"On yö. Luen ohjeitani. Kohde on huomattava piraatti. Erittäin huomattava. Poliisin korruptoitunut "piratisminvastainen" ryhmä on voimaton. Niinpä he antavat homman ammattilaisen hoidettavaksi. Hyvä valinta. Kerään varusteeni, pukeudun kevlariliiviini ja varmistan konepistoolini. Piraatit ovat aina helppoja maaleja. Liian paranoidisia palkatakseen henkivartijoita, jotka voivat osoittautua pettureiksi. Ja he kaikki ovat liian keskittyneitä tietokoneisiinsa treenatakseen fysiikkaansa. Helppo homma."

"Aurinko on laskenut. Katulamput loistavat himmeästi. Alkaa olla viileää. Kävelen kohti asuntoani. Minulla ei ole koskaan ollut kotia. He siirsivät minut tietokonerikollisuuden vastaiseen ryhmään. Sisäinen valvonta väitti, että olen liian väkivaltainen. Että nautin tappamisesta. Ja että jos olen kunnolla pääsen takaisin erikoisryhmään. No, olen sitten kunnolla. Eivät piraatit uhraa henkeään aliaksensa takia. He ovat kaikki keskenkasvuisia pelkureita, jotka lavertelevat ilmoille ystäviensä nimet heti, kun saavat siihen mahdollisuuden. MINÄ OLEN KUNNOLLA."

"Painan aseen piipun ohimolleni. Se tuntuu kylmältä. Irvistän ja napsautan varmistinta...enkä pysty vetämään liipasimesta. Lasken pistoolin ja pujotan sen takaisin laatikkoon. Ensi kerralla. Olen hokenut samaa vuoden ajan. Ehkä ensi kerralla. Ammun itseni varmasti ensi kerralla. Ja paskat. Siirto on suoritettu loppuun. Vastaan Sysopin tervehdykseen ja katkaisen yhteyden. Kello on neljä aamulla. Olen tuhlannut jälleen yhden vuorokauden tähän merkityksettömään paskaan. Sammutan koneeni ja lysähdän sängylleni. Merkityksetöntä paskaa..."

"Heitän huoneeni avaimen tiskillä torkkuvalle virkailijalle. Kävelen ulos ja astun autooni. Heitän tarvikkeeni sisältävän laukun takaistuimelle ja kiihdytän valtatielle. On aamuyö, liikkeellä on vain yksinäisiä rekkoja. Olen yksinäinen susi kuten hekin, vain ammattini on erilainen. "

"Aukaisen oveni. Minulle jää muutama tunti nukkumisaikaa. Se on enemmän kuin tarpeeksi... Riisuudun ja painaudun peiton alle. Piilotan aseeni tyynyni taakse. Eräs psykiatri väitti, että olen sairas. Jonkinlainen hallittu psykopaatti. Ei sillä ole väliä. Minähän olen poliisi ja poliisi on ystävämme. Tiedän, että erikoisjoukot tarvitsevat minua."

"On jälleen aamu. Vilkaisen peiliini. Silmäni punoittavat, pussit niiden alla ovat suorastaan valtavat. Kaivelen jääkaappiani. Aamiaiseni näyttää koostuvan kylmästä hampurilaisesta ja laimentuneesta colasta. Pitäisi tilata uutta ruokaa. Kunhan ehdin. Avaan ikkunan ja käynnistän koneeni. Olen nukkunut ehkä nelisen tuntia. Purkit aukeavat vasta parin tunnin päästä. Ehdin siis pelata vähän aikaa. Niin kuin aina. Tämä kaikki on kuin jähmettynyt paikalleen. Valtava noidankehä, ikuinen oravanpyörä. Mutta aika kuluu silti. Ja rahani hupenevat. Ainut jäljellä olleista ystävistäni ampui itsensä vuosi sitten. Hänen rahansa loppuivat. Olen koukussa ja tiedän sen itsekin. Mutta eihän sillä ole väliä... Vilkaisen lipastoani, mutten liikuta käsiäni. En tee sitä vielä. Olen hyvä löytämään tekosyitä. Nekin loppuvat aikanaan."

"Olen samassa kaupungissa kuin kohteeni. Hän asuu rähjäisessä kerrostalossa. Aivan kuten arvelinkin. Ei vartijoita tai hälytyslaitteita. Helppo homma. Mutta olen ajanut koko yön ja tarvitsen muutaman tunnin unet. Käännän autoni ja kaarran lähimmän motellin pihaan."

"Olen jälleen kadulla. Luutnantti jakoi listamme. Minun listallani on viisitoista osoitetta. Mahdollisia piraattipurkkeja, diilereitä, swappereitä. Pieniä paskiaisia jotka selviävät sakoilla. Yksi nimistä on tosin ympyröity. Erään ryhmän perustajajäsen, josta kiinni jäänyt pikkunilkki liversi. Käyn hänen luonaan viimeisenä. Jos hän todellakin on perustajajäsen, voin päästä takaisin erikoisjoukkoihin."

"Vilkaisen kelloani. On aamupäivä, varhaisimmat paikat ovat auenneet. Lopetan pelaamisen ja kytken kajarini päälle. Jytisevä tekno täyttää tajuntani, mutta edes se ei peitä tätä onttoa tunnetta. Toimin mekaanisesti ja laiton softa alkaa jälleen vaihtaa omistajaa. Ehkä sittenkin on oikea aika..."

"Muutaman tunnin unet tekivät hyvää. On vieläkin liian aikaista. Yö on minun elementtini. Otan laukkuni ja menen syömään. Päätän tutustua kaupungin kauppoihin - ehkä löytäisin jonkin hyvän kirjan tai muuta ajanvietettä.

"Olen miltei listani lopussa. Viidestätoista kolmetoista selvitetty. Viisi väärä hälytystä, yksi purkki, kaksi treidaajaa, neljä swapperiä ja yksi virusten tehtailija. Jäljellä on enää tämä perustajajäsen, sekä krakkeriksi epäilty henkilö. Ehdin siis pitää muutaman tunnin vapaata. Mikäli nappaan tämän perustajajäsenen yöllä itse teosta pääsen varmasti takaisin erikoisjoukkoihin."

"On jälleen yö. Kuulin, että eräs tuttavani on kadonnut. Taidan seurata häntä.. Olen alkanut kirjoittaa itsemurhaviestiäni. Ihan kuin se nyt ketään kiinnostaisi. Alku on pateettisempi kuin Star Warsin teema, mutta voisiko minunlaiseltani tyypiltä odottaa enempää ? Pitäisi keksiä vielä tyylikkäät viimeiset sanat."

"Olen hänen talonsa alakerrassa. Ei ketään. Hänen pitäisi olla kolmannessa kerroksessa... Kokoan konepistoolini. Tämän pitäisi käydä nopeasti. Alan nousta portaita. "

Talon edustalle on pysäköity uutuuttaan kimalteleva auto. Tunnen kuinka sydämeni pomppaa. Taidan olla oikeilla jäljillä. Entä jos auto kuuluu gruupin liiderille, joka on saapunut tapaamaan kaveriaan ? Kaksi kärpästä yhdellä iskulla ! Tarkistan aseeni ja lähden hiipimään pitkin portaita. Kuulen askelia yläpuoleltani.

"Noin. Viesti on valmis. Taidanpa lisätä dramatiikkaa ja tehdä itsemurhan vasta tasatunnin aikana... Mikäpäs siinä. Istun mukavampaan asentoon ja poltan viimeisen savukkeeni. Kuinka sopivaa - topassa on jäljellä vain yksi tupakka !"

"Pysähdyn porrastasanteelle. Joku on tulossa alhaalta päin pitkin portaita. Kurkistan varovasti... Iso mustiin pukeutunut mies. Hän pitelee käsissään valtavaa käsituliasetta. Ja hänen kävelytyylissään on jotain epäilyttävän tuttua... Äkkiä muistan. Poliisin erikoisjoukot. Meidät koulutettiin kävelemään tuolla tavalla, kannattelemaan asetta juuri noin ja reagoimaan pienimpäänkin ärsykkeeseen. Kyllä, hän jahtaa minua. Mutta jälleen kerran saaliista tulee metsästäjä... Muistan koulutuksesta myös toisenkin asian. Meidän tuli tähdätä aina torsoon, jotta tunnistus helpottuisi... Ja minulla on titaniumkevlarliivi. "

"Astun ylös portaita ja syöksyn suoraan vatsalleni. Miltei ehdollistettu refleksien ja intuition sekoitus pelastaa minut yli viheltävältä luotisuihkulta. Kierähdän ympäri ja ammun. Porrastasanteelle kyykistyneen miehen pää leviää seinälle. Se psykiatri oli oikeassa. Minä nautin päähän ampumisesta, vaikka sitä ei suositella ohjesäännössä. Hyppään ruumiin yli ja loikin ylös portaita. Hän on varmasti kuullut laukaukset... Potkaisen oven auki ja ryntään sisälle. Hän istuu koneensa edessä ja on parhaillaan vetämässä asetta pöytälaatikosta. Näen hänen epätoivoiset, kauhun laajentamat silmänsä enkä jää odottelemaan. Vedän liipasimesta. Hän lysähtää kasvoilleen lattialle. Astun ruumiin eteen ja kokeilen asetta. Ihmetyksekseni siinä on vain yksi ammus. Vilkaisen tietokoneen ruutua ja ymmärrän. Itsemurhakirje. Tämän jälkeen en pääse enää koskaan erikoisosastoon. Tai on vielä yksi keino... Tartun ruumiin ranteeseen ja ammun aseen ainoan luodin auki olevan oven yläosaan. Sitten pakotan kylmenevät sormet liikkeeseen ja tuhoan kirjeen ja kaikki jäljet sen olemassaolosta... Näin on parempi. "

EPILOGI

"Seison korokkeella. Parhaan vormuni natsat kimaltelevat lamppujen loisteessa. Poliisikomentaja kättelee minua ja liittää pukuuni erikoisosaston tunnukset. Teen kunniaa ja jostain kaukaa kuuluu taputuksia. Tunnen aseen painon vyölläni. Lipas on jälleen täynnä."