Serenata Notturna

Morcef mietti hetken ja sanoi: 

-En...en ainakaan muista. 
-Olitteko humalassa? 
-Ei, en koskaan juo. 

Seurasi tauko jolloin Kirk katseli Morcefin kasvoja ja näytti miettivältä. 

-Kuinka vanha te olette? 
-Miten niin? 
-Näytätte tutulta. Olenkohan nähnyt teidät jossain? 
-En tiedä. Tutkimattomat ovat Jumalan tiet. 
-Uskotteko jumalaan? 
-Uskon siihen, joka minut on luonut. 
-Eli? 
-En tiedä... 

Seurasi taas vaivautunut hiljaisuus. 

-Tiedättekö, Morcef kysyi hiljaa, mikä on elämän tarkoitus? 
-42, Kirk vastasi nauraen. 
-Tarkoitan, olemmeko täällä jostain syystä vai elämmekö vain omaa elämäämme tietämättä tulevasta mitään. 
-Puhutte syvällisistä asioista, joista minä en tiedä mitään. Kirk nousi katsoen kelloaan: 
- Minun täytyy mennä, tuskinpa minun tarvitsee enää vaivata teitä. 
-Toivon että näemme silti vielä. 
-Ehkäpä. 

Kirkin lähdettyä Morcef nousi, otti silinterinsä ja lähti ulos. Hän käveli öisillä kaduilla ja tuntui 
etsivän jotain. Sade ropisi hiljaa alas taivaalta, ja omia reittejään valiten se valui hiljaa kadulla. Morcef astui sisään paikalliseen pubiin, jossa jazz-orkesteri soitti melankolista musiikkia. Hän tilasi pullon paikallista punaviiniä ja kaksi lasia. Ne saatuaan hän käveli pöytää, jossa nuori nainen istui yksinään. 

-Anteeksi, saanko liittyä seuraanne. 

Nainen nosti kasvonsa, ja hänen itkettyneisiin silmiinsä nousi uusi kiilto 

-Totta kai, hän sanoi. 
-Saanen kunnian tiedustella, kuka olette? 
-Nimeni on Maria. 

Morcef kaatoi punaviiniä laseihin ja ojensi toisen Marialle. Maria katsoi hänen iättömiä, 
kauniita kasvojaan, ja hymyili. Itkusta punehtuneet silmät kirkastuivat ja huulille nousi pieni 
hymy. 

Hetken kuluttua Morcef auttoi jo takkia hänen ylleen ja astui hänen kanssaan ulos. He kävelivät yhdessä pitkin öistä kaupunkia kunnes eräässä kadunkulmassa Maria pysähtyi. Maria ojensi kätensä miehen kaulan ympäri ja kumartui hänen ylleen. Yht'äkkiä hän kavahti taaksepäin tuntiessaan Morcefin kylmän ihon. Morcef astui nopeasti eteenpäin ja kaappasi naisen syleilyynsä. Hänen pedonhampaansa pureutuivat tuohon siroon kaulaan. 

He seisoivat siinä, kaksi ruumista yhteen sulautuneina, nainen koki suurempaa nautintoa, kuin mitä koskaan oli kokenut. Mies suurempaa, kuin kukaan kuolevainen koskaan voi kokea. Morcef tunsi veren virtaavan suuhunsa, ja hän ei tuntenut enää olevansa peto, vaikka hän nyt oli sitä eniten. Hän oli saanut, mitä oli etsinytkin, verta, hänen kuolemattomuutensa viimeinen merkki. Nainen valahti kalpeana maahan ja Morcef otti hänet syliinsä ja lähti kantamaan häntä kohti puistoa. Morcef laski naisen puiston penkille ja laittoi hänen rinnalleen tulipunaisen ruusun, kumarsi ja poistui. Yö oli hullu. 
 
Ei taas. Ei. En halua. Haulikko nousi ja Kirk ampui kaksi laukausta. Miehen kasvoille levisi tuskan irvistys, ja hän kaatui selälleen. Taas yksi yö, jolloin Kirk heräsi huutoonsa läpimärkänä hiestä. Hän hautasi kasvonsa käsiinsä ja itki. Suolaiset kyyneleet virtasivat hänen ajamattomilla poskillaan. Hänen kätensä haparoivat pöydän laatikkoon ja vetivät esiin pistoolin. Kyllä minä pystyn siihen. Varmasti pystyn. Tapoinhan sen miehenkin. Hän työnsi aseen suuhunsa ja puristi kahvaa. Hän veti iskurin taakse ja sulki silmänsä. Jeesus Kristus, Jumalan poika suojele minua. Hän veti liipaisimesta. 
 
"Mitä me olemme tuomitsemaan ihmisten tekoja ja niiden seurauksia. Yksi ihminen on vain mitättömän pieni osa koneessa, jonka hän itse on luonut. Kohtalo ja jumala ovat minulle täysin vieraita. Olen vain tarkkailija tässä hullussa maailmassa, joka elää kuolinkamppailujaan. Minut on tuomittu katselemaan tätä paikkaa yksin, ikuisesti kahlittu seuraamaan ihmisten turhia toimia. Kaikki luulevat olevansa ainutlaatuisia ja tärkeitä rattaita tässä koneistossa, vaikka kaikki ovat yhtä mitättömiä, ja koko kone on itsessään turha. Olen nähnyt enemmän surullisia ihmiskohtaloita ja kuullut enemmän riipaisevia kertomuksia surusta kuin kukaan kuolevainen voisi ikinä uskoa. Silti kaikki tarinat ovat niin samanlaisia ja kaikki kohtalot yhtä surkuteltavia. Elämällä ei ole tarkoitusta ja Jumala on vain sadistinen peto, joka nauraa katsellessaan pateettisten ihmisten pateettista elämää." Sulkakynä nousi paperista. Taas osa Morcefin sielua siirtyi paperille lukemattomien kirjoitusten joukkoon. Kirjoitusten, joita kukaan ei todennäköisesti koskaan lukisi. Silti Morcefin oli pakko kirjoittaa. Se oli hänen viimeinen siteensä tähän maailmaan, jota hän yhtäaikaa suuresti rakasti ja vihasi. Hänen elämänsä on pelkkää surua. Surua ajan puolesta, joka koko ajan lipui hänen ohitseen, ja johon hän ei voinut vaikuttaa. 

Aseen tyhjä kilahdus kaikui hänen päässään. Hän poisti aina panokset mennessään nukkumaan. Hän nousi täristen seisomaan, polvistui ja rukoili. Rukoili, että saisi kuolla. Rukoili, ettei hänen enää tarvitsisi kärsiä. Hän käveli huojuvin askelin eteiseen, laittoi päällystakin päälleen ja lähti ulos. Rappusissa kävellessään hän latasi aseensa.  Hänen askeleensa johtivat samaan paikkaan, josta tuo nuori nainen oli löydetty. hän polvistui maahan ja rukoili taas. 

Morcef palasi ruokailemasta ja näki Kirkin polvillaan talonsa edessä. Juuri kun hän 
lähestyi, Kirk hautasi aseen rintaansa vasten ja laukaisi. Morcef juoksi Kirkin viereen ja 
kumartuessaan tämän ylle näki elämän katoavan noista viattoman sinisistä silmistä. 

-Haluatko elää ikuisesti.