edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Ruusutarha

Janne Jalkanen


    
"Setä, setä, se mummo tuli taas!" Pajan oviaukkoon ryntäsi pieni poika, jonka hahmo erottui selkeänä laskevan auringon viimeisiä säteitä vasten.

Sepän taonta taukosi. "Mitä sanoit, Mikael?"

"Se mummo on taas tuolla." Ovella seisova poika kahkosi innoissaan.

Seppä laski vasaran kädestään ja pyyhkäisi otsaansa hihallaan, jättäen vaalean vanan muuten noesta mustiin kasvoihin. "Niinhän se varmaan on", hän murahti. "Taas."

"Silmäpuoli-Grimor sanoo, että se nainen on hullu", poika kimitti.

Seppä tulistui ja heristi hohtimiaan. "Eikö isäsi ole sanonut, ettei sen miehen puheille mennä! Mitä?" Poika hiljeni ja tuijotti isoa miestä säikähtäneenä. Nähdessään pojan ilmeen seppä leppyi ja lykkäsi hohtimien päässä punahehkuaan jo menettäneen raudankappaleen vesisankoon, jättäen hohtimet nojaamaan seinää vasten. Hän heilautti kättään kisällille, joka ilahtuneena otti tarjotun tauon vastaan ja oikaisi pitkäkseen pienelle lavetille seinän vieressä.

Seppä asteli rauhallisesti ovelle ja pörrötti pojan vaaleita hiuksia. Poika arasteli vielä miestä: seppä oli kylillä tunnettu kiivaana miehenä.

"Otetaanpas tauko", seppä totesi ja käveli ulos pajasta ja istui penkille seinän vieressä. Poika seurasi, vielä vähän epäluuloisena, ja istahti penkin toiseen päähän, nosti jalat penkille ja nojasi päätään polviinsa. He istuivat hetken hiljaa.

"Neljäneljättä kesää olen nähnyt", mies aloitti ja vaikeni sitten, miettien seuraavia sanojaan. "Niin kauan kuin muistan, tuo nainen on tullut joka päivä auringon laskiessa tuohon tien päähän odottamaan."

"Odottamaan mitä, setä?" Poika oli jo unohtanut arkuutensa. Seppä katsahti häntä, ja näytti siltä että aikoi kommentoida jotain kaupunkilaisten ainaisesta kiireestä, mutta jätti kuitenkin sanomatta.

"Näetkös sinä tuon ruusutarhan tuolla rinteellä?"

"Joo-o. Se on aika iso."

Seppä nyökkäsi. "Iso on. Se ulottuu tästä koko rinteen yli. Eikä sinne ole hyvä mennä", hän teroitti pojalle. "Nuo ruusut ovat ehkä kauniita, mutta niiden piikit ovat isoja ja teräviä. Joka kevät muutama karitsa eksyy sinne, ja moni jää sille tielleen."

"Oletko sinä ikinä mennyt sinne?"

"Kerran... kauan sitten." Seppä epäröi, ja oli jatkamaisillaan, mutta tietä myöten raahustava hahmo vei hänen huomionsa.

Molemmat penkillä istuvat tarkastelivat tiellä kulkevaa naista hiljaa. Hänellä oli leveä lierihattu aurinkosuojana, ja hänen kasvojaan oli vaikea nähdä, mutta matkasauvaa puristavat kädet paljastivat hänen ikänsä. Ne olivat ryppyiset ja suonikkaat kuten tammen juurakko; laihat, mutta vahvat. Nainen laahusti eteenpäin sivuilleen vilkuilematta, kuin muuta maailmaa ei olisikaan, vain hän, ja tie.

Kun nainen oli mennyt ohi ja kuulumattomiin, seppä aloitti puhumaan ensin:

"Kun minä olin vähän vanhempi kuin sinä, kävin juttelemassa tuon naisen kanssa. Hänen nimensä on muistaakseni Miriam... Ja hän kertoi minulle odottavansa aviomiestään."

"Ai? Oliko se puutarhuri?"

"Ei. Ihan tilallinen, samalla lailla kuin Ramon-setä. Oli kuulemma mennyt myymään hanhia linnaan."

"Linnaan? Mihin linnaan?"

Mies kumartui kohti poikaa ja osoitti kumpua, jossa ruusutarha kasvoi villinä. "Katsopa tuonne. Näetkö tornin? Tuossa." Hän piirsi sormellaan ilmaan ääriviivaa. "Näetkö?"

"Ai joo... Onko tuossa sitten ollut linna?"

"No tuskin. Linna olisi liian iso peitettäväksi ruusupensailla."

"Ei taikuudella", poika jankkasi. Miestä hymyilytti.

"No, eipä kai sillä. Vaikka ei täällä haltijoita ole näkynyt miesmuistiin."

"Haltijoita?" Poika katsoi setäänsä silmät ymmyrkäisinä.

"Niin. Sellaisia siivekkäitä, joilla on taikuuden lahja. Isäni, sinun isoisäsi siis, kertoi isänsä, sinun iso-isoisäsi joskus nuoruudessaan sellaisen nähneensä."

"Ohhoh..."

"Sanos muuta." Mies vaikeni taas hetkeksi. Poika käänsi katseensa auringonlaskun kultaaman maisemaan ja jäi tuijottamaan naisen kumartunutta hahmoa, joka kulki hitaasti poispäin.

"Niin", mies aloitti, sanoja etsien. "Miriamin aviomies oli siis mennyt myymään hanhia linnaan - linnanherran tyttärellä oli ollut syntymäpäivä, ja sitä oli tarkoitus juhlia. Tyttärelle oli hänen syntyessään langetettu sellainen kirous, että täysi-ikäiseksi tullessaan hän lankeaa ikuiseen uneen värttinän pistosta. Linnanherra oli tietysti käskenyt hävittää kaikki värttinät..."

"Setä, mikä on värttinä?" poika keskeytti.

"Se on semmoinen pitkä ja terävä puikko, jolla kehrätään lankaa. Tai en minä noista vaimoväen puuhista tiedä..." Seppä raapaisi nenäänsä, jota tien kuiva pöly kutitti.

"Noh, kuitenkin kirous pääsi irti, ja tytär nukahti. Saman tien koko linna peittyi ruusuihin, ja kukaan ei enää tullut ulos. Kaikki jäivät sinne, niin linnanherrat kuin kokitkin. Ja Miriamin aviomies."

"Ai hurja... Nukkuvatko nekin?"

Mies kohautti hartioitaan. "Ken tietää. Ei tuo ole muuta kuin vain yksi tarina. Toiset sanovat, että Miriam on... vähän hassu."

"Mitä sinä sanot, setä?"

Mies oli hiljaa pitkään. Sitten hän siristi silmiään ja sylkäisi kohti aidanseivästä, osuen pojan suureksi riemastukseksi. Hän nousi ylös. kohensi housujaan ja kääntyi mennäkseen takaisin pajaan, mutta lausui vielä:

"Muista, poika, että todellista rakkautta on harvassa. Likikään kaikki eivät sitä löydä, joten jos sellaiseen törmää, siitä kannattaa pitää kiinni vaikka aikojen loppuun asti. Vaikka sitten muut kutsuisivat... hassuksi. Sitä mieltä minä olen."

Mies meni takaisin sisään ja mylväisi kisällin takaisin jalkeille. Poika jäi vielä ulos, istuen laiskasti ja yrittäen harvakseltaan osua pikkukivillä aidanseipääseen, jossa oli vielä jälki sepän syljestä.

Nainen oli saavuttanut tien pään ja seisoi siinä odottaen, kunnes aurinko oli kokonaan painunut horisontin taa. Sitten hän kääntyi ja alkoi hitaan vaelluksensa takaisinpäin. Yksinäinen kyynel vieri ryppyisen poskipään uria myöten ja tipahti kadoten maantien pölyyn.

   
* * *
Voi jättää suoraan kirjoittajalle tämänä laatikon kautta.
   

edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava