edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Tähdet, tähdet

Panu Ojala


    
Laservalot välkkyvät tanssijoiden kasvoilla saaden ne näyttämään irvistykseen kääntyneiltä kuolinnaamioilta. Samat valot muovaavat tanssijoiden vartaloista irvokkaita, vääntelehtiviä hirviöitä, kuin kiirastulessa kärsiviä syntisiä jotka katuvat rangaistuksiaan - turhaan. Musiikki on mukana jokaisessa liikkeessä, jumputtavana, liian kovana se tunkeutuu jokaiseen hikiseen huokoseen, halliten tanssijoita kuin nukkeja, vääntäen näiden ruumiita mitä omituisimpiin asentoihin, valojen vielä vahvistaessa luonnotonta vaikutelmaa.

Katselen tätä kaikkea sivusta, ainakin omasta mielestäni. En näe kasvojani, varmasti nekin muuttuvat naamioksi vihreiden ja punaisten valojen välkkeen vaikutuksesta. Tanssijat tönivät minua, ihmettelen heidän ilmeettömiä, ajattelemattomia kasvojaan. Silmiä ei kykene erottamaan. Sitten ymmärrän, etteivät omat kasvoni juuri eroa heidän kasvoistaan, naamiot ovat tasa-arvoisia.

Lopulta kävelen ulos. Kylmä sade iskee kasvoihini heti diskon ulkopuolella, mutta tunnen sen silti paremmaksi kuin räikeät, häikäisevät laserit. Katuvalojen säteet tuntuvat uppoavan märkään asfalttiin, imeytyvän siihen muuttaen pimeän kadunpinnan vielä pimeämmäksi, mustaakin mustemmaksi. Kävelen ei mistään ei mihinkään. Kaulukset pystyssä, maahan tuijottaen. Kaduilla ei liiku ketään minun lisäkseni. Bussipysäkin mainosten valot loistavat pimeydessä kuin majakka Tuonelan joella.

Pysähdyn. Katson ylöspäin, katulampun kehrän takana näkyy vain pimeyttä. Tiedän että siellä ovat sadepilvet, ja yritän erottaa edes jonkinlaisen häivähdyksen niistä heijastuvasta valosta. Turhaan. Tiedän myöskin että kaukana, kaukana sadepilvien takana, loistavat tähdet. Ne ovat loistaneet siellä jo kauan, paljon ennen minua, ennen diskovaloja, ennen katulamppuja, ennen sadettakin. Ja ne loistavat siellä vielä kauan kaiken minun näkemäni ja kokemani jälkeen, muuttumattomina, piittaamattomina kuin jumalat.

Samassa näen valopisteen. Se nousee maasta, nousee hitaasti ja uljaasti ylöspäin ja katoaa sitten pilvien sekaan. Muutaman sekunnin viiveen jälkeen kuulen rakettimoottorien jyrinän. Silloin tiedän, että ihmiskunta jatkaa, muodossa tai toisessa, niin kauan kun tähtiäkin on olemassa. Hymyillen tämän ajatuksen voimasta käännyn tutulle kotikadulleni, kylmä syyssadekin tuntuu läheiseltä ystävältä kääntäessäni ovenkahvaa jonka takana tiedän lämpimän ja valoisan kodin odottavan... Samassa jähmetyn. Tajuan ettei kotikaupunkini lähistöllä ole avaruusasemaa. Ohjustukikohta vain.

   
* * *
Seuraava laatikko on suora linja kirjoittajalle.
   

edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava