Ensin luulemme kummatkin, että minä vain pelleilin, mutta melkein iäisyyden myöhässä naisen kurkkuun aukeaa ammottava punainen viilto, josta roiskuu lämmintä punaista verta päälleni. Paksut hiukset heilahtavat, kun nainen tippuu lattialle.

 Käännyn kannoillani, ja juoksen syvemmälle sairaalan sokkeloihin. Takanani kuuluu huutoja ja kirkunaa. Puhdistusaineen haju raatelee sieraimiani.

 Juoksen isoa lääkäriä päin. Hän ei edes horjahda.

 -Mitä tuolla tapahtuu?
-Joku hullu tappoi vastaanottovirkoilijan, minä huudan.
-Herranjestas! Lääkäri työntää minut tieltään ja ehtii ottaa pari juoksuaskelta. Mutta minä hyppään veitsi ojossa niskaa kohti, ja onnistun työntämään terän ja osan kahvaa juuri kallon alapuolelle. Lääkäri kaatuu hämmästyneen näköisenä. On jo kuollut, ennen kuin osuu maahan.

 Yritän irrottaa veistäni, mutta se on kiilautunut liian syvälle nikamien väliin.

 -Mitä täällä tapahtuu? Kuuluu takaani.
-Auttakaa, hän on satuttanut itsensä.
Takanani olevasta ovesta tullut hoitajatar kumartuu lääkärin puoleen. Isken hänet nopeasti kyynärpäällä maahan, ja raahaan kummatkin ovesta, josta hoitaja on tullut. Lukitsen oven. Laitan stetoskoopin kaulaani, ja vetäisen nopeasti lääkärin valkoisen takin päälleni. Takin niskassa on vielä lämmintä verta, mutta en anna sen häiritä itseäni. Heitän raadot pöydän alle, ja otan altaasta kaksi siinä ollutta skalpellia.

 Astun ovesta ulos ja lähden takanani näkyville hisseille. Ulkoa eteisestä kuuluu kovaäänistä kiljuntaa, ja kaksi poliisia juoksee ohitseni hissille.

 Menen poliisien kanssa samaan hissiin.

 -Mitä tämä kaikki huuto ja mekastus oikein tarkoittaa, minä kysyn.
-Täällä liikkuu joku hullu, sanoo toinen poliisi puuskuttaen.
-Hän viilteli vastaanottovirkailijan kirurginveitsellä, jatkaa toinen.
-Tällaisellako, minä kysyn, ja otan veitset taskustani.
-Juuri tuollaisilla, lihavampi poliisi sanoo lievä inhonväre silmäkulmissaan. Minä vaihdan toisen veitsen vasempaan käteen ajatuksissani.
-Tällaisilla veitsillä saattaa saada pahaa jälkeä, jos näitä käyttää väärin, katsokaas.

 Työnnän toisen veitsen lihavamman poliisin silmien eteen, ja samalla tuikkaan toisen nopeasti laihemman poliisin mahaan. Häneltä pääsee hämmästynyt "uhh".

 -Hei, mikäs... aloittaa lihavampi poliisi ja kumartuu lattialle lyyhistyvää kaveriaan kohti.
-Näyttää hengenvaaralliselta, minä sanon ja vetäisen lihavamman poliisin kurkun auki.

 Takkini kastuu vereen, ja lattia muuttuu inhottavan niljakkaaksi. Nappaan kummaltakin poliisilta heidän pistoolinsa. Hissi saapuu perille.

"Näyttäkääpäs tuota kurkkua"

 Valkopukuinen tulee luokseni. Minä pidän hissin ovea jalallani auki. -Äkkiä hissiin siitä.
Hoitaja astuu hissiin, ja jähmettyy nähdessään kaksi veristä poliisia. Tuikkaan veitsen hänen munuaisiinsa, ja vedän hieman ylöspäin. Hoitaja kaatuu oven väliin, ja minä jatkan käytävälle.

 Luen kyltin. Sydän- ja keuhkotautien osasto. Jaahah, aika suorittaa lääkärikäynti. Aukaisen ensimmäisen oven. Sisällä makaa kaksi vanhaa mummoa letkuissa, sekä nuorempi, ehkä neljäkymppinen nainen letkut nenässään. Huoneen täyttää rautakeuhkon sihinä.

 -Päivää, minä sanon ovelta. Toinen mummo kääntyy minua kohti, muut ilmeisesti nukkuvat.
-Minkälainen olo on tänään ollut? Siirryn lähemmäksi.
-Ihan hyvä, paitsi aamulla en oikein meinannut saada henkeä.
-Hmm, asialle pitää tehdä jotain, minä sanon. Siirryn hänen sänkynsä viereen.
-Näyttäkääpäs tuota kurkkua, minä sanon.
Mummeli kääntää päänsä ylös.
-Kyllä, tämä vaatii avanteen, minä sanon, ja tempaisen tottumuksen suomalla tyyneydellä kurkun auki korvasta korvaan.
-Eiköhän tämä auta ensihätään. Jos vielä huomenna koskee, kertokaa lähimmälle hoitajalle.

 Olenpa minä hauska. Siirryn toisen mummelin viereen. Leikkaan hänen tiputuspussinsa letkun poikki, ja käännä jäljelle jääneen osan maata kohti. Letkusta alkaa virrata hyvää vauhtia lattialle punaista nestettä. Sitten siirryn naisen viereen. Tönin häntä vähän kylkeen, mutta mitään ei tapahdu. Käännän happilaitteen venttiilin täysin auki. Lähden pois. Takaani kuuluu kuvottavaa korinaa.

 Menen sisään pariovista, joiden yläpuolella lukee: pääsy kielletty! Huoneen täyttää sydänkoneen piipitys ja leikkauspöydän ääressä huhkivien hahmojen täsmälliset huomautukset.

 -Veri 132, vakaa.
-Sydän 17, kiihtyy.
-Hoitaja, skapelli. Pumpulia. Pieni haavanlevitin. Mitäs helvettiä! Kuka te olette? Miksette ole antiseptinen!

 Lääkäri nostaa kasvonsa minua kohti. Kasvosuojan takaa näkyvät punaiset kasvot ja hikikarpalot.

 -Saatatte vaarantaa koko leikkauksen!
-Sad but true, totean, ja vedän hississä tapaamiltani poliiseilta saamani aseen esille. Ammun kaksi nopeaa laukausta kirurgiin, ja sitten hoitajat yksi kerrallaan. Potilaan jätän henkiin. Mahtaa yllättyä, jos ehtii heräämään.

 Siirryn nopeasti portaille ja lähden alaspäin.

 -Kädet ylös tai ammun, kuuluu huuto takaani.

 Nostan käteni ylös hitaasti, ja näen silmäkulmastani poliisin takanani. Vain yksi... Mutta aivan kuin ajatusteni kutsumana tulee alakertaan kolme poliisia, jotka myös ottavat minut tähtäimeen. Antaudun.

 -Sanon tämän vain kerran! Käyttäkää sairaaloissa paremman hajuisia puhdistusaineita!
Mitään muuta en tuomarilleni sanokaan. Tuomioni on elinikäinen lähete mielisairaalaan. Myhäilen mielessäni, sillä tiedän pääseväni sieltä ulos jo kahdeksan vuoden päästä. Meikäläiselle kyllä sopii sairaanhoidon määrärahojen vähentäminen.

 Mielisairaalassa kahleitteni avaimet annetaan romuluiselle mieshoitajalle, joka heittää minut vielä kaikki raskaat kahleet päälläni pieneen pimeään selliin. Haistan pesemättömät ruumiit ympärilläni.

 -Hejsan, minä olen Palle. Pian opit tuntemaan minut ja muut pojat oikein, oikein hyvin. Tunnen himokkaat känsäiset kädet vatsallani ja ... Herään!

 Perkele, taas kun unen paras osa oli juuri alkamassa.