edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Shargu'n mylvintä

Liven Dek (Espanja)
Esperantosta suomentanut Pekka Virtanen

Milloin suoraan, milloin mutkitellen johtaa polku itään, joelle, joka virtaa korkeilta ja salaperäisiltä pohjoisen vuorilta. Punaisen auringon valtava levy on jo uponnut horisontin taakse ja iltahämyn malvanvihreä, ohut harso tulvii taivaalle. Ilma on täynnä outoja tuoksuja, ja varjojen seassa, kiireettä, levollisen lujatahtoisena, kulkee nainen.

 Lauha tuulenhenki puhaltaa, se keikuttaa lempeän huomaamattomasti bohu-puiden pitkiä ja siroja oksia, joita taivuttavat äärimmilleen manat, mehukkaat hedelmät, joiden suloinen liha laulaa kun sitä maistaa. Kaukaa leikkaa miespuolisen shargun kauhea mylvintä terävänä laakson hiljaisuutta. Ehkä nälkä ajaa sen yömetsästykselle, ehkä sen sydäntärepivä huuto on vain rakkauskutsu, johon kuitenkaan ei soi vastaus. Joka tapauksessa nainen jatkaa kulkuaan. Hän ei pelkää, ei lainkaan. Jo kauan sitten hän oppi olemaan pelkäämättä.

 Saavuttuaan tiettyyn tienkohtaan hän erkanee polulta ja tunkeutuu oikealle harvahkoon metsään. Taivaalla Nihe-kuun pyöreät kasvot käyvät selvemmiksi, saapuva yö piirtää ne puhtaaksi. Pian kohoaa taivaanrannalle sen sisar, pieni kuu Ejce, yhdessä ne tekevät totutun kierroksensa mustan taivaankannen poikki. Nainen etenee vähäntallatulla tiellä varoen kompastumasta kiviin ja esiinpistäviin juuriin, hän on matkalla kohtaamiseen.

 Vähitellen metsä muuttuu harvemmaksi. Lempeä tuuli suhisee bohu-puiden suurten tulenpunaisten lehtien lomitse. Nainen pysähtyy.

 Hänen edessään aukeaa kapea puuton vyöhyke, siinä kolmen yksinkertaisen haudan vierellä makaavat murskautuneen avaruusaluksen jäännökset.

 Ejcen kalpea kiekko ilmestyy horisonttiin, hiljakseen kuin pelokas neito. Samalla jossain oksien kätköissä kajahtaa öisen linnun, Tajin, ylpeä tervehdyshuuto. Nainen lähestyy murtuneen jättiläisen harmaata ruumista, jota jo osittain peittää samettisen mustankultainen, ohuen ja tiheän ruohon matto.

 Repeytyneessä kuoressa olevan suuren reiän läpi hän astuu sisälle. On hämärää, ja naisen suuret, ilmeikkäät silmät tarvitsevat hieman aikaa tottuakseen heikkoon valoon. Hetkeäkään hän ei epäröi, hän muistaa matemaattisella tarkkuudella laivan jokaisen senttimetrin. Käytävät mutkittelevat, mutta helposti hän saapuu jättiläisraunion päähän, huoneeseen jossa ovat sen aivot: komentohuone. Mikään ei ole muuttunut hänen viime käyntinsä jälkeen. Ikään kuin mikään tuolla villillä, raa'alla ja primitiivisellä planeetalla ei uskaltaisi häväistä paikkaa. Tai ehkä kuitenkin? Kajuutan nurkassa nainen huomaa ensi kerran jotain uutta, odottamatonta: muutamia kultaisia ja mustia kasvintaimia jotka taistelevat itsepäisesti pysyäkseen elossa hengettömän metallin ympäröiminä, takertuen maan ja pölyn mureniin, joita aika on kasannut. Naisen sydän hypähtää. Vain elämä, vain elämän hillitsemätön voima, kykenee voittamaan kuoleman.

 Naisen oikea käsi kulkee hellästi hyväillen pitkin kompentopöydän kylmää pintaa. Pieniä lamppuja, katkaisijoita, digitaalinäyttöjä ... Hänen kätensä viipyy hetken miltei täydellisesti tuhoutuneen keskustietokoneen näppäimistöllä. Sitten, kuin kokeneen konserttipianistin herkin liikkein hänen hoikat sormensa kijoittavat sanan: TERVEHDYS.

 Vastausta ei tule.

 Kaukaa, vaikkakin jo lähempää, kuuluu taas shargun sydäntäriipivä mylvintä.

 Muutaman sekuntin nainen on liikahtamatta hartaassa hiljaisuudessaan, kuin kivettyneenä, kuin ihmeellisen lumouksen iskemänä, hyönteiskotelon lailla, joka suojaavavan kuorensa peittämänä ruokkii itseään rakkaimmilla muistoillaan ja sulattaa ne hirvittävään ahneuteen, kasvaakseen. Niin, kasvaakseen. Kasvaakseen ja muuttuakseen perhoseksi.

 Ajatukset kulkevat: meteorit, kauhea ja korjaamaton turma joka aiheuttaa kolmen unitilassa matkustavan kumppanin kuoleman; hallitsematon poikkeaminen suunnitellulta reitiltä; syöksy tuntemattomalle planeetalle; tarmokkaat eloonjäämisponnistelut; perusteeton toivo tulla löydetyksi; kestämätön yksinäisyys; pitkä tarkkaileva odotus, kuukauden, kaksi, kolme ... vuoden, kaksi ...

 Kun lumous haihtuu, kaksi kristallinkirkasta kyyneltä valuu hitaasti pitkin naisen poskia. Pehmein liikkein hän kulkee komentopöydän nurkkaukseen, missä digitaalinen kalenteri ilmoittaa sinnikkäästi, välkähtävin numeroin, Maapallon oikean päivämäärän: 2836 12 25. Tuo laite käy, mutta vain siksi, että nainen niin haluaa.Koskaan hän ei ole käyttänyt ainoata törmäyksessä säästynyttä virranlähdettä, pientä varmuusakkua, muuhun tarkoitukseen. Päivät tällä planeetalla eivät ole samanpituisia kuin Maassa, ja kalenteri ... Mutta nämä muutamat numerot toimivat viimeisenä, epätoivoisena napanuorana kotiin.

 Yllättäen, hetkessä, hän heilauttaa oikean kätensä salamana kalenterille ja tarttuu kaapeleihin, jotka on kytketty akkuun. Voimakas, raaka veto. Kiskaisu. Numerot haihtuvat, katoavat. Kalenteri lakkaa toimimasta. Ulkona jylisee shargun mylvintä uudelleen, pitkänä ja mahtavana, taas lähempänä. Kajuutan puolivarjossa nainen kääntyy ja katsoo hätäisen hetken hentojen ruohojen pientä tukkoa nurkassa. Sitten hän lähtee, poistuu avaruusaluksen hylystä.

 Yötaivaan tummuudessa loistavat jo täytenä kaksi kuuta, Nihe ja Ejce, ja niiden ympärillä kiiltomatojen laumana välkkyvät sadat tähdet. Liikkumatta, ajatuksissaan, nainen seisoo kolmen haudan edessä katse kiinnittyneenä noihin valopisteisiin. Mikään niistä ei ole Aurinko. Tähti, joka näki hänen syntyvän, on nyt kaukana, kovin kaukana, syvällä ja saavuttamattoman kaukana. Hänen katseensa laskeutuu haudoille. Hän polvistuu ja alkaa hiljaa rukoilla.

 Yhtäkkiä kuuluu melu, metsästä lähestyvien askelten ääni. Joku, vai jokin, lähestyy häntä takaa. Nainen ei liikahda. Hän ei pelkää. Ei kukaan tule tälle pyhälle paikalle, ei kukaan ... paitsi uros.

 Askelet seisahtuvat aivan lähelle, ja nainen tuntee selässään voimakkaan hengityksen. Painava koura tarttuu hentoon olkaan.

 Hän on tullut.

 Kuuluu outo, tukahdutettu, muunneltu, karhea shargun mylvintä.

 Nainen ei liikahda, hän rukoilee ja hyväilee poskellaan hellästi valtavaa kättä, jossa on kolme teräväkyntistä sormea, suomujen peittämää ja karkeakarvaista. Nainen muistaa lauseen: "Ellet voi saada häntä, jota rakastat, rakasta häntä, joka sinulla on". Ja äärettömällä rakkaudella, sellaisella, joka on vain äideille ominaista, hän silittää vatsaansa, joka on jo selvästi pyöristynyt.

 


edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava