================================================================== ODOTUS Pekka Virtanen pekvirta@freenet.hut.fi ================================================================== Hämähäkkien tutkiminen voi olla hyvinkin kammottavaa. Etenkin, kun minusta ei hämähäkkitutkijaa olisi edes tullut ilman hämähäkkipelkoa, josta halusin tiedon ja kokemuksen avulla päästä eroon. Mietin usein nuorempana, onko araknofobiaan syynä geeniperintö, ehkä jopa rotumuistissa oleva varoitus ammoisten aikojen tappavan myrkyllisistä eläimistä, vai oppiminen, tapa, jonka vanhemmat siirtävät lapsilleen. Minun äitini pelkäsi kahta asiaa, ukkosta ja hämähäkkejä, ja ukkosta minä rakastin. Maapallon hämähäkkilajeja ei vieläkään kaikkia tunneta, eikä meitä tutkijoita ole kovin useita. Tehtyäni 600-sivuisen Suomen Hämähäkit-kirjan - joka ei suuremmalti mennyt kaupaksi - pääsin mukaan tropiikkia tutkivaan ryhmään, joka selvitti erilaisten hämähäkeistä löytyvien myrkyllisten aineiden sopivuutta lääketeollisuuden raaka-aineiksi. Saavutimme loistavia tuloksia, vaikka yksi ryhmästämme, kemisti, kuoli. Tosin pudottuaan rotkoon. Olin näin saavuttanut mainetta Maapallon eräänä eturivin hämähäkkitutkijana, ja koska ikäni oli sopiva ja kuntoni korkealla, minut lähetettiin mukaan ensimmäiselle matkalle planeetalle, jolta luotaimet olivat löytäneet elämää. Minun piti etsiä pieneläimiä, jotka käyttävät kemikaaleja hyväkseen, kerätä näytteet ja tuoda ne maahan tarkempaa tutkimusta varten. Matkamme suuntautui kahdeksan valovuoden päähän, ja planeetalla aloitimme tarkemmat tutkimukset. Aluksi kuljimme varoen suurryhmissä henkivartijoiden saattamina, mutta kun emme havainneet petoeläimiä, ainoastaan monenmallisia siankokoisia ystävällisiä kuljeskelijoita, vähitellen rauhoituimme emmekä aina pitäneet väkeä ympärillämme. Valepossujen lisäksi löysimme useita pieneläimiä, joiden joukossa ruokaili muutama hämähäkkien tavoin käyttäytyvä laji. Mahdollista myrkkyäkin sain näytepulloihini tyydyttävät määrät. Viimeisenä oleskeluiltanani lähdin vielä samoilemaan seudulle, jossa en ollut kerinnyt käydä. Kuljin paikallisten eläinten polkuja syvemmälle harvahkoon metsään. Kiinnostuneena huomasin siellä täällä niiden siankokoisten kulkijoiden luita ja luurankoja. Täälläkö olivat pedot? Otin aseeni ja etenin hitaasti, katselin huolellisesti joka puolelle, mutta varovaisuudestani huolimatta minut yllätettiin. Se onnistui nappaamaan minut ylhäältä päin. Ne osasivat käyttää verkkoa, heittoverkkoa, kuten eräät maapallonkin hämähäkit. Ne odottivat puiden oksistossa ansat valmiina ja viskasivat verkon altakulkijoiden niskaan. Kooltani minä olin sopiva, joten lähimmän saalistajan iskurefleksi heräsi, ja se heitti päälleni sormenpaksuisesta seitistä rakentamansa pyytimen. Hetkeä myöhemmin karvaiset nivelikkäät jalat kiertyivät ympärilleni, ja terävät leuat erkanivat purentaa varten. Menetin tajuntani silkasta kauhusta, ennen kuin piikit iskeytyivät olkapäähäni. Kun heräsin, en enää pelännyt hämähäkkejä. Lepäsin tiukassa käärössä, halvaantuneena, aistimatta mitään. Vain ajatukseni kulkivat kirkkaina, niin kuin ne kulkevat vieläkin. Muistot täyttivät minun elämäni, koko silkinhienon kudoksen ympäröimän minuuteni. Siinä maailmassa minä elän viimeiset hetkeni, viikonko minä elän, vai vuoden? Olenko varattu ruoaksi, vai onko minuun munittu lapset? Ei sillä ole väliä. Minä odotan. * * *