edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Taivaisiin virtaava vuori

Dracven


    
He eivät meitä hyljänneet, he eivät meitä unohtaneet, liikaa meitä sikisi täällä valoplaneetan alla, kauniissa paratiisissa, ja isiemme kiiltävät ratsut kieltäytyivät kaikkia tusinoita, ja tusinoita, sisuksissaan kantamasta. Ja määrä, joka meitä oli takaisin ylös, juurillemme ihaniin taivaisiin lähdössä, ylitti määrän joka meitä oli sulokkaista taivaista alas nykyiseen kotiimme laskeutunut. Me olemme samaa verta ja lihaa kuin taivaalliset isi-serkkumme! Täten, ei sinun pidä katkeralla mielellä taivaiden serkkujen muistoa ajattelemalla rienata…"
- ote tietäjäkastin säilyttämistä ylöskirjatuista legendoista; "Me olemme, mihin menemme"

Wylde Saapui rituaali- ja lähtöalueelle valkoisen valoplaneetan ollessa korkeimmillaan, heimon viisas-kastin jäseniä oli vielä vuoraamassa lotjan pohjaa ja kylkiä koremiitillä. Soturit seisoivat asemissaan, ja seurasivat tarkkaavaisesti loivasti laskeutuvaa maastoa, toivoen huomaavansa jos jotain vihamielistä tai riittiä haittaavaa olisi tekeillä. Wylde käveli hitaasti ihmisten joukossa, tarkkaillen mietteliäästi heidän tärkeätä osallistumistaan. Toinen käsi oli selän takana, ja toinen hipelsi lievästi parrakasta leukaa ja kasvojen alapuoliskoa. Väriltään ja ulkonäöltään multaa muistuttavaa koremiittitahnaa nosteltiin paljain käsin isoina klimppeinä köynnöksistä punotuista koreista, ja survottiin kyljissä oleviin poimuihin, joista se ei pääsisi leijailemaan taivaisiin. Seosta vahvistettiin monimutkaisesti oksaisilla risuilla.

"…Ja hän näki: Kantajan ympärillä kymmenen koria, molemmille kyljille viisi, jokaisella yhden ja puolen harppauksen väli. Ja kukin kori täynnä puolen, silloin kannettavan vaellus päättyi huipulle, taivaisiin virtaavan vuoren…"
- Mathias old'r Regionilainen, dokumentoija, tietäjäkasti.

Tietäjäkastin jäseniä pitkine ryhmysauvoineen alkoi hiljalleen järjestäytyä neliön muotoon, lotjan eteen hiekkaan maalattujen neljän ympyrän mukaisesti, joilla seisoen tulisi suorittaa valoplaneetan, sen vierelle kohta ilmestyvän isonkuun, ja tämän vuorenhuipun materiavirran symbioosin riitti. Wylde seisahtui, ja laskeutui polvilleen ruskeakaapuisten tietäjien muodostaman neliön keskelle, ja hänen katseensa vaelsi hitaasti jokaisen neljän olemuksella.
Oli vuorossa viimeinen testi, puhdashenkisyyden ja rehellisyyden sanallinen kysely.
Wylde tiesi ettei testin epäonnistuminen merkitsisi muuta kuin jumalien lievää ylenkatsomusta, eikä oikeita vastauksia tiennyt kukaan muu kuin hän ja kaukaisimmat jumalat, joten hän yritti olla ottamatta paineita tästä tilanteesta. Wyldeä hermostutti tällaiset tilanteet, ja näin korkealla ohuessa ilmassa hengitys ja pulssi olivat vieläkin kovemmalla koetuksella kuin alhaalla maan pinnalla. Mutta se korjaantuisi heti kun hän astuisi lotjan turvalliseen kabiiniin, joka tuottaisi happea yllinkyllin.

"Miksi sinun, - näin aloitti häntä lähinnä seisova, päivän ja pohjoisen tietäjä, pisimmän lauseen jonka Wylde, tai muut paikallaolijat tulisivat koskaan elämänsä aikana kuulemaan, lauseen, joka kestäisi yksi neljäsosaa Wylden kotiplaneetan vuorokauden mitasta - Wylde ol'd Regionilainen, Claudius olds't Regionilaisen pojan, joka kaiken kansan kunnioituksella olet suorittanut ruumiilliset tulikokeesi, ja osoittanut pärjääväsi logiikan ja matemaattisen demonismin kaoottisissa ulottuvuuksisa, ja hämmästyttänyt neljä tietäjää perinpohjin ja juurtajaksain, tulisi nöyristellä minun, korkea-arvoisimman neljästä tietäjästä, pohjoisen ja päivän jumalan edessä, katsoa suuntaani kunnioituksella, kuunnella jokaista sanaani, ja maistella sanojeni merkitystä persoonasi uskonnollisella sivulla, ja antaa minun kysyä sinulta, oi kannettava, miksi päivänvalon tulisi langeta olemuksellesi, ruumiillesi, persoonallesi, henkeäsi valaisemaan, ja lämmittämään tätä kuin mahtava valoplaneetta lämmittää Missilipeen ylpeää vuoristoa, jonka yli vain harvat jaksavat vaeltaa, ja jonka toisella puolella leviävää maastoa vielä harvempi on päässyt katseellaan tunnustelemaan, maastoa jolla vallitsee omastamme poikkeava eläimistö ja kasvisto, joita kukaan ei ole päässyt takaisin kaupunkiimme tuliaisiksi ja lahjaksi kaiken ihmisten iloksi, ihmetykseksi, ja jumalien riemuksi rehdillä Regionilaisen kädellä kantamaan, kädellä, joka kotiamme aikojen yht'äkkisestä alusta asti on ylpeydellä rakentanut, puolustanut, ja ylläpitänyt kuin omaa ruumistaan, joka kasvanut on tuoreilla ja puhtailla kotilaaksomme antimilla ja ravinnolla, joka…"

"…Ja hän kuuli kannettavan kuuntelevan ja vastaavan ajatuksissaan puhtaalla sydämellä pyhien kysymysten tulvaan, vastaavan yhtä kauan kuin vuorenhuippu kääntyy jälleen pimeydestä valoplaneetan lämpöiseen syleilyyn, vastaavan valossa pohjoisen jumalalle, valon nukahtaessa idän jumalalle, vastaavan pimeyden vallitessa etelän jumalalle, pimeyden paetessa lännen jumalille. Hän näki kannettavan ottavan vastaan neljän jumalan edustajan amuletit, täydellisen henkisen suojan neljä symbolia, joita yhtäaikaa ei kukaan ole kaulassaan kantanut…"
- Mathias old'r Regionilainen

"…Ja jonka paetessa valo ja riemu jälleen paistavat sydämiimme, ja sillä hetkellä henkisyytesi saavuttaessa terävyyden ja logiikan huippunsa?" Näin lopetti lännen tietäjä rituaalin. Lyhyt hiljaisuus, ja "aamen!", huudahtivat Wylde ja neljä tietäjää samanaikaisesti. Etummainen tietäjä viittasi häntä nousemaan jaloilleen. Riitin päättyessä tuohon viimeiseen sanaan, Wylde ei ollut koskaan tuntenut sellaista pirteyttä, oivaltavuutta, ja aistien terävyyttä, kuin nyt, ruumiinosat puuduttavan rituaalin jälkeen. Hengitysvaikeudet, hermostuneisuus ja sydämentykytyskin olivat poissa, paitsi raajat tuntuivat hieman jäykiltä, ja se kestäisi vain vähän aikaa. "Tähän kokeista viimeiseen, Wylde regionilainen, olet ottanut osaa, ja suorittanut sen voimalla ja kunnialla, nyt ovat kaikki jumalat puolellasi. Ojennan sinulle kaikkien ilmansuuntien amulettien lisäksi määrittelemättömän, viidennen ilmansuunnan, muut ilmansuunnat sotkevan vyöhykkeen amuletin, joka symbolisoi tätä taivaisiin virtaavaa materiaalia, ja paikkaa, jossa sitä kehittyy ja syntyy, tätä vuorta ja sen sisuksia."
Wylde kumartui hieman, Ja ihmiset hurrasivat.
"Sankari…!"

Maanpinta oli jo yhden vuorokaudenjakson sitten alkanut tärisemään lähes huomaamattomalla voimalla, se hieroi jalkapohjia mukavasti, ja sen lisäksi, alkoi nyt pienimmät koremiittihippuset nousemaan hitaasti ilmaan. Ihmiset katselivat onnessaan ja hymysuin, päästellen ihmetyksestään aiheutuvaa "Ooh, katsokaa!" tunnelmaa nostattavaa raikua. Tätä Wylde oli odottanut, tätä koko kansa oli odottanut. "Serkkumme taivaissa ovat odottaneet tätä ihmeellistä, kaksi kertaa jokaisen elämänaikana tapahtuvaa ihmettä." Tietäjä karjui. Wylde lähestyi lotjaa, viisas-kastin jäsenet olivat juuri hetkeä aikaisemmin saaneet työnsä valmiiksi, ja sitoneet kuuden harppauksen pituisen lotjan paksuilla köysillä kiinni järkälemäisiin kiviin, joita vuoren huipulle oli aikojen äkkinäisessä alussa tuotu neljä, vain tätä tarkoitusta varten.

"…ja esi-isämme taivaissa perinnöksi jättivät kivipaasit ja kivitaulut, neljä jokaista, kiviset korut neljälle rinteen puiden haaroista asianmukaisin menoin revityille ryhmysauvoille, jotka aina puolen ihmiselämän välein valittaville viisas-kastista ylennetyille tietäjille luovutettakoon."
- "Me olemme, mihin menemme"

Hän nousi tarmokkaasti silti hitaasti kyljen tikkaita ylös lotjan kajuuttaa kohti, tietäjien väistyessä sivummalle rahvaan edestä. "Koko touhusta tulee aina viihdettä tässä vaiheessa…!"
Hyttiin astuessaan hän kääntyi ympäri kädet korkealla ylhäällä antaakseen mahtipotisen vaikutelman sankaruudestaan. Ja kansa hullaantui! Köydet katkaistiin yhtäaikaa, ja tapahtui asia, mitä oli sukupolvien ajan pidetty kansan olemassaolon tarkoituksena. Kaikki suuntautui pohjoiselle taivaalle, kaikki tarvittava voima samaan suuntaan, ja aina vain sattumalta samaan aikaan. Eteläiseltä rinteeltä nousi terävä, yhdensuuntainen myrskytuuli, koremiittilieju alkoi leijumaan, isokuu alkoi vaikuttamaan massiivisella vetovoimallaan, ja, Wylden taivasvene alkoi tärähtelemään, ja selvästi ottamaan suuntaa kuuta kohti, jonka kaukana vierellä loisti valoplaneetta.

Wylde katseli suuressa hämmästyksessä hyttinsä pienestä tirkistelyaukosta, kuinka vuorenhuippu alkoi jäämään taakse. Ja aluksen pitäessä suurta natinaa ja rasahtelua, hän luuli jonkin pettävän, vaikka hän itsekin muisti katselleensa poikasena, kun rohkeista älykkäin, viisaimmista vahvin nousi taivaslotjassaan kohti korkeuksia, suuren myrskytuulen puhaltaessa sen pieniin purjeisiin, ja koremiittimöykkyjen leijaillessa irtonaisina sen vierellä. Ja pieniä hippusia hänkin oli tovereidensa kanssa heittellyt taivaisiin, ja ne olivat jääneet sille tielleen. Ja Wylde muisti, kuinka alus oli noussut ja noussut, kunnes se näkyi vain pienenä pisteenä ja lopulta katosi johonkin taivaan sineen, ja tuuli laantui. Hän oli ajatellut; nyt lotja oli päässyt taivaallisten esi-isiemme valtakuntaan, ja kannettavan matka oli päättynyt.
"…Taas yksi meistä pääsi serkkujemme luo, taas yksi ihminen täyttämään yhteisömme olevaisuuden tarkoitusta, ja vaikka me kaikki emme pääsekään takaisin juurillemme korkeuksissa tämän elämän aikana, ei pidä heittäytyä itsesääliin, sillä vain kuolema meidät erottaa taivas-isistämme, kuoleman pistävän kivun jälkeen, henkemme leijuvat serkkujemme luokse, niinkuin taivasveneet sinne leijuvat, kaksi kertaa elämäsi aikana…"
- Mathias old'r Regionilaisen runonkertojaveljensiskon, Liethe o' regionilaisen dramatisoitu muunnelma veljensä dokumentista (romanttisempi versio löytyy myös "Me olemme, mihin menemme" kirjoituksista)

Wylde havahtui; taivaansini alkoi jäämään taakse…? Edessä on… samanlainen taivas joka näkyy öisin majani akkunasta…?! Hyvät jumalat…!

Isokuu alkoi työntäämään lotjaa, ja kaukana planeettansa vierellä näkyi toinen vihreän ja sinisen peittämä pallo, jota kohti taivasvene otti suunnan…

"Olen kohta keskuudessanne, serkut…"

   
* * *
Palautetta voi jättää seuraavaan laatikkoon.
   

edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava