edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Palkkamurhaaja

Iiris Mäntylä


Planeetan palvelukseen en halunnut. Niin vain kävi, kun isäni alkoi yliopistosta valmistuttuani periä minulta vuokraa, johon rahani eivät riittäneet. Eräänä kahvilailtana päätimme kahden humanistiystävättäreni kanssa, että pyrkisimme armeijaan. Siellä ainakin asuminen olisi ilmaista peruskoulutuksesta alkaen.

Huomasimme pian vihaavamme systeemiä ja ideologiaa. En ole koskaan halveksinut mitään yhtä paljon kuin sokeaa tottelevaisuutta, siksi en ole koskaan pitänyt koiristakaan. Nyt yritin taivuttaa luonnettani tuohon luonnottomaan joustavuuteen ja pidin sitä eräänlaisena sisukokeena. Isä oli uudesta valinnastani huomattavasti ylpeämpi kuin teologian ja historian maisterin tutkinnosta ja vihjaisi, ettei takaisin olisi tulemista, jos keskeyttäisin. En välittänyt isän mielipiteestä, mutta minua innosti tieto, että hän oli inhonnut palvelusaikaansa. Päätin näyttää kestäväni vähintään sen mitä hän.

Lomilla suunnittelimme Helgan ja Emman kanssa kuitenkin, että keskeyttäisimme. Täytyihän ihmisellä olla edes jonkin verran tervettä järkeä, suhteellisuudentajua ja itsekunnioitusta. Helga halusi pyrkiä toimistotehtäviin esikuntaan ja Emma haaveili perheestä maalla. Minä en tuntenut kuin yhden toiveen, jonka olin oppinut syvällä lapsuudessa ja jonka pidin salaisuutena: toivoin, että löytäisin ja toteuttaisin sen tarkoituksen, jota varten minut luotiin.

Emme toteuttaneet unelmia keskeyttämisestä. Sen sijaan otimme käyttöön suunnitelman vapaudesta ja luovuudesta maastoharjoituksissa. Meidän piti suunnistaa, löytää vihollinen ja vangita tai tappaa. Hommaan kuului selvät säännöt, mutta emme jaksaneet leikkiä enää niiden mukaan. Jätimme muun ryhmän vihollisen saartamaksi, vaihdoimme ylle tätivaatteet, teeskentelimme eksyneitä marjastajia, saimme kyydin vihollisen päämajaan ja ammuimme kaikki.

Se oli tietysti lapsellista. Meille karjuttiin niin että kuulo oli mennä ja käskettiin lähteä sirkukseen, koska siellä saisimme pelleillä. Sitten meidät komennettiin pakkaamaan. Kun odotimme bussia kaupunkiin, meille tuotiin paperit, joissa luki, että meidät oli hyväksytty koulutettaviksi erikoisjoukkoihin, vaikka emme olleet pyrkineet mihinkään. Emma kysyi, olivatko erikoisjoukot sirkuksen palkkalistoilla, ja Helgasta ja minusta se oli niin hyvä pila, että ilmoittauduimme. Vain Emma totteli sydäntään ja palasi miehensä luo.

Jälkeenpäin ajatellen mukautuvaisuuteni on ollut vain selkärangattomuutta. Jos olisin noudattanut kutsumusta, olisin pyrkinyt keinolla millä hyvänsä papiksi, sillä olen aina halunnut auttaa ihmisiä. Sen vuoksi tuntuukin oudolta olla osaston vähiten pidetty työntekijä, ihminen, johon ei luoteta ja joka on lainsuojaton. Jostain syystä kukaan ei näytä pitkään aikaan muistaneen eikä ajatelleen sitä, että olen myös kahden pienen lapsen äiti. Eikä juuri kukaan ota huomioon, miten paljon olen joutunut kestämään tyhmyyttä ja ymmärtämättömyyttä, ehkä siksi, että kaikki ovat tyhmiä ja ymmärtämättömiä.

Joistakin tuntuu ehkä oudolta, että ihminen, joka on kymmenen vuotta toiminut salaisessa palvelussa ja siitä viisi vuotta terminointitehtävissä, on rakastava äiti, joka ajattelee usein elämän peruskysymyksiä ja jumalaa. Tiedän, että useimpien mielestä tässä on jotain ristiriitaa. Kehottaisin teitä katsomaan ympärillenne: joka päivä täällä synnytään, tapellaan ja kuollaan, ja aina joku rukoilee ja ajattelee jumalaa, paratiisia tai helvettiä. Se on realismia, se on elämää. En pidä luonteista, jotka sulkevat silmänsä muilta kuin yhdeltä tai kahdelta asialta, sillä he eivät koskaan voi nähdä kokonaisuutta ja elämän todellista kaleidoskooppia. Olen rukoillut sekä ystävien että vihollisten puolesta, olen lausunut siunauksen heille, jotka olen auttanut rajan taa. Ehkä joku heistä on ollut minua parempi ihminen, todennäköisesti muutama on kuollut vahingossa tai informaatiokatkon vuoksi, mutta minä olen vain tehnyt palkkatyötäni, ja kuten useimmat, olen tehnyt sen niin hyvin kuin olen osannut.

Tämän hetken suurin rikkomukseni on, että vihaan elämää, joka on lahja. Vihaan ammatinvalintaani, vihaan vanhempaani, joka teki elämästä liian kalliin. Vihaan itseäni, koska kuvittelin heikkouteni vahvuudeksi ja vihaan sitä, etten uskaltanut lopettaa itseäni ennen kuin tulin raskaaksi, sillä pienten lasten äidillä ei ole oikeutta antaa periksi missään olosuhteissa.

Joskus illalla, juuri ennen nukahtamista, jumala leijuu makuuhuoneen ikkunan takana tai ilmestyy vuoteen viereen. Se on outoa. Hän on kuin suuri, kohiseva tehdas, joka säteilee rakkautta tuntemattomasta ulottuvuudesta. Uskon, ettei minua enää rakasta muu kuin hän ja lapset. Mieheni mielestä surin liiaksi työasioita, mutta tietenkään en sanonut hänelle, mitä todella tein. Hän luuli minun työskentelevän toimistosihteerinä valtiovarainministeriössä.

Toisina, rauhallisina iltoina muistelen oppilasvuosia luostarikoulussa ja eteisaulan kuvaa. Kun kaipaan äitiä, tunnen olevani pieni tyttö hänen sylissään. Omituista, että juuri minä, ujo ja mietteliäs lapsi, josta opettajat povasivat runoilijaa, päädyin tehtäviin, joihin en koskaan osoittanut mitään taipumuksia. Sisäoppilaitos opetti uhrautumaan ja ajattelemaan, sillä päivittäin meidän piti käyttää kymmenen minuuttia sekä tekojemme että niiden motiivien miettimiseen, erittelyyn ja arviointiin. Onko ihme, jos vihaan organisaatiota, joka kieltää kysymykset tai antaa niihin epätarkkoja vastauksia?

 

Toisaalta viha on helpottanut tehtävieni hoitoa. Kun kaksosten syntymän jälkeen ilmoitin haluavani jatkaa samoissa hommissa, työtoverit pitivät minua kummajaisena. Heidän mielestään se oli luonnotonta. Minusta taas ei ole mitään arvoa katsoa kuolemaa silmiin, jos ei tiedä, mitä siinä katsoo silmiin, ja juuri yksivuotiaan lapsen hoitaja tietää sen parhaiten. Perheettömien nuorten miesten käyttäminen eliminointitehtävissä on kaikkein luonnottominta, sillä he eivät koskaan todella ymmärrä, mitä ovat tekemässä ja mitä teoista seuraa.

Perheenlisäys toi työhön myös uuden näkökulman ja lisää motivaatiota. Aiemmin olin tuskin kiinnostunut kohteideni tavoista ja luonteenpiirteistä. Opiskelin vain valmiina annetut tiedot. Perspektiivin laajettua kohteet alkoivat kiinnostaa minua niin paljon, että aloin selvittää heidän taustojaan oma-aloitteisesti. Sillä tavalla tutustuin Athene-projektiin.

Oli miellyttävää ystävystyä kohteen kanssa. Kävin kokouksessa kuuntelemassa hänen puhettaan ja olin niin monesta asiasta samaa mieltä, että menin tilaisuuden jälkeen vaihtamaan hänen kanssaan muutaman sanan. Monen vuoden jälkeen oli elähdyttävää ajatella taas omilla aivoillaan ja puhua ajatuksista vapaasti. Tunsin nuortuvani kymmenen vuotta, ja mielessäni kävi, että minusta olisi sittenkin pitänyt tulla pappi tai runoilija.

Tutkin uudelleen arkistomme tiedot kohteesta, ja löysin muutamia käsittämättömiä ristiriitaisuuksia. Minua harmitti, etten ollut aiemmissa tapauksissa ollut tarkempi. Kuka lopulta antoi käskyt ja millä perusteilla? Omat tutkimukseni eivät tukeneet osastomme selvityksiä.

Vihasin tunnetta, että minua oli vedetty nenästä. Mutta ehkä kyseessä olikin koe? Ensin ajattelin puhua kohteelle tehtävästä ja suunnitella lavastetun kuoleman hänen kanssaan. Sitten epäilin, että tehtävä oli ansa. Minun olisi oltava ehdottoman rehellinen. Niinpä kävin esimieheni luona tiedustelemassa, kuka oli hankkinut kohteeni tiedot ja millä tavalla. Kerroin epäileväni, etteivät ne olleet joka suhteessa luotettavat. Hän ei kuitenkaan halunnut muuttaa tehtävääni, vaan sanoi, ettei pienillä eroavuuksilla ollut väliä. Hän lupasi seistä takanani, jos joku kyseenalaistaisi tekoni myöhemmin. Epäilin hänen valehtelevan, mutta en sanonut sitä. Ajattelin, että hän kiristäisi minua asialla myöhemmin osoittamalla, että olin tehnyt virheen. Tunsin olevani nalkissa: en voisi muuta kuin totella.

Otin yhteyttä kohteeseen ja kerroin pulmani. Sanoin, että jos hän todellisuudessa oli kaksoisagentti ja ilmiantaisi minut laiminlyönnistä, tappaisin hänet myöhemmin. Lavastimme hänen kuolemansa veneonnettomuudeksi, ja hän muutti johonkin Marsin siirtokunnista. Onnettomuus näytti menevän täydestä, niin että pomo onnitteli ja vei koko ryhmän illalla juhlimaan, mutta minun oli mentävä kotiin hoitamaan muksuja. Seuraavana päivänä hän kutsui minut huoneeseensa.

"Olet selvinnyt hienosti", hän sanoi. "Naiset yleensä jättävät nämä hommat, kun saavat perheenlisäystä."
"En ymmärrä miksi", pilailin. "Minusta on mukava palata takaisin hommiin, jotka osaa vanhastaan."
"Nyt sinulla on tilaisuus näyttää kyntesi. Tiesit varmaan, että Athene-projektilla on kakkos- ja kolmosmiehet tai –naiset. Kansiot ovat tässä ja aikaa kaksikymmentäneljä tuntia."
"Niin mihin?"
"Vielä kysyt", pomo tuhahti ja käänsi selkänsä. "Alahan joutua."

Sellainen työni oli: ainoa ilo oli palkka, ja sekin vähäinen. Naisten kiinnostuttua alasta sen palkkakehitys oli pysähtynyt. Otin kansiot ja aloin tutkia niitä heti. Niissä ei mainittu nimiä, vain sukupuoli, tuntomerkit, henkilöhistoria, cv ja kotiosoite.

Omituista.

Kuitenkin siinä oli tarpeeksi.

 

Kutsuin Emman kahvilaan ja hälytin miehen ja lapset. Kahvilassa Joni alkoi purkaa juttua Emman kanssa: oli ollut pirun hankalaa asua kanssani, kun mistään ei ollut voinut puhua. Työpaikkani tiedot olivat ajan tasalla, sillä Athene-projektiin kuului myös salainen osa, joka oli julkista asiakirjaa toiminnallisempi. Näyttihän selvältä, ettei humanismi itsessään riittänyt, vaan edistykseen tarvittiin suorempaa asennetta. Olin vihainen miehelleni, sillä jos hän olisi alusta asti ollut avoimempi, olisin voinut hakeutua toisenlaisiin, miellyttävämpiin tehtäviin.

"Mutta silloin et olisi voinut pelastaa meitä", Emma huomautti käytännöllisesti, ja samassa vaisto sai minut katsahtamaan ympärilleni. Pieni kahvila oli yhtäkkiä tyhjentynyt, ja lasioven takana näkyi toimistosta tuttu hahmo. Komensin seurueeni ulos takaovesta ja poistuin itse viimeisenä. Kahvilanpitäjä näytti hämmästyneeltä – ehkä pomo oli sittenkin tullut vain ostamaan donitsia kymmenen korttelin päähän.

En kuitenkaan halunnut jättää mitään sattuman varaan, vaan säntäsin toimistolle. Vanha viisaus, että hyökkäys on paras puolustus, pätee yhä. Kukaan ei näyttänyt uskovan sellaiseen suoraan toimintaan edes minun työpaikallani, ja eliminoidessani suurimmat vastaan osuvat ääliöt sopivasti sattuviin siivouskomeroihin tunsin ensimmäisen kerran todellista työn iloa. Se kävi kuin tanssi, paremmin kuin hyvin. Milloinkaan en muista nähneeni yhtä hämmästyneitä ilmeitä, enkä vieläkään, vuorokausi mietittyäni, ymmärrä, miten minun oli kuviteltu reagoivan käskyyn tappaa mieheni ja paras ystävättäreni.

Edes jumala, joka iltaisin tarkistaa kaikkien maailman lasten ikkunat, kuuntelee rukouksemme ja pumppaa meihin toivoa ja logiikkaa uutta päivää varten, ei kerro vastausta. Saattaa olla, että oikean selityksen keksi Emma arvellessaan, että osastolla oli tapahtunut tietokatkos ja kansiot olivat menneet ristiin. Sellaista sattuu parhaissakin yhtiöissä, miksi ei siis Yhdistyneen Planeetan salaisessa palvelussa. Mutta miksi johtajamme Marsissa ei enää vastaa yhteydenottoihin? Mistä projektin johtajaksi on kuin tyhjästä tullut aivan vieras taho? Ja kuinka pienokaisille käy, jos minut ajetaan ajan tuolle puolen? Näitä asioita tuskin uskallan edes ajatella.

Viime yönä lapset nukkuessaan painautuivat minua vasten molemmilta puolilta niin tiukasti, että pystyin tuskin liikkumaan. He ovat tehneet niin joka yö syntymästään asti. Makasin hereillä ja mietiskelin. Sitten päätin kuitenkin vielä asettaa toivoni Mariaan, tuohon äideistä lempeimpään, jonka muut näyttävät unohtaneen. Juuri hän kuiskasi korvaan runot, hän ohjasi kynää kirjoittamaan kokeisiini vastaukset. Kenties hän hakee minut takaisin kouluun, ottaa pois sen, mitä en halunnut, ja näyttää sen olleen vain pahaa unta.

* * *
Tähän laatikkoon jätetty palaute menee suoraan kirjoittajalle.
   

edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava