Päätäni jomottaa niin kovaa että se tuntuu halkeavan ja kaiken lisäksi pahoinvointi alkaa käydä voittamattomaksi. Ei siis mikään hienoin herääminen mitä olen kokenut. Kun vain muistaisin miten olen tänne joutunut, mutta muistini on siltä kohtaa tyhjä. Ehkä se on helvetti vieköön liikaa vaadittu muistaa ja saada selitys tälle olotilalle jota en tahtoisi edes pahimmalle vihamiehelleni. Ehkäpä pitäisi yrittää varovasti seisomaan. Onnistuisikohan se? Kun pelkkä makaaminenkin heikottaa niin miten seisominen voi onnistua, kysyn vaan. Mutta tämä makaaminen kyllä palelluttaa minut tähän paikkaan seuraavan puolen tunnin aikana, joten minulla ei taida olla paljoa vaihtoehtoja. Hetken kuluttua yritän ylös, varmasti. 

Jokin liukuu taas jalkani yli ja inho saa minut voihkaisemaan. Kunpa voisin nähdä edes hieman. Hei, viitsisikö joku kääntää valokatkaisijaa? Heh, vielä sentään huumorintajua löytyy senkin kuolemanpartaalla roikkuva paska. Sitähän minä olen, mutta en ole ajatellut antaa periksi ihan vielä. Ei mutta ehkä minulla on taskussa rakas vanha zipponi. Tunnustelen kohmeisella kädelläni housujeni taskua ja tunnen sytyttimeni muodon kättäni vasten. Tunnen myös farkkujeni kosteuden ja tahtoisin tietää että missähän nekin olen onnistunut kastelemaan. Olenko minä onnenpoika onnistunut kaiken lisäksi kusemaan housuuni vielä tämän ikäisenä. No, kaikki aikanaan, nyt on kuitenkin tärkeintä saada sytkäri taskusta ja valaista tätä helvetin loukkoa johon minut on heitetty. Kunhan tavoitan sen kusipään joka minun on tänne keksinyt laittaa niin se kyllä katuu olemassaoloaan se on varma. 

Työnnän kättäni taskuun kostoajatuksen kummitellessa mielessäni ja saan sytyttimen käteeni. Kuuluu kilahdus kannen auetessa ja olen aikeissa sytyttää liekin sydämeen, kun pysähdyn hetkeksi miettimään haluanko todella nähdä ympärilleni. Mistä helvetistä sitä tietää mitä liekki oikein paljastaa. No, makaanko sitten tässä pimeässä niin kauan että en enää pääse ylös vaikka haluaisinkin? Ei helvetti, liekki syttyy nyt, kunhan vain pääsen tästä istumaan. Nousen ensin kyynärpäitteni varaan ja jään siihen hetkeksi tasoittelemaan entisestään villiintyvää päänsärkyä, joka on nyt niin voimakas että saa minut oksentamaan vatsani olemattoman sisällön viereeni. Vatsalihakseni kouristuvat ja pääni tuntuu räjähtävän ponnistuksesta kun lasken otsani kylmälle lattialle välittämättä oksennuksestani, joka kastelee ohuen paitani kyynärpäät. Hetken huohotettuani onnistun kohottamaan päätäni ja pyyhkimään pahoinvoinnista aiheutuneen kylmän hien otsaltani. Ei mutta tästähän onkin hyvä ponnistaa polvilleen. Mahtaisikohan se onnistua. Pakko yrittää, vaikka vartaloni vapisee heikkoudesta eikä lihaksissani tunnu olevan jäljellä yhtään mitään, mikä voisi auttaa minua yrityksessäni. Vielä yksi pieni hetki jonka aikana kokoan viimeisetkin voimanrippeeni ja nousen polvilleni. Nyt sen on pakko tapahtua. Kaikki peliin ja polvillaan ollaan. Painan käteni ohimoilleni ja yritän pitää sekunnin kuluttua räjähtävän pääni edes jotenkin kasassa ja onnistun siinä ainakin toistaiseksi. 
Kuluu viisi minuuttia, jotka tuntuvat ainakin tunneilta ennen kuin pystyn avaamaan oikean nyrkkini jossa olen puristanut zippoani. Avaan uudelleen kannen ja se kilahtaa aiheuttaen vihlauksen koko pääni läpi. Joku on tainnut nuijia päätäni helvetin isolla moukarilla, koska muuten se ei voisi olla näin kipeä. Helvetin helvetti, joku saa kyllä maksaa tästä, kunhan olen ensin päässyt sänkyyni ja nukkunut viikon verran ja syönyt sen päälle muutaman jättihampurilaisen tuplaranskalaisilla. Ja jossain vaiheessa vedän kyllä kunnon känninkin, sitä ei estä kukaan. Vatsaani kouristaa ajatuskin ruoasta enkä pysty olemaan suorassa vaan joudun nojaamaan kyynärpäilläni reisiini. Nyt se tuli tähän helvetin sytkäriin, eikö sitä nyt ole viivytelty jo tarpeeksi. Tapahtuu, nyt ihan näillä hetkillä, kunhan vain jäätymistilassa oleva peukaloni suostuisi pyöräyttämään tätä perkeleen rullaa. Mutta kun ei niin ei. Ja kaiken lisäksi jalalleni nousee taas jokin helvetin olio, eikä se enää tyydy vain siihen vaan nyt se tavoittelee housujeni takataskuja kiivetäkseen selkääni. 

Nyt se loppuu, yksikään vitun rotta tai mikään muukaan saastainen olento ei kiipeile minun selkääni, vaikka olisin miten heikkona. Sen verran minulla on vielä tahdonvoimaa jäljellä, että kurkotan takapuoltani hiveleviä pieniä käpäliä kohti ja tartun kiinni pehmeään ruumiiseen, joka ei ole ainakaan rotta, koska rotilla oli ainakin viimeksi nähdessäni karvainen ruumis. Mutta tällä ei ole. Tämä on liukas ja limainen, kuten aikaisemmin arvelin pelkästä sen kosketuksesta jalkaani vasten. Jokaisen sormeni välissä on ainakin yksi jalka ja kämmentäni vasten tuntuu niiden parit, kun se sätkii otteessani. Inho ravistaa jälleen kerran vartaloani ja saa veren kiertämään hieman nopeammin ja se taas aiheuttaa ylimääräistä painetta ennestäänkin turvoksissa olevaan päähäni. Hyi helvetti, mikä saatana tämä oikein on ja mitä se tekee täällä ja missä vitussa tämmöisiä edes kasvaa. 

Heitän rimpuilevan olennon niin kovaa kuin jaksan, siinä toivossa että se osuisi johonkin seinään ja kuolisi. Kuuluu pehmeä mäjähdys kun se osuu johonkin noin viiden metrin päässä. Sitten vinkaisu joka on ehdottomasti inhottavin mitä olen ikinä kuullut ja sen jälkeen pienten jalkojen ääni, kun se vipeltää kohti minua. Ei helvetti, se vain suuttui ja minä luulin heittäneeni kovaa. Se on aivan pian uudestaan kimpussani eikä minulla ole vieläkään minkäänlaista valoa joka auttaisi näkemään mistä suunnasta se päättää kimppuuni käydä. Viimein saan liekin syttymään sytyttimeeni ja yritän ojentaa sitä kauemmas, jotta sen antama olematon valo näyttäisi pienen vastustajani. Niin kuin tässä ei olisi ollut vaikeaa ilman tuota olentoakin. Jotain ilmestyy liekin epätasaiseen valoon ja se näyttää mustalta ja kiiltävältä. Noin kolmekymmentä senttiä pitkä, ainakin kymmenellä jalkaparilla varustettu möhkäle pysähtyy valon ja pimeyden rajalle, enkä näe sillä minkäänlaisia silmiä. Ehkä se vaistoaa valon muutenkin. Kenties se on asunut pimeässä koko ikänsä eikä sille ole kehittynytkään silmiä. Helvetinkö väli sillä on herra biologian taitaja. Silmiä tai ei, se tietää missä minä olen ja sillä hyvä. Pakko päästä seisomaan, ei tästä muuten mitään tule. 

Kokoan taas voimiani, mustan kiiltävän olennon ollessa edelleen liekin valon rajalla ja ponnistan itseni ähkäisten pystyyn. Huimaus iskee jyskyttävään päähäni, mutta sen verran on tajua jäljellä etten anna itseni kaatua lattialle ja tarjota olennolle suhteellisen reilun kokoista ateriaa, jos se sitä minusta haluaa. Pari horjahduksen aiheuttamaa askelta vie minut seinää vasten ja se on aivan yhtä kylmä kuin lattiakin. Ja aivan yhtä kivinen, siitä ei päästä mihinkään. Sytyttimen liekki lepattaa hetken sammumisen rajalla mutta päättää sitten olla minulle suotuisa yltyessään taas palamaan reilummin. 

Jälleen kuuluu pienten jalkojen ääni, kun olento kävelee minua kohti. Sitten se on taas liekin valossa ja jää siihen odottamaan. Odottamaan mitä? No mistä helvetistä minä sen tietäisin, mutta ainakin tässä on minulle tilaisuus antaa sille monoa niin kovaa kuin jaksan. Jospa se tuottaisi paremman tuloksen kuin ilmeisen heikko heittoni. Tönäisen itseni irti seinästä ja potkaisen tuota iljettävää olentoa niin kovaa kuin kipeä olemukseni antaa myöten. Tunnen kuinka sen pehmeä ruumis antaa periksi metallikärkisen saappaani edessä ja sen ilmalento päättyy jälleen pehmeään mäjähdykseen. Paskiainen, siitäs sait, ehdin ajatella ennen kuin pienten jalkojen ääni kuuluu taas. Ei voi olla totta, mistä tuo oikein on tehty. Peräännyn seinää vasten ja päätän lähteä oikeaan, koska jossainhan tässä luolassa on oltava ovi, josta minut on tänne heitetty. 

Ehdin liikkumaan pari metriä ennen kuin olento on taas sytyttimen liekin valossa ja jälleen potkaisen sitä niin kovaa kuin pystyn. Ponnistuksen jälkeen seuraa pakollinen päänpitelytauko, jonka aikana ehdin kuulla tutun äänen kun olento osuu seinään ja lähtee sitten taas juoksemaan kohti minua. Alan epäillä etten pysty tappamaan sitä pelkillä iskuilla vaan tarvitsisin siihen vähintään kirveen, jota minulle ei luonnollisestikaan ole. Otan jälleen muutaman haparoivan askeleen, jonka aikana sytkärini sammuu. Perkele, tämäkin vielä. Vatsani kouristelee taas ja horjahdan pari askelta lisää, kunnes törmään johonkin pehmeään ja viileään. Mutta ennen kaikkea tajuan että mikä se ikinä onkin, se on iso. 

Minulla ei ole jäljellä tippaakaan intoa sytyttää uudestaan sytkäriäni, mutta minulla ei taida olla muuta vaihtoehtoa.  Pienten jalkojen ääni lähestyy vasemmalta puoleltani kun raapaisen liekin sytyttimeeni. Sen heikko valo yltää valaisemaan oikealla puolellani olevan mustan, kiiltävän olennon, joka on noin sata kertaa suurempi kuin se toinen mikä kiipeää nyt jalkaani pitkin. Yritän ravistaa sitä pois mutta siihen voimani eivät enää riitä. Putoan polvilleni ja yritän kaatua mahdollisimman kauas isommasta olennosta. Sytytin sammuu samalla hetkellä kun pieni olento on olkapäälläni ja livahtaa sisään paitani kauluksesta. Huudan niin kovaa kuin pystyn mutta senkin yli kuulen kuinka isot jalat läiskähtelevät minua kohti.