edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Uudelleenkoulutus

Dracven


    
I. LUKU

"Slade tunsi kuinka adrenaliini räjähteli hänen ylävartalossaan ja käsissään. Kuin materialisoitunut viha, hän voisi murentaa viereistä sementtiseinää paljaalla nyrkillään. Nyt nähtiin minkälainen virhe oli väärään mieleen istutettu tajuntamodi. Slade tiedosti sen, mutta ei välittänyt. Hän vain halusi kostaa häneen vuosien ajan kohdistetun pilkan ja kummastelevat ilmeet. Muutama päivä aikaisemmin hän oli miettinyt varustekaappien ohi kävellessään, mitä pehmeälle ihmiskeholle tapahtuisi kun hän operoisi näitä aseita vihansa purkautumisen kanavana; Kuinka pistoolin yksi ainut punainen säde polttaisi lihaan symmetrisen reiän ulostulohaavoineen, ja kuinka oikeasta kulmasta ammuttu laukaus irrottaisi ruumiinosia, tai halkaisisi kahtia kokonaisen kehon. Ihmisjoukkoon ammuttu raidetykin kranaatti repisi lihaa.

Viattomat, sivulliset, syyttömät. He kaikki saisivat kokea hänen - vihastumisestansa aiheutuneen täydellisen keskittymisen ja nerokkuuden - taktisen tason kaupunkisodan taidot."

Nämä Visiot - joista jotkut tahot voisivat tehdä johtopäätöksiä - tyydyttivät Sladea. Kirjoittaessaan lisää yhä sairaampia näkyjä ja tekoja, hän tunsi kasvojensa kuumottavan, tarinaansa niin syvästi eläytyen. Kuin raskas taakka olisi haihtunut, painamasta Sladea maahan, oli syvimpien tuntojen ilmaisu paperille terapeuttista.

Lopuksi, sullottuaan kirjoitustarpeensa povitaskuun, Hän hengitti syvään - kuin tuomarin nuija lopettaa istunnon juryn päätettyä syytön.

Arkisia askareitaan jatkamaan lähdössä, hänen mielensä lävisti vielä yksi ajatus - onneksi hän ei ollut yksi noista lasikammioissa uinuvista kyborgeista, vaan yksi hallinnon jäsen, Hallinnon, joka päättää mikä tajunta ja menneisyys istutetaan kunkin kyborgin mieleen.

"Hän, Slade, oli lihaa ja verta, syytön ja viaton - inhimillisine virheineen…"

*********************************************** ***********************************************

II. LUKU

Katson kaupungin yläpuolelle ja kauas ylös taivaalle kohoavaa laserlavettia. Se on jossain todella kaukana, kaupungin muurien ja kupoleiden takana, joiden majesteettiset silhuetit pimentävät tähdet. Varmasti kilometrien korkuinen vehje, tähtien valaisemana se näyttää - kuten muutkin erämaakaupungin rakennukset (etenkin yöllä) - punaruskealta, kuin poltettu savi.

Neonvihreä ohut vakaa säde lähtee itseni ja ikkunan välissä olevan konsolin hologramminäytöltä. Se vapisee hieman, ulkopuolella se joskus säröytyy tuulen lennättämästä hiekasta ja siihen ilmestyy vaaleampia pisteitä - digitaalista kohinaa. Viivahologrammin toinen kaukana oleva pää on himmeämpi, en edes näe sitä, mutta tiedän että se osuu tykin kylkeen.

Se taitaakin olla viestintälaser - Planeetan eteläpuoliskon epävakaissa oloissa langallinen tai langaton viestintä olisi riski - jota ei voi katkaista muu kuin konkreettinen objekti, materiaali. Toisaalta, miten oikea laservalosäde voi syntyä tavalliselta holonäytöltä? Ehkä se lähteekin tykistä outputtina. Ja näyttö ottaa sen vastaan? Olkoon kirottu, en tunne tekniikkapuolta, hallitsen vain softan.

Tyrkkään konsolin näppistä, se uppoaa hieman sisäänpäin, pehmeän hydraulisen äänen säestämänä. Katson ulos ikkunasta.

Yö on hemmetin pimeä, mutta silti kaikki tuolla kylpee siinä samassa savenpunaisessa värissä, jota näkee auringonlaskun aikaan itäisen välimeren talojen seinillä. Taivas on sameana tähdistä, aivan yläpuolella näkyy myös yksi linnunradan sakaroista.

Hämärää ulkona silti on. Nuo kupolitkin… Minkä ulottuvuuksien takaisten fysiikan lakien mukaan ne on rakennettu. Niissä on Tummia läikkiä, ikkunoita, syvennyksiä, varjoja, Mitä ne kätkee?

Kaikki näyttää niin pysähtyneeltä ja autiolta. Ainut elonmerkki on harvakseen vapiseva neonvihreä säde. Ja tietysti tuo tykki - Planeeten pääasiallisin ase puolustukseen - se nimittäin kääntyy kokoajan, vaikka sitä ei paljain silmin erotakaan. Konsolin näytöllä kuitenkin vilistää numeroita, Jotain metriä sekunnissa… Pyöreän alustan ulommaiselta reunalta mitattuna. Alustan halkaisija mitataan varmaan kymmenissä kilometreissä. Teknologinen taidonnäyte - En pysty järkeilemään miksi painovoima ei jauhaisi murskaksi tykkiä ja sen käännettävää alustaa. Tänne asti kuuluu massiivisten koneiden jyrinää, hiljaista, paitsi jos tuulee idästä.

Havahdun mietteistäni, istun alas ja käyn tekemään rutiinitarkastusta konsolilla. Vedän hellästi näppäimistön alareunasta etu- ja keskisormellani, ja taas, hydrauliikan mukava jurina. Kansioita, hakemistoja, ja niiden alihakemistoja, loputtomasti… ja loputtomasti myös tiedostoja…
Säädän tuolin selkänojaa ja rentoudun… suljen silmäni…

Säpsähdän hereille kaupunkia vavisuttavaan räjähdyksen ääneen, ja aukaisen silmäni todistamaan karmean näyn: Kaukaisen tykin pinnalla näkyy erikokoisia räjähdyksiä, jotkut himmeämpiä, jotkut terävämpiä.

Nyt alempaa - ilmeisesti jalustan tasolta aivan maan pinnalla - näkyy nopea sokaiseva välähdys (puristan silmäni kiinni ja peitän ne käsivarrellani, silti, pystyn räjähdyksen kirkkaudelta näkemään ranteeni luut, ja taustalla viereisen rakennuksen). Tasapainoaistini petettyä, hoipertelen lähes täysin sekavassa tilassa, ja vaikka oletan että väläys himmeni, en näe muuta kuin verkkokalvoihini palaneen häilyvän jälkikuvan; kämmeneni luuston ja ikkunasta avautuvan maiseman.

Juuri saadessani otteen konsolipöydästä ja näkökykyni hieman palauduttua, tajuan, mitä tuo valo merkitsi: Järjestelmän sisältä käynnistetty itsetuho - pieni konkussioräjähde, joka aiheuttaa kantaman sisäpuolella laajentuvan tyhjiön… Minunko vika? Ehdin vielä havaita kaupunkia tasoittavan paineaallon, sitten iskee "musta räjähdys" ja kipu. Pimeys…

*********************************************** ***********************************************

III. LUKU

Silmäni rävähtävät auki, näen kaiken kirkkaana ja terävänä. Makaan selälläni, luultavasti sängyllä - katossa vilistää valoja. Sänky liikkuu, ja loisteputkilamput hyökkäilevät näkökenttääni joten käännän pääni oikealle häikäisevistä valoista. Kysyn sänkyni vierellä kävelevältä valkotakkiselta mieheltä sairaalan nimeä. "Et ole sairaalassa O.M."

-Nimeni on Slade, kuka on ooäm? "Ei kuka, vaan mikä" itsevarma mies vastaa ja osoittaa etusormellaan oikeaa kättäni. Nostan kättä niin paljon kuin nahkahihnat antavat periksi; kämmenselässäni on musta tatuointi tai leima - O.M. "Olet siihen yksi lisää, Enempää sinun ei tarvitse tietää."

Hiljenen tyhjentävän vastauksen jälkeen tarkkailemaan jo melko pitkään jatkunutta matkaani laitoksen käytävillä, joiden Seinät ovat kauttaaltaan valkoista kaakelointia.

Jykevien ovien teräsverkoilla vahvistetut ikkunat - itseasiassa parilla terästangolla vahvistetut lasiovet tarjoilevat pimeyden lisäksi näkymän joka tyrkkää äsken niin vihaisen uteliaan asenteeni mielipuolisen pelon ja shokin partaalle.

Alan riuhtoa kaikilla voimillani jolloin kauempana sängyn vierellä kavelevä alempiarvoisempi henkilökunnan edustaja - kaunis, vaalea nuori nainen - joutuu korjaamaan sänkyni kurssia seinään törmäämästä. -Mihin te viette minua!? Osoitan raivoavan kysymykseni kummallekin, ja kaikelle. Kerro saatana!" Tohtori ei vastaa, pitää vain kasvonsa lukittuna eteenpäin. Katson kysyvästi, kulmat koholla naista, mutta hän kääntää katseensa hämmentyneenä, kuin tiedostaen tehneensä virheen katsottuaan liian uteliaasti silmiini. Hänen pelkonsa kumpuaa parempipalkkaisen, kokeneemman "tohtorin" läsnäolosta. Tuhahdan turhautuneesti.

"Neiti?" mies sanoo jo heti valppaammalle ja palvelevammalle naiselle, joka kaivaa lattanasta rintataskustaan tietenkin tällaisia tilanteita - ja minua - varten varaamansa piikin.

Tajuttuani sen olevan rauhoittavaa lääkettä ja neulan katkeamisen pelossa, lopetan rimpuilun ja ryhdyn yrittämään rentoutumista vihaltani, ja hereillä pysymistä.

Silmiäni ympäröi uni - se saapuu hitaasti, vaanien, ja luomien ylhäällä väkisin pitäminen on jo valmiiksi hävitty taistelu. Vasta nyt huomaan miehen rintataskussa roikkuvan henkilökortin; biomekaanikko H. Mengëling.

"Herra Mengëling, mikä on Operaatio Midgarden?" Mies yllättyy osoitettuani tietävän mitä käteni tatuointi tarkoittaa. Pysähdymme.

"Näit sen äskeisen oven kyltistä, vai?" Katson häneen voitokkaan ivallisesti.
"Näit oikean leikkaussalin ja muutaman valmiin Midgardenin tuotoksen lasikaapeissansa, mutta sinä et ole vielä sinne menossa; ensin sorkimme mieltäsi." …Jatkamme matkaa.

Nyt alkaa todella nukuttaa…

*********************************************** ***********************************************

IV. LUKU

Hämärä kompleksi, sementtilabyrintti…

Hämärän sementtikäytävän soihtujen välkkeessä tummat lonkeromaiset varjot lähestyvät ja vetäytyvät piiloistansa vuoronperään. Voit joko mennä kurkistamaan sen kulman taakse jossa ne vilahtivat, tai jos pelkosi kasvaa liian suureksi, voit vetäytyä taaksepäin, katseen pysyessä synkeän pakokauhun suunnassa.

Ainut valonlähde on vasempaan käteeni istutettu ja pultattu tietokonekonsoli, se välkkyy kelmeää punaista, tasaisesti hehkuvan tummansinisen ohella. Vehkeen reunoista tihkuu jotain veristä visvaa ja mätää. Todella huonoa työtä, lihani ja konsolin välissä on pieni rako, se ei istu hyvin, Pieniä lihariekaleita roikkuu pulttien kohdilta. Se ei satu, itseasiassa käsi taitaa olla aivan tunnoton, varmaan siksi että inhimilliset aistit eivät sotkisi maalinhakua. Nimittäin kädessäni on myös pieni sädepistooli, sen kahvasta lähtee pari paksua piuhaa konsoliin. Kun irrotan otteeni aseesta, se jää roikkumaan niiden varassa. Nyt myös näkyy kaksi muuta piuhaa jotka menevät suoraan kämmenestäni pistooliin. Tuntuu hassulta, kun käteni liha repeilee asetta heilutellessani. Täytyy varoa etten reväytele sitä liikaa, ettei tähtääminen hankaloidu käyttökelvottomaksi.

Painan liipasimesta, piipusta sinkoaa keltainen, pulssilaserille ominainen kymmensentinen säde, ja sen perässä ohut harmaa höyryvana. Se leikkaa ilmaa… Ja käytävä valaistuu…

Silmänräpäyksen kestävässä välähdyksessä huomaan käytävän päättyvän kuuden metrin päähän, oveen. Sen takana avautuu iso halli, päätietokoneen jäähdytyskoneisto. Jatkan partiotani, pysyttelemälla samalla jäähdytinhuoneen lähistöllä.

Kävelen hallin vastapäisellä seinällä olevaa ilmastointiluukkua kohti. Nyt vasta havahdun jalastani lähtevään hydrauliseen naukunaan. Kuten myös käteeni, on oikeaan jalkaani tungettu biomekaanista paskaa. Hemmetti kun vihloo; aina kun astun, joku mäntä puristuu kiinni, ja väliin jää pari löyhkäävää lihapalasta.

Silti kävi parempi säkä kuin niille tutkimus ja kehitystyö osastoille viedyillä. Hemmot pääsevät testaamaan beta-asteella olevaa teknologiaa. Koekaniineiksi. Kuulemma totaalista aivopesua, kokonaisten raajojen korvaamista puoli-mekaanisilla vastineilla. Kidutusta, henkistä väkivaltaa, kaikkea mahdollista heikkouksiemme löytämiseksi. Ei valtion pitäisi sallia tällaista, vaikkakin se sanonta; sodassa ja rakkaudessa…

Monet meistä ei kuulu tänne, (harvalla on mitään eettistä vakaumusta, joka on yksi pääsyvaatimuksista) mutta etukäteen ei voi tietää. Monesti ajattelenkin että olisi pitänyt valita toisin, vaikka se tietäisikin lähes varmaa kuolemaa. Soturin äkkikuolema verrattuna kiduttaviin leikkauksiin, mielensumentamiseen. Ja ei nämä ihmis-mutantti-kyborgit kauaaa hengissä kumminkaan pysy. Damn!

Jään vielä hetkeksi jäystämään poikki terässilpun ja lihamössön sekoitukselta näyttävää raajaani - ei, en tarkoita kättäni tai jalkaani, tämä törröttää kaulastani, aivan leuan alta - kun joku päättääkin puolestani että pitää lähteä lasin taakse uinumaan.

Tunnen kuinka hydrauliikka resetoituu lepotilaansa, ja näkäkenttääni ilmestyy tuttu uniteksti, neonvihreä ja värähtelevä:

          Yksikkö 74321 248482 Reign in ?
          Operaatio Midgarden/siviilipalvelusmiesten uudelleenkoulutus sotatilanteessa.
          Erä 17, 15 lokakuu 2280
   
* * *
Palautetta kirjoittajalle voi lähettää suoraan tästä laatikosta.
   

edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava