edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Loppu

Panu Hakkarainen


    
Saatan tuntea kuinka Calliope tekee kuolemaa.

Pirstoutuneet, palaneet ohjauspöydät, rätisevät konsolit, katkenneet, yhä kipinöivät kaapelit, vääntyneet laipiot ja toverieni ruumiit. Vain se on jäljellä siitä, missä olen viettänyt suurimman osan elämästäni näiden kahden viime vuoden aikana. Mikään ei silmissäni näytä enää tutulta tai entiseltä vaan painajaismaiselta vääristymältä. Kuin tumma varjo olisi nielaissut kaiken sen mitä pidin merkityksellisenä omassa elämässäni, muuttaen sen tunnistamattomiksi, hahmottomiksi muodoiksi. Jälkeensä se ei ole jättänyt muuta kuin tuhoa ja hiljaisuuden. Sielua raastavan äänettömyyden, joka yksin saa ihmismielen sekoamaan. Yksikään elävä ääni ei riko tätä kauheaa tyhjyyttä. Kipinäkaaret räiskähtelevät, liekit rätisevät, harvat ehjät sensorit päästelevät ääniään, terässeinät natisevat ja kiljahtelevat rasituksen alla mutta yksikään ihmisääni ei kanna tässä kuolevassa aluksessa.

© Panu Hakkarainen 2000 (Naksauttamalla saat isomman version nähtäväksesi)

Sanoinko tuntevani lopun lähestyvän? Kaikesta edellä mainitsemastani sen voisi ehkä jo päätellä mutta niin ei kuitenkaan ole. Kun merkki tuhosta tulee ei voi erehtyä. Syvä, repivä jyrinä syvältä aluksen sisuksista. Se alkaa heikkona vapinana voimistuakseen nopeasti kumeaksi lattiaa ja laipioita vavisuttavaksi värähtelyksi. Metalli taipuu ja valittaa sen alla. Tuohon valitukseen yhtyy oma ääneni sillä se tietää meidän molempien loppua. Joka kerta luulen viime hetkeni koittavan mutta vielä ei niin ole käynyt. Tiedän kuitenkin, että ennemmin tai myöhemmin runneltu metalli ei enää kestä ja kaikki loppuu. Kuinka kauan vielä? En osaa sanoa, enkä oikein pysty välittämäänkään. Ajalla ei tuon hetken jälkeen ole ollut merkitystä.

Niin minä muistan tuon hetken, vaikka moni muu asia mielessäni onkin sekavaa ja hämärtynyttä. Vaikka kuinka koetan en pysty näkemään vanhempieni kasvoja, en isoveljeäni. Hekin ovat muuttuneet varjoiksi. Sumuksi, jonka takana ei ole mitään kiinteää johon tarttua. Muut sukulaiseni, ystäväni kotona maassa...

Ei, minä en muista heitä. Mutta jotakin minä muistan. Säteet, vihreät säteet, jotka näyttivät leikkaavan avaruutta itseään, punavalkoiset räjähdykset mustuutta vasten, pulssitykkien sekasortoiset ammusjonot, kesken lauseen katkenneet radioviestit ja tuskanhuudot, kauhun ja epätoivoisen peräänantamattomuuden. Ne minä muistan. Niin eihän siitä ole kauaa. Ei kauaa siitä kun laivastomme alukset olivat vielä matkalla kohti maata. Kaikki tuo välähtää mielessäni. Suljen silmäni ja muistelen...

On meneillään Mimbari sodan kolmas vuosi. Maan siirtokunnat aurinkokunnan ulkopuolella on miehitetty ja hävitetty. Laivastomme parhaat voimat tuhottu toivottomissa taisteluissa, joissa aluksemme ovat tuskin voineet toivoa vievänsä joitakin vihollisia mukanaan ennen tuhoa. Vain yksi ainoa taistelu, jota voidaan pitää voittona. Satoja muita hävitty. Satojatuhansia, miljoonia ihmishenkiä menetetty. Ja nyt he ovat aurinkokuntamme rajoilla valmiina tuhoamaan meidät. Pyyhkäisemään rotumme pois galaksista, pois koko maailmankaikkeudesta. Maa on oleva heidän seuraava kohteensa.

Kuuluimme pieneen laivasto-osastoon, joka tukeutui IO:n siirtymäpisteen tukikohtaan. Vain muutama päivä sitten radioyhteydet sinne katkesivat. Pelkäsimme pahinta ja olimme oikeassa. IO oli tuhottu kuten niin monet muutkin tukikohtamme. Ollessamme vielä epävarmoja kuinka jatkaa, tavoitti meidät radiokutsu maasta. Se oli maan presidentin epätoivoinen vetoomus kaikille jäljellä oleville aluksille kokoontua puolustamaan kotiplaneettaamme. Pitämään viimeistä linjaa yötä vastaan. Mitäpä muutakaan olisimme tehneet. Paenneet? Ehkä se oli epätoivoa, ehkä rohkeutta, typeryyttä tai äärimmäistä sankaruutta mutta otimme kurssin kohti maata. Me olimme kuitenkin myöhässä. Mimbarit olivat jo edellämme.

Tässä kohden muistini on jäänkirkas. Laivastomme hyppäsi juuri välietapille normaaliavaruuteen kun ne iskivät. En oikein vieläkään voi uskoa kuinka nopeasti se kävi. Meitä oli kaksi Hyperion-luokan raskasta risteilijää, kolme Olympus-luokan korvettia ja kaksi Nova-luokan dreadnoughtia, joista toinen oli Calliope. Kaikki se lamautettu tai tuhottu kymmenessä minuutissa.

Korvetit tuskin ehtivät avata tulta kun vihreät neutronitykkien säteet leikkelivät niiden runkoja ja ne hävisivät valkoisiin leimahduksiin. Risteilijät ehtivät vastata tuleen ja avaruus täyttyi niiden sekasortoisesta tulituksesta. Osumista tuskin oli toivoa. Muistan katselleeni kauhuissani kuinka risteilijä Plautus, johtoaluksemme, muuttui liekehtiväksi hylyksi. Entä me? Aselukitus ei toiminut, joten jouduin suuntaamaan aseemme luottaen omiin silmiini. Parhaimmillaankin se oli hakuammuntaa mutta muistan selvästi kuinka muutamat raskaiden kaksoispulssitykkiemme ammukset osuivat heidän johtoalukseensa. Hurja, lyhyt, melkein mielipuolinen ilo loppui, kun sisaraluksemme räjähti pieniksi hehkuviksi metallinkappaleiksi vierellämme. Ja sitten oli meidän vuoromme. Sädekeilat iskivät alukseen ja leikkasivat tiensä läpi panssarin, rungon ja sisärakenteiden. Hirveät tärähdykset vapisuttivat Calliopeaa, komentosillalla tuntui kuin olisi ollut maanjäristyksessä. Muistan vielä räjähdyksen, en muuta.

Avaan silmäni. Olen taas täällä, tässä ajassa, yksin. Yritän kohottautua mutta en pysty liikahtamaankaan. Molempien olkieni yli kulkevat vyöt pitävät minua tiukasti kiinnitettynä asemapaikkani tuoliin. Kuten muissakin maan allianssin aluksissa, myös Calliopessa vallitsee mikropainovoima, jota silmälläpitäen vyöt on suunniteltu. Pitämään miehistö vakaasti paikoillaan painottomassa tilassa. Nyt ne kuitenkin kahlehtivat minut avuttomaksi liikkumattomuuteen, eikä minulla ole voimia taistella niitä vastaan. Koitan irrottautua riuhtomalla mutta käsissäni ei ole voimaa. Pistävä kipu kyljessäni yltyy ja näköni hämärtyy. Ilma tuntuu loppuvan ja kurkkuani kuristaa. Hetken en voi kuin haukkoa henkeäni. Epätoivoisia läähättäviä hengenvetoja. Pakottaudun jälleen kerran tunnustamaan tilanteeni toivottomuuden. Tajuan, ettei mahdollisuuksia ole. Vaikka onnistuisinkin irrottautumaan, minne minä menisin? Paineovet ovat sulkeutuneet ja estävät pääsyn pelastuskapseleihin, enkä usko niistä yhdenkään olevan ehjä tai toimintakunnossa. Samaan lopputulokseen olen tullut jo parikin kertaa mutta tuntuu ettei järkeni halua uskoa tekemiään johtopäätöksiä, vaan yrittää yhä uudelleen taistella vääjäämätöntä vastaan. Vielä nytkin.

Käännän katseeni eteenpäin ja tarkastelen sitä mitä on jäljellä asemapaikastani. Tuo niin tuttu tulenjohtokonsoli on murskana ja vain muutama näyttö on toiminnassa, kuvien särähdellessä oikosulkujen aiheuttamien jännitepiikkien johdosta. Siirrän käteni hallintalaitteille ja koetan tarkistaa aluksen eri toimintojen ja osastojen kunnon. Ihmeekseni tietokone aloittaakin haun. Tuo ihmisluonteelle niin tuttu toiveikkuus täyttää mieleni. Jospa sittenkin... Ehkä olen erehtynyt...

Haun tulokset leimahtavat näytölle. Siinä ne ovat, kylmän tunteettomat, asiapohjaiset tiedot. Silmäni seuraavat listautuvaa luetteloa.

...

  • TEHO; 0%, TÄYDELLINEN ROMAHDUS!
  • VARATEHO; 35%
  • ELINYMPÄRISTÖN YLLÄPITO; 8%, JÄRJESTELMÄ ROMAHTAMASSA!
  • VIESTIYHTEYDET; ALHAALLA!
  • TULENJOHTO; 15%, VAJAATEHO, ASETÄHTÄYS JA -LUKITUS EI TOIMINNASSA!
  • ASEET; EI TOIMINNASSA!
  • NAVIGOINTI; EI TOIMINNASSA, TUHOUTUNUT!
  • KONEHUONE; EI VASTAA...
  • HYPPYMOOTTORIT; EI TOIMINNASSA, TUHOUTUNEET!
  • MOOTTORIT; EI TOIMINNASSA!
  • POLTTOAINEKAMMIOT; JÄRJESTELMÄSSÄ VUOTO, POLTTOAINETTA JÄLJELLÄ 23%!
  • FUUSIOREAKTORI; VAROITUS! LÄHESTYY KRIITTISTÄ PISTETTÄ, RÄJÄHDYSVAARA!

  • HÄLYTYS! HÄLYTYS! HÄLYTYS! HÄLYTYS! HÄLYTYS! HÄLYTYS! ...

    ...

    Julma todellisuus iskee vasten kasvojani. Hyvä Jumala! Kuinka hölmö olinkaan toivoessani! Tiesinhän minä! Ei kukaan voi erehtyä niistä vääjäämättömän tuhon merkeistä joita olen todistanut, ei kukaan...

    Kuin vahvistukseksi alus tärähtää jälleen ja kallistuu voimakkaasti kumean räjähdyksen voimasta. Calliope tärisee koko 1400 metrin pituudeltaan, sen kyljistä lyö ulos pitkiä räjähdysliekkejä, laipiot ja runko vääntyvät, murtuvat ja antavat periksi. Viimeisetkin konsolit pimenevät ja niiden ruudut murskautuvat tuhansiksi sirpaleiksi, jotka viiltelevät kasvojani. Polttoainekammiot räjähtävät hulmahtaviksi liekkimeriksi, reaktori saavuttaa kriittisen pisteensä. Tämä on Calliopen loppu...

    En kykene tekemään mitään, en liikkumaan, enkä huutamaan, silmäni tuijottavat jäykkinä, ruumiini on halvaantunut kauhusta. Vain yksi ajatus ehtii enää mieleeni.

    Tämä on minun loppuni...

  •    
    * * *
    Palautetta kirjoittajalle voi jättää seuraavaan laatikkoon.
       

    edellinen etusivu  novellit  KK-files  seuraava