edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava


Serenata Notturna

Osa I: Genesis

Paavo Heiskanen


Oli yö. Koko kaupunki nukkui. Tai ei aivan koko kaupunki. Eräässä 1800-luvun tyyliin 
rakennetun rakennuksen salissa soi Mozartin Jupiter, ja pieniin ryhmiin kokoontuneet frakkipukuiset henkilöt keskustelivat hiljaisesti; Tavalliset ylhäisöluokan kemut. Salissa oli 
kookkaat kattokruunut, ja seiniä koristivat arvokkaat maalaukset. Jotkut parit tanssivat lattian 
keskellä, kun taas useimmat keskustelivat tärkeistä asioista, useimmiten politiikasta. Koko 
salissa vain yksi henkilö istui yksin. Hän istui suurten lasi-ikkunoiden ääressä ja katseli 
puutarhaan. Yö oli tosin niin pimeä, että hän tuskin näki mitään. Hän havahtui käden koskettaessa olkapäätään ja kääntyi katsomaan tulijaa. Se oli Annette, juhlien emäntä ja 
talon omistaja. 

-Miksi istut täällä yksin, Morcef? 

Morcef nousi tuolistaan ja katsoi saliin halveksuen. 

-Nuo moukat tuolla vain puhuvat tärkeillen toisilleen, ja luulevat olevansa jotain suurta. 
-Sinulla on taas yksi kriiseistäsi vai? 
-Hah, hän naurahti, mitä sinä tiedät minusta? 
-Jos et nauti olostasi, en pakota sinua jäämään, kaunis nainen sanoi jäätävästi. 
-Itse asiassa ajattelinkin juuri lähteä syömään, kotiin ja nukkumaan. 
-Voin saattaa sinut ovelle jos haluat. 

Lakeija soitti taksin ja Morcef suuteli Annetten kättä. 

-Anteeksi, en taida olla paras mahdollinen vieras. 
-Ei se mitään, hän sanoi jo huomattavasti leppyneempänä, kyllä minullakin oli joskus 
vaikeaa. 

Morcef laittoi silinterin päähänsä, kumarsi ja poistui tiellä odottavaan taksiin. 

Kotonaan Morcef istui kauniissa barokkituolissa mietiskellen. Hän mietti, mitä tekisi elämänsä kanssa. Sana elämä toi väkinäisen hymyn hänen kasvoilleen. Onko tämä elämää? Hetken mielijohteesta hän laittoi television päälle. Taas yksi aamu-uutisten loputtomista haastatteluista. 

Kirkkaat valot paistoivat Kirkin silmiin hänen istuessaan epämukavassa nojatuolissa. Hän hikoili, huone oli kuuma, ja hänen naamaassaan oleva paksu puuterikerros ei yhtään auttanut asiaa. Hänen edessään istui noin nelikymppinen, varmaan kymmenessä kauneusleikkauksessa ollut kurppa. Voi vittu, miksi minä suostuin tähän, hän ajatteli. Studio-ohjaaja näytti merkin ja nainen alkoi puhua ylipirteällä äänellä: 

-Tänä aamuna minulla on vieras, joka ei esittelyjä kaipaa, hän on Kirk Davis, meidän 
kaikkien tuntema poliisisankari, FBI-agentti, joka pelasti kymmenen lapsen hengen... 

Loppu meni ohi Kirkin korvien, samaa paskaa oli jauhettu niissä kaikissa kymmenissä televisio-, ja lehtihaastatteluissa joissa hän oli ollut. Hän terästäytyi kuuntelemaan kysymystä. 

-No niin, Herra Davis, nyt kysymys johon olette varmaan vastanneet monia kertoja. Miltä nyt 
tuntuu? 
-No. Täytyy kai sanoa että ei miltään. Tein vain velvollisuuteni maatani ja niitä lapsia kohtaan. Kuka tahansa poliisi olisi tehnyt saman. 
-Jalosti sanottu, Herra Davis, tarkoitte siis että te vain satuitte osumaan paikalle. 
-Aivan. 
-Osoititte kuitenkin uskomatonta rohkeutta, päättäväisyyttä ja uhrautuvaisuutta pelastaessanne ne lapset sen hullun ammuskelijan luota, Miksi? 
-Kuten jo sanoin, olen vannonut virkavalan, jossa lupauduin puolustamaan USA:n lakeja ja vartioimaan sen kansalaisten turvallisuutta. Tein vain mitä piti tehdä. 
-Onko kaikki saamanne julkisuus muuttanut suhdettanne tapaukseen? 
-Ei. 
-Kiitos, Herra Davis, olette niitä ihmisiä, jonka vuoksi olen ylpeä siitä että olen Amerikkalainen. 
-Kiitos. 

Television kuva himmeni ja sammui Morcefin noustessa tuolistaan. Hän naurahti taas tahattomasti. Kuukausi sitten kukaan ei tuntenut miestä nimeltä Kirk Davis, eikä todennäköisesti parin kuukauden kuluttua kukaan enää muistaisi häntä. Hän oli surullinen ajan lipuessa ohitseen. Tuntui kuin hän olisi vain katselija loputtomassa hullussa näytelmässä, joka koko ajan lähestyi dramaattista loppukohtaustaan. Hän hautasi melankoliset ajatuksensa ja meni nukkumaan. 

Hän heräsi taas omaan huutoonsa yksinäisessä asunnossaan ja laski hikeä valuvat kasvonsa käsiinsä. He eivät tajua, he eivät vain tajua. Miten he voivat olla niin tyhmiä? En minä aikonut häntä tappaa. En. EN AIKONUT, hänen huutonsa kiiri asunnossa ja vaimeni sitten. Yritin vain haavoittaa häntä. Vannon sen jumalan nimeen. Yritin vain haavoittaa. Taidan tulla hulluksi. Hän näki edessään pelokkaita lasten kasvoja ja kohottaessaan katseensa pitkän miehen haulikko kädessään. Hän kuuli itsensä huutavan: 

-FBI-agentti, minulla on ase. 

Hän näki miehen pelästyneet kasvot ja haulikon piipun nousevan häntä kohti. Hän painoi liipasinta kaksi kertaa  ja näki miehen lentävän ammusten voimasta selälleen. Taas hän heräsi. Hän oli nukahtanut uudestaan. Hän nousi ylös ja käveli vapisevin askelin kylpyhuoneeseen. Peilikaapin takaa hän löysi purkin rauhoittavia, ravisti kaksi käteensä ja käveli keittiöön. Jääkaapista löytyi halpaa punkkua, jolla hän huuhteli lääkkeet alas ja käveli takaisin sänkyyn. Syvä, tiedoton lääkeuni tuli melkein heti. 

Sade. Se tuntui jotenkin sopivan tilanteeseen. Tai pikemminkin nainen sopi sateeseen. Kaunis, nuori nainen makasi hiljaa kauniin ranskalaiskorttelin talon porttipylvästä vasten. Kapea verinoro valui hänen rinnastaan ja sulautui maassa valuviin pikku puroihin. Kirk ei todellakaan sopinut tilanteeseen. Keski-ikäinen ja pituinen mies, parta ajamatta ja sätkä suussaan seisoi sateenvarjon alla ja katseli, kuinka mustan muovikassin vetoketju ratisi kiinni. Aivan kuin jostain Bruce Willisin elokuvasta, hän ajatteli. Nuori konstaapeli puhui hänelle. 

-Partioauto löysi naisen noin 15 minuuttia sitten. Raiskattu ja murhattu puukoniskulla rintaan. 
Uhria ei tunnistettu.Hullu kaupunki. 

Sanotaan, että poliisit tottuvat kuolemaan. Kirk ei siihen tottunut koskaan. Hän inhosi, vihasi 
ja kammoksui kuolemaa. 

-Menen kysymään, kuuliko talon omistaja mitään. 

Kaunis puutarha, Kirk ajatteli kävellessään seetripuiden ja ikivanhojen tammien välistä laatoitettua käytävää. Hän astui portaat ylös isolle verannalle ja kolkutti oveen. Vanhan näköinen palvelija avasi oven hetken kuluttua. 

-Niin, Herra? 

Kirk näytti virkamerkkiään ja sanoi: 

-Nimeni on Kirk Davis ja haluaisin tavata talon omistajan. 
-Valitettavasti Herra Morcef ei ole tavattavissa ennenkuin illalla. Haluatteko sopia tapaamisen? 
-Kävisikö kello 10? 
-Mainiosti. Kiitos ja näkemiin. 

Saatanan tärkeilevä kusipää, Kirk ajatteli. Hän oli aina vihannut Ranskalaiskorttelin tärkeileviä hinttejä, jotka luulivat edelleen elävänsä 1800-lukua. Kohtelivat poliiseja kuin paskaa ja joivat kalleita viinejä tanssiaisissan. Tasan eivät  käy onnen lahjat. 

Herra Morcef heräsi syvästä unestaan palvelijan saapuessa. 

-Herra, täällä kävi joku poliisi, sovin tapaamisen kello kymmeneksi. 
-Mitä asiaa hänellä oli? 
-Näyttää siltä, että porttimme edestä on löydetty ruumis. 

Morcefin ilme ei edes värähtänyt. Kuolema oli jo hänelle tuttu. 

-Jaa. Kiitos. Voitte poistua. 

Palvelija kumarsi ja poistui. 

Morcef jäi yksin. Hän oli jo tottunut siihen. Hän oli jo elänyt yksin kauemmin kuin pystyi 
muistamaan. Hän istui taas samaan barokkituoliin ja rupesi lueskelemaan kirjaa. Kirja oli 
Bram Strokerin Dracula. Hän naureskeli kirjan teennäiselle kauheudelle ja suurille 
asiavirheille. Hetken kuluttua hän laittoi kirjan sivuun ja avasi television. 
 
 
 

* * *

edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava