Kaasun piti olla kiellettyä hän muisteli. Jonkin ikuisuus sitten tehdyn kansainvälisen sopimuksen mukaan. Paljon ennen kuin ydinaseet kiellettin kansainvälisellä sopimuksella 2003, kolme vuotta ennen sotaa. Moni oli kiittänyt luojaansa, että sopimus saatiin aikaiseksi juuri ennen Valkovenäjän hyökkäystä Naton joukkoja vastaan,koska tätä oli noudatettu ja kumpikaan osapuoli ei uskaltanut sitä rikkoa, rangaistusiskun pelossa. Kilpavarustelun alettua uudestaan idän ja lännen välillä, molemmat sodan osapuolet olivat yksinäänkin täysin kykeneviä hävittämään kaiken elollisen maan päältä, ja kuustakin sen puoleen. Nyt sota oli rajoittunut maasotaan ja asemiin kaivautumisesta, joista taisteltiin sitten metri metristä maasta. Hän muisti, ettei ollut tarkistanut plasmakiväärinsä ja käänsi heti katkaisijan testiasentoon.

- Latausta jäljellä 347 laukausta täysiteholla, onnekasta metsästystä. Kuului metallinen ääni hänen korvakuulokkeistaan. Hän katseli maahan, ja ponnahti saman tien ylös huomattuaan allaolevan kiven jossa istui, olevankin ruumis joka pullistuneilla silmäumpioilla tuijotti häntä.

- Perkele.
Hän manaili itsekseen. Katsoi ympärilleen, ja istuutui Pekan viereen, tuttu ruumis kuin jotenkin oli hiukan vähemmän pelottava, kuin täysin tuntematon. Hän avasi kypärän visiirin kokonaan ja kaiveli taskustaan savukkeita, eikä löytänyt yhtään.

- Perkele.
Hän sanoi, kuin muisti niiden olevan loppuneet, juuri ennen kuin kaasu tuli. Niitä hän oli ollut korsusta hakemassa kun kuuli varoitushuudot ja taisi ainoana kerkeä laittamaan kaasunaamarin ylleen, koska näki ensimmäisenä varoitukset käskynjakopäättestä. Hän oli juuri laittanut oman kaasunaamionsa paikoilleen ja aikoi varoittaa muitakin radiolla, kun kuuli kuolunkouristuksien äänet kuulokkeidensa kautta. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Kaasu oli ollut tappavaa mitä pienemmissä määrin ja kenelläkään paitsi hänellä ei ollut pienintäkään mahdollisuutta selviytyä. Kaasu oli kadonnut puolessa tunnissa, ehkä neutralisoitunut reagoidessaan ilman kanssa ja nyt pystyi taas hengittää normaalisti, tai oikeastaan oli pystynyt jo monta tuntia. Hän ei vain ollut uskaltanut riisua naamionsa heti.

Hän päätti hakea savukkensa korsusta, mutta nähtyään ruumiskeon sen päällä luopui ajatuksesta, ja istuutui takaisin Pekan viereen.

- Nyt kaveri, saat luvan tarjota tupakan.
Hän sanoi, ja etsi Pekan taskuja kunnes löysi pakkauksen megaultralight marlboroja. Eipä olisi sinunkaan kannattanut polttaa megaultraa ja säästää keuhkoja, ajatteli hän itsekseen kun sytytti savukkeen, otti ensimmäiset sauhut, ja totesi sen olevan liian kevyttä häneen makuunsa.

- Keuhkot sulla pamahti kuitenkin.
Hän nojasi taakse päin juoksuhaudan savista reunaa, sulki silmänsä ja mietti mitä seuraavaksi tehdä, samalla tupakoiden, kun kuuli äänen juoksuhaudan reunalta.

- Tauno Elmeri Hotakainen?
Hän hyppäsi pystyyn vaistonomaisesti tarttuen plasmakivääriinsa, huomasi hahmon haudan reunalla ja laukaisi sarjan, mutta ampui ilmeisesti ohi koska hahmo jäi paikalleen. Tämä näytti korkeintaan ärsyttävän hahmoa joka jatkoi.

- Anteeksi, voisitteko hiukkasen kuunnella minua. Kysyin oletteko Tauno Elmeri Hotakainen, syntynyt Helsingissä 1972. Tauno ei saanut sanaakaan suustaan, vaan hän tuijotti suu ammollaan hahmoa.

Korsun reunalla ruumiiden, mudan, veren ja kaiken paskan keskellä, seisoi mies, joka oli pukeutunut kirkkaan valkoiseen iltapukuun, valkoisiin lakeerikenkiin ja oli kiiltävän puhdas otsasta kantapäihin. Kädessään hänellä oli virkamiehille tyydillinen salkku - tosin valkoinen - ja hänen kasvoillaan oli kärsimätön ilme. Tämä herätti Taunon ajatuslukostaan.

- Kuka perkele sinä olet?
Valkopukuinen vastasi sarkastisen tuntuisella hymynpoikasella.

- En mikään.

- Tule jumalauta nopeasti alas sieltä, ennenkuin joku tarkka-ampuja huomaa sinut.

Tauno yritti tarttua valkopukuiseen ja vetää hänet alas juoksuhautaan, mutta tämä väisti tyylikkäästi ja laskeutui ilman minkäänlaista ongelmaa korsun jyrkää reunaa. Tauno sen sijaan onnistui vain liukastumaan ja horjahti takapuolelleen mutaiseen maahan.

- Kiitos minä pärjään kyllä, valkopukuinen sanoi samalla avaten salkkunsa ja kaivoi esille jonkinlaisen kannettavan päätteen sekä, yhtä valkoisen kuin kaikki muu hänessä, leirituolin jolle löytyi paikka noin kymmenen senttiä Pekan pään vierestä ja jonkun muun tuntemattoman ruumin välistä. Tulija istuutui tuolille joka tuntui yllättävän tukevalta ja avasi päätteen polvellaan.

- Tulin esittämään muutaman kysymyksen jos sopii herralle, ikävä kyllä minulla on ollut tänään huikan kiireinen päivä, joten jos saataisiin tämä mahdollisimman nopeasti pois päivänjärjestyksestä, olisin erittäin kiitollinen.

Tauno kompuroi pystyyn tuijottaen hiljaa tulijaa, samalla putsaten mudan päältään.

- Niin oletan että olette tosiaankin Tauno Elmeri Hotakainen, Helsingistä.

- Joo-o. vastasi Tauno. Olen, tai siis ei Helsingistä.
Valkopukuinen katsoi yllättyneenä Taunoa.

- Ei Helsingistä?

- Ei, vaan Vantaalta.

- Tässä sanotaan Helsingistä.
Valkopukoinen sanoi samalla katsellessaan päätettään.

- Öö-ö, siis olen muuttanut, asuin ennen Helsingissä, ja synnyin siellä.

Valkopukuinen vaikutti hetken miettelijältä ja näppäili päätettään pari kertaa.

- Niin, niinhän tuossa lukeekin. Anteeksi, olen huikan uusi tässä työssä ja on ollut tappava kiire viimeiset kolme ja puoli tuntia. Tiesinhän minä että tästä tulisi yksi sekasotku koko hommasta ja koettelin kyllä varoittaa, mutta eihän minua kuunneltu. Kun yksi on riittänyt tähän tehtävään aikaisemmin ja sitten joudutaan ottamaan kaikki kokemattomat varamiehet käyttöön samalla, niin mikäs siitä tulee. Sanoin kyllä mielipiteeni mutta... hiukkasen enemmän perehdyttämistä, valkopukuinen jatkoi ja hänen katseensa nousi kohti taivasta hänen samalla pudistelleen päätään.

- Nii-in , niinhän se on, vastasi Tauno joka oli istuutunut huomaamattaan Erkin päälle, joka ei tosin siitä enää välittänyt. Eikä hän itsekään, sen huomattuaan, nyt hän oli jo liian sekaisin, eikä hän jaksanut enää välittää.

- Tiedän joo, meillä oli metallipajalla jossa olin duunissa sama ongelma joskus.

- Niin, niin siis, valkopukuinen jatkoi, tulin esittämään muutaman kysymyksen, jos sopii.

- Kysymyksen?

- Niin, kysymyksiä, normaalisti näitä on tietenkin esitetty vasta seuraavassa vaiheessa, mutta joudumme nyt tämän kiireen vuoksi esittämään ne jo nyt. Toivottavasti tämä käy päinsä? Kyseli valkopukuinen.

- Joo, toki.

- Hyvä, aloitettaan sitten, oletteko koskaan pettänyt vaimoanne?

- Anteeksi?

- Olkaa hyvä ja vastatkaa täysin totuudenmukaisesti ja jos jostakin ette ole varma, niin olkaa hyvä ja ilmoittakaa siitä, merkitsen silloin vastaukseksi "ei tiedä". Siis oletteko koskaan pettäneet vaimoanne ja jos kuinka usein.

- Öö-ö.

- Jos kovin usein ja ette muista, riittää toki arvio.

- Siis tarkoittaako tämä avioliiton aikana?

- Tottakai.

- En kertaakaan, menimme naimisiin juuri ennenkuin lähdin tänne rintamalle.

- Hyvä.

- Entä oletteko koskaan valehdellut ja jos niin kuinka usein?

- En tiedä.

Valkopukuinen katsoi hieman ärtyneenä ylös päätteestään kohti Taunoa.

- Miten niin ette tiedä.

- E-en muista, kai joskus.

- Merkkaanko kyllä vai ei tiedä.

- En tiedä mitä merkk....

- Selvä.

Tauno tajusi valkopukuisen käsittäneen väärin ja aikoi jatkaa selvittäen, mutta tuli keskeytetyksi.

- Oletteko uskonut peikkoihin, ufoihin, joulupukkiin, hammaspeikkoihin tai johonkin näihin verrattaviin vääriin henkiolentoihin.

- Öö-ö ... En, en aikuisena.

- Selvä, oletteko koskaan varastanut.

- En.

- Selvä, sen pitäisi olla siinä. Painanpa vielä tuosta, niin katsomme minne te lähdette.

Valkopukuinen näppäili hetken päätettään ja kohta siitä tulostui äännekkäästi jokin paperiliuska, jota valkopukuinen hetken tutki.

- Joo-o, hyvältä näyttää, eiköhän tällä taivaspaikka aukea. Ette ole tappaneet ketään, ette varastaneet ettekä tehneet aviorikostakaan. Valkopukuinen katseli kierosti hymyillen Taunoa.

- Tosin alkoholi on tainnut maistua, mutta sen voimme katsoa läpi sormien, joten kyllä annan teille tästä vaan tämän todistuksen, jonka esitätte sitten suurella portilla pomolle ja teidän pitäisi pästä sisään. Onneksi olkoon.

Valkopukuinen repäisi tulostuksen irti ja oli juuri ojentamassa sitä Taunolle, kun yhtäkkiä hän taas kiinnostui päätteestä ja ottikin tulostuksen takaisin, ennenkuin Tauno kerkesi sen ottamaan.

- Hetkinen, tässä tuleekin vielä viimekäden tietoa. Pieni hetki vain, joo, niin tietysti. Olen sittenkin pahoillani.

Valkopukuinen sanoi ja repi tulostuksen kahteen osaan, jotka heitti olansa yli ja ne katosivat valonvälähdykseen.

- Unohdimme, että laukaisitte aseenne minua kohti, kun olin tulossa tekemään teidän haastattelua, se lasketaan tapoksi koska ette voineet tietää minun olevan enkeli siinä vaiheessa, joten ikävä kyllä ette kuulukaan sitten 344 000 valitun joukkoon. Pahoitteluni ja hyvästi.

Valkopukuinen Nousi ja asetti päätteensä takaisin valkoiseen salkkuunsa, johon myöskin taivutti telttatuolinsa ja sulki salkun. Hän oli juuri nousemassa juoksuhaudan reunaa ylös, kuin Tauno sai sanottua.

- Mitäs helvetin järkeä tässä oli.

Valkopukuinen kääntyi takaisin.

- Sitä minäkin ihmettelen, johtaja kuitenkin pysyy sitkeästi kannassaan että pitää olla henkilökohtainen haastattelu, demokratiaksi se sitä väittää, mutta olen kyllä samaa mieltä kanssasi että ajanhaaskausta se on. Onhan meillä kaikki tarvitsemamme tieto kuitenkin. Hyvää päivänjatkoa, ja juuri ennenkuin valkopukuinen katosi valkoiseen valonvälähdykseen, hän sanoi vielä hymyilleen. Nyt loma alkaa, olitkin minun viimeinen asiakas.

Tauno istui hetken vielä hiljaa ja mietti tapahtunutta. Oliko kaikki ollut unta, hän koetti nipistää itsensä, mutta tuli siihen tulokseen että oli kyllä jo hereillä. Hiljaisuudessa hän kaivoi tupakan huuleensa, sytytti sen ja nosti päänsä yli jouksihaudan reunaa ja katseli autiolle taistelutantereelle, juuri ajoissa nähdäkseen sienipilvien nousevan rykäelmänä horisontissa.