edellinenetusivu  novellit  KK-filesseuraava
    ==================================================================


                                 Rajat

                             T. Savolainen


    ==================================================================

    Muistoja.  Harmaata  lunta, tumma yötaivas  vailla  tähtiä,  kolme
    ihmistä  hangella. Isä, äiti ja pikkupoika. Savu  roikkuu  ilmassa
    kuin  pienet  käärmeet. Yksi sydän lyö, kaksi muuta  pysähtyneenä.
    Sitten   sotilaat  tulevat  ja  kantavat  pojan  pois  paikoilleen
    jähmettyneiden äidin ja isän luota. Poika itkee.

    Tietenkin tiesin aina, ettei pakotietä olisi. Eivät kai  ne  olisi
    rakentaneet  rajaa  jos  ne  olisivat halunneet  jonkun  kävelevän
    täältä  ulos  kertomaan millaista sisällä on  elää.  Ja  tietenkin
    kuolla.  Koska sitähän täällä ennen kaikkea tehdään.  Piikkilanka-
    aitaa  vasten,  lumella  tai  hirttäytyen  oman  pienen  huoneensa
    kattoon.  Tavalla  ei  ole  väliä  eikä  sillä,  kuinka  kauan  me
    kestämme.  Loppujen  lopuksihan me kuolemme  niin  kuin  pitääkin.
    Niin kuin ne paskat, jotka Valvojat valmistivat halusivatkin.

                                   -

      #RE32a:  Kuinka  voit tällä viikolla? En kai  herättänyt  sinua?
    Nik? Kuuletko minua?
      #/NIK:   No  miten  luulisit  voivan?  Mahtavasti  kuten   aina,
    tietysti! Täällä on aivan upeaa istua tekemättä mitään!
      #RE32a: Vihamieliset tunteet eivät auta sinua, Nik.
      #/NIK: Mikä sitten auttaa? Paskanjauhaminen sinun kanssasi!?
      #RE32a: Niin.
      #/NIK: No ei kyllä ainakaan vielä tunnu paljoa helpottavan!
      #RE32a: Mikä sinua ärsyttää, Nik?
      #/NIK: Sinä.
      #RE32a: Mikä ominaisuus minussa?
      #/NIK: No tuo yleinen vittumaisuus.
      #RE32a:   Nik,   minä   yritän  olla   sinun   ystäväsi.   Minun
    loukkaamiseni ei hyödytä ketään.
      #/NIK: No eipä ole kovin vitun mahtava yritys! Millaiset ystävät
    tappavat ystäviään?

                                   -

    Kaikkien  täällä  viettämieni vuosien  aikana  tämän  täytyy  olla
    ensimmäinen  kerta kun nautin suihkusta. Katson ympärilleni  veden
    valuessa   laiskasti   ruosteisesta  hanasta,   saippuoin   itseni
    kunnolla  ja  pesen  vähät  hiukseni.  Suihkukoppi  on  pieni   ja
    likainen,   juuri   kuten   rajan  suikukoppien   sopiikin   olla.
    Pyyhkäisen   huuruista   ikkunaa  kädelläni   nähdäkseni   harmaan
    horisontin.   Ulkona   näen  valvontakopterit,   Valvojan   pienet
    apulaiset   kattojen  yllä.  Kaartelemassa  ja   halkomassa   yötä
    hopeisilla  kiiloillaan, odottamassa että  astuisin  ulos  ovesta.
    Kerrankin  aion  tehdä  juuri  niin  kuin  Valvoja  odottaa  minun
    tekevän.  Mennä  ulos kylmään, rajan lumiseen harmauteen.  Kävellä
    kunnes  Valvoja  löytää  minut. Kohdata sen  vailla  minkäänlaista
    pelkoa sen omassa kodissa.

                                   -

    Muistan, kun olin kahdeksan- tai yhdeksänvuotias ja minut  vietiin
    Valvojan  luo,  huoneeseen,  joka oli täynnä  sammuneita  ruutuja,
    suuria  likaisenvalkoisia  massamuistiyksiköitä  ja  jäähdyttimiä.
    Humiseva  tuulettimien ääni oli kaikkialla ympärilläni ja  huoneen
    sisällä  oli,  jos mahdollista, vielä kylmempää kuin ulkopuolella.
    Säteilysuojapukuun  pukeutuneet  sotilaat,  jotka  olivat  tuoneet
    minut  lähtivät  ääneti pois ilman, että Valvojan olisi  tarvinnut
    komentaa heitä.

    Vapisin  kylmästä  ja  odotin  että  jotakin  tapahtuisi.   Koneet
    sykkivät.   Katselin  ympärilleni;  huoneeseen  ei  tullut   valoa
    mistään   muualta   kuin   heikoista  halogeeniputkista   katossa.
    Sotilaita  ei  ollut, mutta tiesin etten pystyisi  vahingoittamaan
    Valvojaa mitenkään. Tunsin olevani täysin voimaton.

    Lopulta,  seisottuani  siinä ikuisuuden Valvoja  sanoi  "Huomenta,
    Nik.",  hyvin  pehmeällä  miesäänellä  joka  ei  tuntunut  tulevan
    mistään  erityisestä  lähteestä,  huone  tuntui  sykkivän  sanojen
    tahdissa,  "Toivottavasti sinä viihdyt täällä." Vielä  silloin  en
    uskaltanut  sanoa  mitään, tuijotin vain ympärilleni  samalla  kun
    tunsin märän ja lämpimän nesteen valuvan alas pitkin jalkojani.

                                   -

      #RE32a:  Ajattele järkevästi. Et voi syyttää minua olosuhteista.
    Olen Valvoja, en Jumala.
      #/NIK: Ja mitäs järkeä tuossa sitten oli?
      #RE32a: Olen ystäväsi. Valvoja on ystäväsi.
      #/NIK: Joo. Ja minä uskon hammaskeijuunkin.
      #RE32a: Miksi et luota minuun, Nik? Minä en tahdo sinulle mitään
    pahaa.
      #/NIK: Sinä tahdot tappaa minut kuten tapat kaikki muutkin jotka
    yrittävät lähteä pois täältä.
      #RE32a: Se ei kuulu ohjeisiini.
      #/NIK: Miksi sitten teet sitä?
      #RE32a: Enhän tee. Luota minuun, Nik!
      #/NIK: Teethän. Enkä vitussa luota!
      #RE32a: Nik, olen Valvoja. Minä valvon, en tapa.
      #/NIK: Tapathan. Et vain myönnä sitä.

                                   -

    Tultuani  suihkusta  seison  keskellä huonetta  vapisten  kylmästä
    jota   pienestä   ikkunasta  virtaa,  odottaen   vain.   Kuuntelen
    kopterien  tasaista,  hyrräävää ääntä  ja  tunnen  ihoni  nousevan
    kananlihalle.   Tunnen   Valvojan   katselevan   minua,   tälläkin
    hetkellä.  Niin  kärsivällisenä. Jossakin vaiheessa  sen  on  joka
    tapauksessa näyttäydyttävä, paljastettava itsensä minulle.  Tiedän
    löytäväni  sen  tuhansien puhkipalaneiden ja pimenneiden  ruutujen
    keskeltä. Jostakin tuolta ulkoa.

                                   -

      #RE32a:  Nik, uskoisitko, jos sanoisin että minä ymmärrän  miltä
    sinusta tuntuu? Uskoisitko?
      #/NIK: En. Enpä kai.
      #RE32a: Olen ystäväsi, yritän ainakin olla. Teen tahtosi mukaan.
      #/NIK: Päästä minut pois täältä.
      #RE32a: Nik...
      #/NIK: Haluan pois. Päästä minut.
      #RE32a:  En  usko,  että  olisit turvassa  siellä.  Täällä  voin
    suojella sinua mutta siellä olisin voimaton.
      #Nik: Sanoit toteuttavasi kaikki toiveeni, kone.
      #RE32a:  Minulla ei ole valtaa päästää sinua ulos. Olen Valvoja.
    Minä valvon.
      #Nik: Mutta tappaisit minut jos lähtisin täältä.
      #RE32a:  Nik,  minä en tapa ketään. Valvominen  on  minun  ainoa
    tehtäväni. Asuntojenne ulkopuolella olevat sotilaatkaan eivät  tee
    teille mitään pahaa, heidänkin tehtävänsä on vain suojella.
      #Nik: Luuletko minun uskovan ?
      #RE32a: Olemme käyneet tämän keskustelun aiemminkin, Nik.
      #Nik: Vastaa minulle, kone! Luuletko minun uskovan sinua?
      #RE32a: älä kiihdy. Tunteenpurkaukset eivät auta.
      #Nik: Vastaa!
      #RE32a: En luule, Nik.

                                   -

    Käyn  ripustamassa  pyyhkeen takaisin  kylpykopperoon  ja  kävelen
    alastomana, palellen halki huoneeni. Tiedän hänen odottavan  minua
    oven  toisella  puolella, sammuneiden ruutujen  keskellä  olevassa
    pienessä   huoneessa,   pelottavan   epäinhimillisenä   ja    niin
    teennäisen  ymmärtäväisenä kuten vain Valvoja voi  olla.  Ja  minä
    olen  valmis  hänen valheitaan varten. Avaan oven ja  astun  ulos.
    Sotilaita  on  kaikkialla  ja  heti  astuessani  ovesta   kopterin
    valonsäde  valaisee  minut  jättäen varjoni  terävänä  metalliovea
    vasten  mutta  kukaan ei yritä pysäyttää minua kun  kävelen  kohti
    Valvojan  puolipallomaista kotia. Suojapukuun pukeutuneet sotilaat
    vain  katsovat  eteensä  kuin patsaat aivan  kuin  eivät  huomaisi
    minua  tai  välittäisi. Lumi paleltaa jalkojeni alla mutta  jatkan
    matkaani  kohti  ovea,  jonka  vierellä  seisova  sotilas   katsoo
    jonnekin olkani yli ja päästää minut sisälle kuin vahingossa.

    Huone  on  juuri sellainen kuin muistelinkin sen olevan, suuri  ja
    pimeä,   täynnä  tummia  teräväpiirtokuvaruutuja.  Suljen   suuren
    metallioven  jonka  sotilas jätti auki, kävelen keskelle  huonetta
    ja  odotan  Valvojaa kuunnellen koneitten rauhoittavaa huminaa  ja
    katsellen ruutujen staattista harmautta.

                                 * * *
edellinenetusivu  novellit  KK-filesseuraava