sila oli jo silloin niin kahjo, että rupesi kehittelemään omaa jättiläisvaroitinta. Kaiket illat hän viritteli hassua laitettaan, ja minä olin niin yksin, niin yksin. En – tietenkään - halunnut leikkiä poikien kanssa. Sen sijaan puin nukkeni sadalla eri tavalla. Joskus jopa luin läksykirjoja, kun olin niin kovin pitkästynyt.

Toisinaan kävin vakoilemassa Silaa. Kurkin varovasti mökin ikkunasta, kun hän ruuvaili ja teippaili metallinpalasia yhteen. Välillä Silan isoveli kävi nauramassa hänelle ja tökkäämässä jonkun lerppuvan antennin irti, ja välillä heidän äitinsä pyysi Silaa syömään. Sila nakersi vastentahtoisesti leivänpalan ja juoksi sitten takaisin rakkineelleen. Kerran näin hänen itkevän kuulokkeet korvillaan, mutta silti hän istui työnsä ääressä aina, kun kävin katsomassa. Jos hän ei rakentanut, niin hän luki lukemasta päästyäänkin ikävän näköisiä, jumalattoman paksuja kirjoja, joita hän oli pinonnut pöydälle ja lattialle.

- Muistatko vielä jättiläisvaroittimesi? minä kysyn vieläkin Silalta silloin tällöin. Minua naurattaa, mutta Sila ei osaa vieläkään edes hymyillä mokomalle asialle.

 

- Kerro vielä siitä, kun sinä ja Sila-täti tulitte tänne ja siitä, kun isä…, mankuu pienimmäiseni, mutta minua ei enää huvita istua jouten ja jaaritella.
- Ensin lypsetään lehmät ja kerätään manna. Sitten laitetaan vuoteet kuntoon ja katsotaan, ettei sadekatos vuoda.

Lapset keräävät nuristen pikku kannunsa ja ämpärinsä ja lähtevät etsimään lehmiä, jotka piileskelevät mikä missäkin. Osa voi olla kilometrien päässä, niin että meiltä kuluu koko pitkä ilta, kun seuraamme niitten tuskaista vinkunaa. Niitten utareet ovat täynnä, mutta ne eivät vieläkään ymmärrä, että meiltä ne saavat helpotuksen. Ne pulskat typerykset kökkivät hiljaa paikoillaan, odottavat ja antavat meidän tehdä kaiken työn.

Minä ja Sila löysimme lehmät melkein heti tultuamme. Ensin pelästyimme niitten mustankiiltäviä kuoria, mutta pian huomasimme ne lauhkeiksi ja tyhmiksi. Sila vietti niitten kanssa pitkän aikaa ja tuli sitten riemuissaan kertomaan, että voisimme lypsää niitä. Tietysti näitten lehmien maito on verensekaista ja hiukan kitkerää, mutta samalla se on paljon ravitsevampaa kuin se, mitä tavallisista lehmistä saa. Emme tarvitse muuta. Mannaa keräämme vain vaihtelun vuoksi ja siksi, että sitä on saatavilla niin runsaasti.

- Oletko nähnyt isää? kysäisen toiseksi vanhimmaltani samalla kun lypsän ja lapsi kaapii harmaata mannaa ämpäriinsä. Lapsi nyökkää.
- Se lähti aamulla keihään kanssa, kun te muut vielä nukuitte.
- Hyvä niin. Saadaan jotakin siivekästä iltaseksi tai viimeistään aamulla.
- Minä en tykkää lihasta, lapsi nyrpistelee.
- Niin, eihän se ole kovin maukasta raakana. Mutta kun tulta ei voi tehdä, niin siihen on tyytyminen. Kasvaville lapsille…
- Minä haluaisin joskus nähdä tulen. Kertoisit siitä vähän, toiseksi vanhin innostuu. - Minkä värinen tuli on?

Lehmän utareet ovat tyhjenneet. Taputan hiukan sen päätä tuntosarvien takaa.

- Olen kertonut jo tuhannesti. Miksi pitikään mennä mainitsemaan koko asiasta.
- Voi kun me tehtäisiin tuli edes kerran!
- Vaikene jo. Onko ämpäri täynnä?

 

- Sila-tädin jättiläisvaroitin ei ehtinyt valmiiksi. Tokkopa siitä olisi ikinä valmista tullutkaan, mutta hän joutui kumminkin jättämään sen kokonaan kesken. Sillä kun yhtenä iltapäivänä tulimme koulusta, oli polullemme kasvanut kukkula. Se kasvoi punaruskeaa, villavaa pensasta eikä sitä käynyt kiertäminen, koska se oli niin kovin suuri.

- Mistäs tämä on tullut? minä ihmettelin, mutta lähdin heti raivaamaan tietä puskien välistä. Paikoin ne näyttivät olevan korkeampia, mutta niitä oli helppo työntää sivuun.
- Odota, Sila vaati. – Ei mäkiä kasva tyhjästä. Mennään takaisin kouluun ja kerrotaan opettajalle.
- Älä viitsi, Sila. Minulla on nälkä. En millään jaksa kävellä takaisin koululle.

Tässä kohti jännitys käy pienimmäiselleni ylivoimaiseksi ja hänen on pakko hihkaista:

- Se olikin jättiläisen pää.
Hän nauraa kihertää kämmeniinsä ja minä myönnän: - Niin. Mutta me ymmärsimme sen vasta sitten, kun pitkä aika oli kulunut.
- Te ymmärsitte sen vasta sitten, kun minä kerroin, kuuluu ääni pimeästä.

Mieheni astuu esiin ja lapset pomppaavat vuoteiltaan ihmettelemään hänen saalistaan: se on kookas, läpikuultava otus, jonka silmät ovat suuremmat kuin pienimmäiseni pää.

- Yäk, yäk, yäk! lapset huutavat samalla kertaa kauhuissaan ja ihastuneina.
- Tuota meidän sitten pitäisi syödä, mumisen puoliääneen. Samassa huomaan, että jotakin puuttuu.
- Veit siivet Silalle.
- Hän tarvitsee niitä, mies vastaa huolettomasti ja rupeaa hetimmiten paloittelemaan otusta.
- Sila tarvitsee kaikenlaista, minä huomautan, mutta mies ei enää vaivaudu kiistämään tai edes vastaamaan. Hänen mielestään asia on käsitelty loppuun jo vuosia sitten, mutta minä en opi sietämään sitä ikinä.

 

Sitä voisi varmasti luulla, että jättiläisen päälaella on hyvinkin hienoa asustella. Komeat maisemat, paljon vaihtelua, ulkomaanmatkailua ja niin poispäin. Mutta me emme näe jättiläisen tukan lomitse muuta kuin sen, onko yö vai päivä. Me emme edes tiedä, milloin hän liikkuu ja milloin on paikoillaan. Menimme päähän jätin levätessä ja voisimme poistuakin hänen ollessaan pitkällään, mutta lakkasimme yrittämästä mokomaa jo kauan sitten: mahdollisuus osua oikella hetkellä oikeaan paikkaan on häviävän pieni.

Tietysti kaikesta tuli parempaa sen jälkeen, kun törmäsimme mieheeni – tai pitäisi kai sanoa mieheemme. Tulivat lapset, tuli vaihtelua ruokavalioon, tuli odottamisen aihetta ja vähän jännitystäkin.
Sila-parka on maho ja käyttää kaiken aikansa keksimiseen ja rakenteluun niin kuin ennenkin. Meidän pitää kantaa hänelle kaikki metallinpalat ja puusäleet, joita löydämme.
- Rakennan meille lentokoneen, Sila kehuu. Se vanha neropatti.

Minun pitää ruokkia väki ja solmia kaikille vaatteet ja astiat.
Jossakin vinkuu lehmä ja havahdun:

- Mennään lapset.

Kävellessämme toiseksi vanhin taas toiveikkaana kyselee:
- Lentokoneen lentämiseen tarvitaan tulta, eikös tarvitakin?

   
* * *
Seuraava laatikko lähettää palautteen suoraan kirjoittajalle.
   

edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava