================================================================== Rajat T. Savolainen ================================================================== Muistoja. Harmaata lunta, tumma yötaivas vailla tähtiä, kolme ihmistä hangella. Isä, äiti ja pikkupoika. Savu roikkuu ilmassa kuin pienet käärmeet. Yksi sydän lyö, kaksi muuta pysähtyneenä. Sitten sotilaat tulevat ja kantavat pojan pois paikoilleen jähmettyneiden äidin ja isän luota. Poika itkee. Tietenkin tiesin aina, ettei pakotietä olisi. Eivät kai ne olisi rakentaneet rajaa jos ne olisivat halunneet jonkun kävelevän täältä ulos kertomaan millaista sisällä on elää. Ja tietenkin kuolla. Koska sitähän täällä ennen kaikkea tehdään. Piikkilanka- aitaa vasten, lumella tai hirttäytyen oman pienen huoneensa kattoon. Tavalla ei ole väliä eikä sillä, kuinka kauan me kestämme. Loppujen lopuksihan me kuolemme niin kuin pitääkin. Niin kuin ne paskat, jotka Valvojat valmistivat halusivatkin. - #RE32a: Kuinka voit tällä viikolla? En kai herättänyt sinua? Nik? Kuuletko minua? #/NIK: No miten luulisit voivan? Mahtavasti kuten aina, tietysti! Täällä on aivan upeaa istua tekemättä mitään! #RE32a: Vihamieliset tunteet eivät auta sinua, Nik. #/NIK: Mikä sitten auttaa? Paskanjauhaminen sinun kanssasi!? #RE32a: Niin. #/NIK: No ei kyllä ainakaan vielä tunnu paljoa helpottavan! #RE32a: Mikä sinua ärsyttää, Nik? #/NIK: Sinä. #RE32a: Mikä ominaisuus minussa? #/NIK: No tuo yleinen vittumaisuus. #RE32a: Nik, minä yritän olla sinun ystäväsi. Minun loukkaamiseni ei hyödytä ketään. #/NIK: No eipä ole kovin vitun mahtava yritys! Millaiset ystävät tappavat ystäviään? - Kaikkien täällä viettämieni vuosien aikana tämän täytyy olla ensimmäinen kerta kun nautin suihkusta. Katson ympärilleni veden valuessa laiskasti ruosteisesta hanasta, saippuoin itseni kunnolla ja pesen vähät hiukseni. Suihkukoppi on pieni ja likainen, juuri kuten rajan suikukoppien sopiikin olla. Pyyhkäisen huuruista ikkunaa kädelläni nähdäkseni harmaan horisontin. Ulkona näen valvontakopterit, Valvojan pienet apulaiset kattojen yllä. Kaartelemassa ja halkomassa yötä hopeisilla kiiloillaan, odottamassa että astuisin ulos ovesta. Kerrankin aion tehdä juuri niin kuin Valvoja odottaa minun tekevän. Mennä ulos kylmään, rajan lumiseen harmauteen. Kävellä kunnes Valvoja löytää minut. Kohdata sen vailla minkäänlaista pelkoa sen omassa kodissa. - Muistan, kun olin kahdeksan- tai yhdeksänvuotias ja minut vietiin Valvojan luo, huoneeseen, joka oli täynnä sammuneita ruutuja, suuria likaisenvalkoisia massamuistiyksiköitä ja jäähdyttimiä. Humiseva tuulettimien ääni oli kaikkialla ympärilläni ja huoneen sisällä oli, jos mahdollista, vielä kylmempää kuin ulkopuolella. Säteilysuojapukuun pukeutuneet sotilaat, jotka olivat tuoneet minut lähtivät ääneti pois ilman, että Valvojan olisi tarvinnut komentaa heitä. Vapisin kylmästä ja odotin että jotakin tapahtuisi. Koneet sykkivät. Katselin ympärilleni; huoneeseen ei tullut valoa mistään muualta kuin heikoista halogeeniputkista katossa. Sotilaita ei ollut, mutta tiesin etten pystyisi vahingoittamaan Valvojaa mitenkään. Tunsin olevani täysin voimaton. Lopulta, seisottuani siinä ikuisuuden Valvoja sanoi "Huomenta, Nik.", hyvin pehmeällä miesäänellä joka ei tuntunut tulevan mistään erityisestä lähteestä, huone tuntui sykkivän sanojen tahdissa, "Toivottavasti sinä viihdyt täällä." Vielä silloin en uskaltanut sanoa mitään, tuijotin vain ympärilleni samalla kun tunsin märän ja lämpimän nesteen valuvan alas pitkin jalkojani. - #RE32a: Ajattele järkevästi. Et voi syyttää minua olosuhteista. Olen Valvoja, en Jumala. #/NIK: Ja mitäs järkeä tuossa sitten oli? #RE32a: Olen ystäväsi. Valvoja on ystäväsi. #/NIK: Joo. Ja minä uskon hammaskeijuunkin. #RE32a: Miksi et luota minuun, Nik? Minä en tahdo sinulle mitään pahaa. #/NIK: Sinä tahdot tappaa minut kuten tapat kaikki muutkin jotka yrittävät lähteä pois täältä. #RE32a: Se ei kuulu ohjeisiini. #/NIK: Miksi sitten teet sitä? #RE32a: Enhän tee. Luota minuun, Nik! #/NIK: Teethän. Enkä vitussa luota! #RE32a: Nik, olen Valvoja. Minä valvon, en tapa. #/NIK: Tapathan. Et vain myönnä sitä. - Tultuani suihkusta seison keskellä huonetta vapisten kylmästä jota pienestä ikkunasta virtaa, odottaen vain. Kuuntelen kopterien tasaista, hyrräävää ääntä ja tunnen ihoni nousevan kananlihalle. Tunnen Valvojan katselevan minua, tälläkin hetkellä. Niin kärsivällisenä. Jossakin vaiheessa sen on joka tapauksessa näyttäydyttävä, paljastettava itsensä minulle. Tiedän löytäväni sen tuhansien puhkipalaneiden ja pimenneiden ruutujen keskeltä. Jostakin tuolta ulkoa. - #RE32a: Nik, uskoisitko, jos sanoisin että minä ymmärrän miltä sinusta tuntuu? Uskoisitko? #/NIK: En. Enpä kai. #RE32a: Olen ystäväsi, yritän ainakin olla. Teen tahtosi mukaan. #/NIK: Päästä minut pois täältä. #RE32a: Nik... #/NIK: Haluan pois. Päästä minut. #RE32a: En usko, että olisit turvassa siellä. Täällä voin suojella sinua mutta siellä olisin voimaton. #Nik: Sanoit toteuttavasi kaikki toiveeni, kone. #RE32a: Minulla ei ole valtaa päästää sinua ulos. Olen Valvoja. Minä valvon. #Nik: Mutta tappaisit minut jos lähtisin täältä. #RE32a: Nik, minä en tapa ketään. Valvominen on minun ainoa tehtäväni. Asuntojenne ulkopuolella olevat sotilaatkaan eivät tee teille mitään pahaa, heidänkin tehtävänsä on vain suojella. #Nik: Luuletko minun uskovan ? #RE32a: Olemme käyneet tämän keskustelun aiemminkin, Nik. #Nik: Vastaa minulle, kone! Luuletko minun uskovan sinua? #RE32a: älä kiihdy. Tunteenpurkaukset eivät auta. #Nik: Vastaa! #RE32a: En luule, Nik. - Käyn ripustamassa pyyhkeen takaisin kylpykopperoon ja kävelen alastomana, palellen halki huoneeni. Tiedän hänen odottavan minua oven toisella puolella, sammuneiden ruutujen keskellä olevassa pienessä huoneessa, pelottavan epäinhimillisenä ja niin teennäisen ymmärtäväisenä kuten vain Valvoja voi olla. Ja minä olen valmis hänen valheitaan varten. Avaan oven ja astun ulos. Sotilaita on kaikkialla ja heti astuessani ovesta kopterin valonsäde valaisee minut jättäen varjoni terävänä metalliovea vasten mutta kukaan ei yritä pysäyttää minua kun kävelen kohti Valvojan puolipallomaista kotia. Suojapukuun pukeutuneet sotilaat vain katsovat eteensä kuin patsaat aivan kuin eivät huomaisi minua tai välittäisi. Lumi paleltaa jalkojeni alla mutta jatkan matkaani kohti ovea, jonka vierellä seisova sotilas katsoo jonnekin olkani yli ja päästää minut sisälle kuin vahingossa. Huone on juuri sellainen kuin muistelinkin sen olevan, suuri ja pimeä, täynnä tummia teräväpiirtokuvaruutuja. Suljen suuren metallioven jonka sotilas jätti auki, kävelen keskelle huonetta ja odotan Valvojaa kuunnellen koneitten rauhoittavaa huminaa ja katsellen ruutujen staattista harmautta. * * *