edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Bleijkin kuolema

Kalle Alander


    
Bleijk makasi kylmällä ja kostealla kivilattialla. Hänen ruumiinsa oli viilloista turta ja useat nuolet olivat lävistäneet hänen rintakehänsä. Bleijk ei tuntenut enää mitään, hän vain tuijoitti Lorannahia, joka oli kyyristynyt hänen viereensä pitäen samalla kiinni tämän kädestä. Bleijk koitti nostaa päätään, mutta yritys sai vain hänen silmissään sumenemaan.

- Pysy vain paikallasi. Sinulla ei ole mitään hätää, Lorannahin hieman surustu särisevä ääni lausui.
- Minä... Minä kuolen, enkö kuolekin? Bleijk katsoi Lorannahiin virnistäen hieman samalla.
- Ei, et sinä kuole. Et saa kuolla, entistä epätoivoisempi ääni saavutti Bleijkin korvat.
- Kyllä minä kuolen, mutta voisitko tehdä minulle..., Bleijk sai kouristuksen ja vääntelehti hieman tuskanpistoksesta, jonka jälkeen jatkoi,
- Voisitko tehdä minulle palveluksen?
- Aivan mitä vain haluat, Lorannah sanoi pidätellen selvästikin itkuaan.
- Ota kääreet pois kasvoiltasi. Ha-haluasin nähdä kasvosi, Bleijk sai sanotuksi.

Lorannah alkoi kääriä pois mustia kääreitään kasvojensa edestä. Hänen kasvonsa olivat kauniimmat, kuin Bleijk oli osannut kuvitella. Hieman luiset, mutta kauniit. Vaaleat hiukset roikkuivat siron naisen olkapäillä ja luolaston synkkä lyhtyjen tahdittama valo sai Lorannahin näyttämään suorastaan upealta.

- Sinä olet kaunein näkemäni olento, Bleijk kuiskasi, lopettaen lauseen veriseen yskimiseen.

Kyynel valui pitkin Lorannahin sileätä poskea ja Bleijk kurotti verisen kätensä pyyhkimään sen pois.

- Älä itke. Näin kaikille käy lopussa. Näin se on tarkoitettu, Bleijk tiesi että tästä hän ei tulisi selviämään, mutta tiedettyään miltä Lorannah näytti hän sulki silmänsä onnellisena ja alkoi lipumaan kohti huomista.

Sumun seasta Bleijk kuuli Lorannahin itkun ja niiden lomassa kaikkonevia askelia. Nyyhkytys hiljen askeleiden edelleen kaikotessa ja lopulta äänet hälvenivät lopullisesti.

- Enkö minä kuollutkaan Bleijk sanoi itselleen, hän avasi silmänsä vain löytääkseen itsensä leijumassa tyhjyydessä. Kaukana hän saattoi nähdä ruumiinsa makaamassa kivisellä lattialla iloinen hymy kuolleilla huulillaan.
- Mordon tykö, toivon vain että Lorannahkin saapuu tänne joskus, mutta ei liian pian. Hänen on saatava elää.

Nyt Bleijkin eteen avautui käytävä. Hän käveli sitä pitkin ja se vain tuntui jatkuvan kohti äärettömyyksiä. Hän ei uskaltanut arvaillakaan missä oli, joskaan ei edes olisi halunnut. Pääasiahan oli että hän oli poissa maallisesta maailmasta ja paluuta ei olisi. Käytäviä meni ja tuli, se olisi viimeinen koitos. Löytää tie omaan kohtaloonsa. Kukin käytävä johtaisi omaan loppuunsa, erilaisen kohtalon täyttymiselle ja vaikka Bleijk kuinka yritti, niin ei hän pystynyt hahmottamaan omaa käytäväänsä.

- Mikään näistä ei ole minulle, hän sanoi ja koitti etsiä uutta tietä jokaisen hylätyn tilalle.

Bleijkin hylätessä kohtalo polku toisensa jälkeen, hän vihdoin lopetti yrittämisen.

- Eivät nämä ole minua varten. Tunnen että minulle on jotain tärkeämpää, ehkä jotain suurempaa.

Eikö kukaan voi auttaa minua? Olenko todella näin yksin kaikkien valintojen keskellä? Näin ei voi, eikä saa tapahtua! Kiroan entisen elämäni. Kiroan jumalat, kun ovat minut tänne jättäneet, ei silti että hekään voisivat minua enää auttaa, Bleijk lopetti uhoamisensa ja huokaisi syvään. - Kuuntele minua, seuraa tietäni, kuului ääni tyhjyydestä.

Bleijk leijui ympäriinsä, mutta ei vain löytänyt äänen tulosuuntaa.

- Missä olet? Kuka lienetkin, Bleijk huusi tyhjyyteen.
- Tule tänne..., Ääni kaikui tyhjyydessä.

Bleijk katseli vielä kertaalleen ja huusi,

- En näe reittiä, en näe mitään!
- Et näe reittiäsi, koska sinun reittisi ei ole tarkoitettu kuolevaisille. Sinun on hylättävä kuolevainen olemuksesi ja katsottava ympärillesi. Katso jumalan silmin, näet kaiken uudella tavalla.

Bleijk kuunteli ihmeissään ja huusi jälleen, tällä kertaa epäuskoisena,

- Miten kuolevainen voi nähdä jumalan silmin? Mitä yrität minulle kertoa?
- Ei, sinä et ole kuolevainen. Suonissasi virtaa jumalan veri, minun vereni rakas poikani, ääni vastasi lempeällä sävyllä.
Bleijk keskittyi ja yritti nähdä kaiken eri tavalla. Hän keskittyi ja punainen sumu alkoi nousta hänen ympärilleen. Viha nousi hänen sisällään. Raivo purkautui ulos huutona, joka jylisi tyhjyydessä. Bleijk näki nyt kaiken toisin ja hänen tunteensa olivat poissa, vain viha ja raivo säilyivät.

- Jumalten silmin..., hän sanoi itsekseen.
- Niin juuri, poikani. Seuraa nyt vain reittiä, jonka näet.

Bleijk katsoi ympärilleen ja lopulta huomasi uuden reitin. Vihan ja raivon peittämän reitin. Jumalten tien. Kulkiessaan sitä kohti Bleijk alkoi tuntea itsensä varmemmaksi ja toivo heräsi hänen sisällään.

- Tarkoittaako tämä sitä, että voin palata takaisin. Se olisi ainoa asia jonka haluaisin tehdä, Bleijk puhutteli ääntä leijuessaan punaista reittiä yhä edemmäs. Vaikka Bleijkin tunteet olivatkin hävinneet, niin silti tunteensa Lorannahia kohtaan olivat säilyneet.
- Kaikki aikanaan, ääni vastasi tunteettomasti.

Bleijkin kulkiessa yhä pidemmälle, hänen mieleensä kantautui muistoja, joita ei ollut ennen muistanut. Niissä hän asteli suurilla ruumiiden täyttämillä kentillä ja jotenkin katseli kaikkea ylempää. Aivan kuin ei olisi ollut omassa ruumiissaan, vaan jonkin suuren hirviön sisällä. Toinen muisto iskeytyi Bleijkiin. Hän seisoi taas samaisen ruumiin sisällä ja ympärillään seisoi kolme jumalallista olentoa. Heistä huokui jumaluutta. Pätkittäiset muistot jatkuivat. Nyt sama muisto, mutta kolme jumalallista olentoa makasivat kuolleina hänen jaloissaan.

- Mitä nämä ovat? Mikä minä olen ollut? Bleijk kuiskasi äänelle.

Ääni ei vastannut.

Käytävän päässä alkoi hahmottua iso, huonetta muistuttava tila. Bleijk leijui huoneeseen ja yht´äkkiä hän oli taas omassa ruumiissaan.

- Kävelen taas! Hän huusi ja alkoi jaloitella pitki huonetta.
- Et ole vielä palannut, joten älä vielä riemuitse, ääni kuului hahmolle, joka oli ilmestynyt keskelle huonetta. Bleijk pysähtyi ja jäi katsomaan hahmoa.

Punainen valo oli kadonnut ja huone oli muuttunut puna- hohtoisesta pimeäksi kammioksi. Punaiset silmät hehkuivat hahmon päässä. Bleijk pystyi hahmoittamaan ruskehtavan haarniskan ja hahmon vihertävän ihon.

- Kuka sinä olet? Bleijk kysyi hahmolta.
- Poikani, etkö muista isääsi. Hirviöiden jumalaa, hahmo naurahti ja kumpuava nauru kuullosti sadistiselta, mutta Bleijkistä kuitenkin hieman lohduttavalta ja turvalliselta.
- Runku´rah? Et voi olla isäni. Runku´rahilla ei ole kui yksi lapsi ja hänet..., Bleijk meni hilajaiseksi ja hänen naamansa venähti järkytyksestä.
- Niin poikani, se olet sinä. Ei sinua onnistuttu karkoittamaan. Oma poikani Kaneoden, Runku´rah lausui ylevästi.

Kaneoden. Nimi iskeytyi Bleijkin aivoihin ja tuntui vääntelevän niitä. Bleijk tunsi pistoksia joka puolella ja hän alkoi huutamaan tuskasta.

- Totuus sattuu. Eikö vain, mutta älä huoli ei se niin kauhea ole, Runku´rah asteli lähemmäs.
- Mene pois! En halua muistaa! Mene pois, Bleijk oli tipahtanut maahan polvilleen ja piteli käsiä ohimoillaan.

Runku´rah asteli hieman taaemmas ja Bleijk nousi seisomaan. Tuska oli hellittänyt ja tuskan kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.

- Miksi astuit kauemmas, aivan kuin pelkäisit minua. Jos olen poikasi, niin miksi pelkäät minua, Bleijk katsoi jumalaa kohti.
- Kyllä. Minä pelkään omaa poikaani. Et ole edes täydellinen jumala ja pelkään sinua, mutta en ole ainoa. Jokainen jumala pelkää sinua, Runku´rah sanoi kunnioittavalla äänen sävyllä.
- Miten niin jokainen jumala? Mitä minä olen tehnyt heille? Bleijk kysyi isältään.

Runku´rah käänsi selkänsä hänelle ja nosti kätensä ilmaan.

- Kaneoden katso, niin saat tietää mitä olet tehnyt. Se on enemmän kuin kukaan jumalista on pystynyt tekemään.

Kauaa et voi kuitenkaan katsoa, sinut on lähetettävä takaisin. Maallisessa maailmassa on alkanut kuohua. Sinua tarvitaan ja on aikasi näyttää maailmalle kuka olet, tämän sanottuaan Runku´rah täytti erään seinän illuusioilla. Niissä näkyi, kuinka Kaneodenin valtava massa puski läpi muureista, tappoi massoittain eläviä ja teki kaikkea muuta mitä Bleijk ei voinut sisäistää itseensä.

- Enhän minä ole lähellekään tuollainen mesoava hirviö!
- Et vielä, mutta tulet jälleen olemaan. Ennen karkoitusta oli tuollainen. Lähdit pohjoisiin maihin, enkä nähnyt sinua enää, kun vasta nyt, Runku´rah sanoi liikutellen käsiään ja täten muokaten kuvaseinää yhä uudelleen.
- Poikani, et varmaankaan muista tätä tapahtumaa. Katso... Haltijoiden kaupunki Hanuitan. Sieltä alkoi Demonian herran nousu ja sekin sinun johdostasi,

Runku´rah sanoi ja osoitti seinää.

Bleijk katsoi kuinka tuo vihertävä hirviö murskasi tietään läpi Hanuitanin ja lopulta sisään linnaan. Tuolloinen kuningas Galtora kuoli hänen käsiinsä ja hänen puolisonsa Macra sai saman kohtelun.

- Minä olen siis aiheuttanut myös haltijoiden rappeutumisen. En saata uskoa sitäkään, Bleijk sanoi.
- Uskottava sinun on, koska sen teit. Ja se ei edes ollut paha teko verrattuna Velanmirin, Hastin ja Homonuksen tappamiseen, Runku´rah sanoi pienoinen virne naamallaan.
- Keitä he olivat? Bleijk kysyi uteliaana.
- Niin et tietenkään muista. He olivat Melandorikin kolme vanhinta poikaa. Ylijumalat eivät pidä siitä että heidän lapsiaan tapetaan. Kuitenkin itse Melandorik oli lähettänyt poikansa tuhoamaan sinua, Runku´rah puhui jälleen kunnioittavalla sävyllä.

Nyt Bleijk ymmärsi näkynsä punaisessa käytävässä. Jumalaiset olennot olivat Melandorikin poikia, jotka hän oli omin käsin lopettanut.

- Mutta, kun palaan takaisin, niin eikö hän sitten yritä tuhota minua ja eikö hänen valtansa riittäisi pitämään minut täällä, Bleijk kysyi jälleen.
- Kyllä hän varmaan pitäisikin sinut täällä, jos tietäisi että olet täällä. Mordo sen sijaan ei halua pitää sinua täällä, Runku´rah sanoi ja osoitti huoneen toiseen päähän. Siellä seisoi mustaan kaapuun verhoutunut hahmo. Hahmo lähti astelemaan kohti Runku´rahia ja tämän poikaa Bleijkiä. Hahmo piteli oikeassa kädessään pitkää sauvaa, jolla auttoi muuten niin vaivalloisen näköistä askeltaan. Bleijk katseli tämän hiljaista astelua ja pani merkille sauvaa pitelevän käden. Se oli pelkkää luuta, samoin kuin pääkin oli vain pelkkä pääkallo, mutta hyvin verhottu sellainen. Vain leuka näkyi.

Mordo asettui Runku´rahin eteen ja sanoi kuiskaavalla äänellä,

- En halua pitää poikaasi täällä enempää kuin on pakollista. Pelkään hänen tekevän jotain typerää.
- No päästä hänet sitten pois ja takaisin maan päälle, Runku´rah sanoi vihaisesti ja hänen silmänsä loimusivat punaisina.

Mordo suuntasi katseensa lattiaan ja sanoi jälleen hiljaisella sihinällä,

- Olen pahoillani. En voi tehdä sitä ennenkuin poikasi suostuu jumalten ehtoihin. Nyt kun he tietävät missä Kaneoden oleilee, niin he eivät halua päästää häntä silmistään.
- Mitä?! Sinä kerroit heille! Enkö sanonut Melandorikille, että pitäisi huolta omista asiostaan. Enkö nimenomaan kehottanut häntä pitämään näppinsä erossa! Runku´rah huusi raivosta ja Mordo asteli hieman taaksepäin.
- Eikö minullakin ole jotain sanottavaa tähän asiaan, Bleijk yhtyi keskusteluun.

Runku´rah ja Mordo katsoivat tätä kuuntelevaisina.

- No? Sano kantasi poikani, Runku´rah sanoi.
- Voisitteko kutsua minua Bleijkiksi, olen tottunut siihen nimeen. Ja jumalten ehdoista, en voi suostua niihin ennenkuin olen ne kuullut, Bleijk sanoi hieman yksitoikkoisella äänellä.

Mordo katsoi hieman yllättyneenä häneen ja sanoi kuiskaten,

- Olen hämilläni. En tiennyt että Kaneoden osaa neuvotella.
- Bleijk! Se on nimeni! Bleijk huusi ja jatkoi,
- Sitä toista nimeä en mielelläni edes halua kuulla.
- Kehitystä totta tosiaan, Mordo sanoi entistä enemmän ihmeissään ja alkoi luetella jumalten ehtoja paluuta varten,
- Niin suurin osa jumalista ei voi sietää sinun tekojasi. Itse en kuulu näihin, koska en saa ottaa kantaa. Ehtoja takaisin paluuseen on kolme, Mordo veti kaapunsa alta amuletin ja ojensi sen Bleijkille, jonka jälkeen sihisi taas,
- Tämä sinun tulee ripustaa kaulaasi, etkä saa ottaa sitä pois koskaan. Sen avulla Mirith pystyy paikantamaan sinut, missä lie oletkaan. Toisena ehtona, on sinun hylättävä kaikki entiset ystäväsi. Tätä vastaan tulet rikkomaan, mutta se tulee olemaan kohtalon vika, ei sinun vikasi. Kolmas ehto on vaikein toteuttaa. Se koskee erästä jumalaa, joka on kasvattanut voimiaan liikaa.

Runku´rah käänsi katseensa Bleijkiin,

- Niin tätä minä arvelinkin. He aikovat käyttää sinua aseena, vaikka juuri sen takia sinulle nämä ehdot annetaan.
- Kuka on tämä jumala? Bleik kysyi Mordolta, huomioimatta sen enempää isänsä tokaisua.

Mordo kääntyi Runku´rahiin päin ja sanoi jälleen kuisakaavalla äänellään,

- Sinun isäsi isä, Demonian herra.

Runku´rah nyökkäsi, aivan kuin olisi arvannut mitä tuleman piti.

   
* * *
Tämän laatikon palaute menee suoraan kirjoittajalle
   

edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava