Viisikymmenvuotiaana mies oli etsimässä nuoruutensa mielikuvia entisessä kotimetsässään. Hän käveli tuttua polkua ja tunsi olonsa rauhallisen tyytyväiseksi, siitäkin huolimatta, että edellinen ilta kahden takavuosien ystävän kanssa ei ollut onnistunut. He olivat vaivautuneet toisiinsa, toisten läsnäoloon. He olivat kyllästyneet muistelemiseen, nyt etäiseltä tuntuvien asioiden kertaamiseen, ja olivat juoneet itsensä tilaan, jossa ei enää tarvinnut teeskennellä. Mies ei muistanut, mitä myöhään illalla saunassa oli puhuttu, mutta aamulla toinen kylässäolija oli poistunut jo ennen miehen heräämistä, eikä omakotitalon ja saunan omistajakaan ollut rappusilla ehdottanut yhteydenpitoa.
Edetessään syvemmälle metsään mies tiesi, ettei tämän jälkeen palaisi enää koskaan muistojensa perään.
Polku kääntyi notkoon, sillä kohden oli puusta toiseen vedetty rautalanka. Langasta roikkui vanerilappu, jossa luki mustin, valunein kirjaimin: PÄÄSY KIELLETTY. YKSITYISALUE. Mies katseli lappua aikansa, potkaisi sen keinumaan, kiersi tekeleen ja jatkoi matkaa.
Noustuaan mäen päälle, kohdalle, josta oli ennen löytynyt mansikoita ja mesimarjoja, hän näki leiripaikan. Pienelle aukealle oli kannettu olkia ja niiden päälle levitetty pari likaista ja rikkinäistä tilkkutäkkiä. Katokseksi oli ripustettu neljän kepin varaan vanha pressunriekale. Joka puolella näkyi muovikasseja, tyhjiä makkarapaketteja ja revittyjä tupakkalaatikoita. Niityn reunamalla kiven kupeella oli nuotion sija. Kiven kylki oli mustunut ja siitä oli irronnut muutama litteä liuska.
Mies muisti kiven, hän nousi sen päälle ja seisoi katselemassa sammalpeitettä, jolle hänen liian nopeasti irronnut siemenensä oli kauan sitten ensimmäisessä epätoivoisessa, keskeytetyssä yhdynnässä valunut. Tyttö oli työntänyt hänet yltään, pyyhkäissyt alapäätään sammaltukolla, nostanut pikkuhousunsa, suoristanut hameensa ja juossut pois. Seuraavana päivänä tyttö oli ivannut toisille kolmen työnnön poikaa, ja muut kylän nuoret olivat nauraneet tälle siihen asti, kunnes nuorukaisen perhe onneksi kolme kuukautta myöhemmin muutti muualle.
Viiden tuopin kuluttua sisälle tuli nainen kirjavissa vaatteissa,
punainen tukka pörrössä, silmissä ovela ilme. Hän
katsahti ravintolapöytien yli mieheen ja tuli tämän luo.
Nuoriso oli jo poistunut. Nainen istui miehen viereen ja sanoi hei. Mies
vastasi samoin ja alkoi hajamielisesti tarkastella naista. Tämä
katseli miestä silmiin, hypyili ja sanoi:
- Etkö muista minua? Pienenä minulla oli tumma tukka. Liiterissä
halusit aina kurkkia minun hameeni alle.
Totta toki, mies muisti. Muisti kymmenvuotiaan tytön, joka seisoi liiterin hämärässä nurkassa, piti hamettaan vyötäisillään ja antoi miehen, joka silloin oli poika, katsella äitelänpunaisia alushousujaan. Laskipa joskus pojan pyynnöstä housut polviin ja antoi pojan tutustua siihen paikkaan, josta tarut eivät lopu.
- Muistan sinut, mies sanoi, ja ajan etäisyydestä ja
humalastaan huolimatta hän tunsi punastuvansa.
Nainen naurahti. - Pikkuhousuni ovat tänään valkoiset,
hän sanoi.
He istuivat niin, joivat olutta, eikä miehen tajunta ollut kirkas. Mies kyseli naisen olemisia mutta nainen väisteli miehen uteliaisuutta, joka ei ollut todellista vaan tähtäsi yhteiseen vuoteeseen ylhäällä hotellihuoneessa.
- Lähde minun kanssani, mies sanoi. - Tule huoneeseen, saat
ryypyn.
- Kerta riittää minulle, nainen vastasi.
- Kerta... niin mitä?
Mies keräsi harottavan katseensa naiseen.
- Hitto vie, kuule, sinä olet se nainen, mies keksi. - Totta kai,
pienenä opeteltiin ja isona rakasteltiin. Sammalkivellä, muistan
minä, eikö vaan?
- Sammalkivellä me rakastelimme, ja kurjet kävelivät
suolla ja lauloivat karpalolaulun.
- Perhana, sinä olet se sama nainen. Kerkesit pestä itsesi
ja panna siistiä hyntyttä ylle. Kerkesit todella. Niin olet kaunis
kuin suopursu. Tule minun huoneeseeni, mennään.
Nainen heläytti ilon esiin, kohautti kättään ja
esti:
- Ei mennä teille, mennään meille.
Nainen nousi, otti miestä olkavarresta ja saattoi tämän
ulos. He lähtivät kävelemään hämärän
kaupungin halki. Nainen työnsi kätensä miehen kainaloon.
Torilla he pysähtyivät suutelemaan. Sade alkoi. Mies kertoi monin
sanoin olevansa humalassa. Nainen kaivoi laukustaan pienen pullon, ja he
tyhjensivät sen kahdella nopealla päänheilautuksella. Salama
kuvioi taivaan. Vesi valutti miehen hiukset korville ja liimasi naisen
puseron kiinni rintoihin. Mies ojensi kätensä ja kosketti naista.
Nainen jätti tyhjän pullon kuvapatsaan jalustalle ja he jatkoivat
matkaa. Hautausmaan luona nainen avasi rautaportin ja veti miehen sisälle.
- Tämä on suora tie, hän sanoi.
He kävelivät pitkin keskuskäytävää. Hiekan
narskuntaan sekaantui veden ääni. Nainen veti heidät pienemmälle
käytävälle, ja taas pienemmälle. Kuuset pimensivät
taivaan. Salama iski ja jyrinä seurasi heti. Valtava vesikuuro kaatui
heidän ylleen. Nainen veti miehen tiheän kuusen alle missä
he rakastelivat nopeasti, läpimärkinä, kylmästä
hytisten. Nainen erkani miehestä, työnsi pikkuhousunsa tämän
taskuun ja lähti pois. Mies istui maassa, istui hetken, työnsi
käden taskuun ja veti pikkuhousut esille. Hän pyyhki niillä
kasvojaan ja tunsi terävän esineen raapaisevan poskeaan. Hän
irrotti korvakorun kankaasta, piteli sitä sormissaan. Salama iski
kuuseen miehen takana ja sytytti sen. Mies jäykistyi paikalleen, puoliksi
halvautuneena, ja tuijotti hautakiveä edessään. Harmaan
kiven mustat kirjaimet yhtyivät hänen tajuntaansa. Sade sammutti
olkapäillä palavan pihkan. Mies yritti nousta, mutta jalat eivät
kantaneet. Hän laskeutui vatsalleen, veti itseään maata
pitkin muutaman metrin, haudalle asti, työnsi kätensä niin
syvälle multaan kuin pystyi, irrotti otteensa, painoi vielä kerran
korua sormellaan palauttaen näin korvakorun sen oikealle omistajalle,
laski poskensa hoitamattomalle hautakummulle, huokaisi syvään
ja kuoli.