edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava
    ==================================================================


                                Tarinaa

                           Minna Hämäläinen
                      minna.hamalainen@heureka.fi


    ==================================================================

    Mikä  on  sen voiman nimi, joka ajaa ihmistä juoksemaan  eteenpäin
    kaatosateessa  puoliautomaattinen  rynnäkkökivääri  käsissä  ilman
    täyttyessä  huudoista, laukauksista ja räjähdyksistä - ja  vieläpä
    kohti vihollista?

    Se on tyhmyys.

    Tai sitten esimiehen käsky.

    Tai ehkäpä molemmat.

    En   jäänyt  pohtimaan  miettimäni  kysymyksen  syvempää  olemusta
    tarkemmin,  sillä  kompastuin johonkin ja  kaaduin  kuralätäkköön,
    joka  oli vieläpä tavallista syvempi. Se oli oikea kuoppa,  kunnon
    monttu,  millaisiin  en  ollut  törmännyt  -  kirjaimellisesti   -
    pitkiin  aikoihin. Hetken kuluttua kuulin räjähdyksen  lähistöltä,
    ja  hymähdin varovaisesti. Kompurajalkani olivat pelastaneet minut
    taas kerran.

    Kohotin  hieman  päätäni,  jotta olisin  voinut  vilkaista  kentän
    tapahtumia.  Jos  olosuhteet  olisivat  olleet  paremmat,   olisin
    jatkanut   etenemistä   mielummin   ryömien.   Se   olisi    ollut
    turvallisempaakin. Mutta käsky oli käsky; silloin  kun  vihollinen
    on  puolustuskyvytön - olipa tuo hetki kuinka lyhyt tahansa  -  on
    meidän vuoromme hyökätä. Ja juuri nyt oli tuollainen hetki.

    Käskyn    mukaan   meidän   oli   pitänyt   lähteä    hyökkäykseen
    mahdollisimman   suurella  nopeudella,  jotta  olisimme   ehtineet
    vastapuolemme   muureille   ennen   kuin   he   olisivat   saaneet
    laitteistonsa  taas  kuntoon. Tähän  saakka  olin  juossut  muiden
    kanssa  täyttä  päätä  noita nyt jo lähempänä häämöttäviä  kumpuja
    kohti    -    valitettavasti   vastapuoli   oli   aloittanut    jo
    puolustautumisen,  ja  jos  epäilykseni pitivät  paikkansa,  kohta
    alkaisi   taas   räiskyä  oikein  todenteolla.  Olimme   muutenkin
    tuhlanneet jo tarpeeksi aikaa ryhmittymiseen ja kokoontumiseen  ja
    käskyjen  jakamiseen, mistä ei ollut kyllä ollut mitään oleellista
    hyötyä  olosuhteisiin nähden. Huudolla "Kuka  eka  kummuilla,  saa
    extralomaa!"  olisi  ollut aivan sama vaikutus  kuin  tällä  hyvin
    suunnitellulla  hyökkäysstrategialla, jossa jokaisella  sotilaalla
    oli oma, pieni mutta tärkeä, paikkansa.

    Minun  paikkani  oli  niiden joukossa, jotka  saivat  juosta  päin
    noita  kumpuja,  ampua kaikki näkökenttään ilmestyvät  viholliset,
    väistellä   granaatteja  ja  vihollisten   luoteja.   Ja   perille
    saavuttuamme   kiipeäisimme  isolla   joukolla   muurien   ylitse,
    asettaisimme   parit   paukut,  ampuisimme   kaikkea,   kytkisimme
    ajastimet  ja  juoksisimme  takaisin  omille  kummuillemme,  ehjin
    nahoin.

    Ah, minä niin rakastan armeijaa.

    Kaatosateessa näkyvyys oli melkoisen huono. Lisäksi visiirini  oli
    kurassa  -  kiitos kaatumiseni - mutta niin olivat kaikki  muutkin
    varusteeni,  joten  mitäpä  tuo  nyt  enää  haittasi.   Pyyhkäisin
    hihansuullani  sen  muovin mahdollisimman puhtaaksi  ja  vilkaisin
    kentälle uudelleen.

    Näky  oli  melkoinen.  Näyllä tarkoitan  sitä  sekamelskaa,  jonka
    pystyin  havaitsemaan  sateen nostattaman  sumun  ja  sotkeutuneen
    visiirini  lävitse  -  ja kun koko ajan satoi  kaatamalla,  näyksi
    kutsumani  silmin  havaittava tapahtumasarja jäi melko  suppeaksi.
    Jossain  sadan,  kenties  parinsadan  metrin  päässä  näin  jonkun
    räjähdyksen.  Ison  sellaisen. Kuulin huutoja kaikilta  suunnilta.
    Välillä  näkökentässäni vilahteli tummia hahmoja, jotka  tunnistin
    omiksi joukoikseni. Ainakin juoksusuunnasta päätellen.

    Hetken  aikaa makasin siinä suuressa kuopassa, joka oli pelastanut
    henkeni.  Tunsin itseni märemmäksi ja kuraisemmaksi  kuin  koskaan
    aikaisemmin. Kypärästäni ja sen visiiristä huolimatta  hiuksenikin
    olivat  kastuneet,  ja muutama pisaran mokoma tipahteli  otsaltani
    nenälleni  jatkaen  matkaansa valumalla poskiani  pitkin  alaspäin
    kohti   leukaa,   josta   ne   saattoivat   tipahtaa   painovoiman
    vaikutuksesta  takilleni  tai sitten  maahan.  Niillä,  pisaroilla
    siis, oli varmaan tosi hauskaa - minulla ei.

    Oikeastaan   minun  olisi  tehnyt  mieli  jäädä  siihen   kuoppaan
    makaamaan.  Se  oli turvallinen, tosin märkä ja kurainen,  paikka.
    Mutta  käsky oli käsky. Nousin jaloilleni ja jatkoin kyyryistä  ja
    laskelmoitua juoksuani kohti noita kumpuja.

    Tunne  oli  upea.  Vaikka  pelkäsinkin koko  ajan  saavani  luodin
    päähäni,   joka   päättäisi   surkean  elämäni   silmänräpäyksessä
    kaivautumalla  ensiksi  kypäräni ja sitten pääni  lävitse  ruhjoen
    siinä  samalla  kaikki  elintärkeät keskukset,  jotka  ylläpitivät
    niinkin  monimutkaista asiaa kuin elämääni, en voinut pysähtyä  ja
    jäädä  nyhjöttämään  jonnekin suojaisaan  paikkaan.  Eihän  kukaan
    siis  väittänyt,  etteikö minun tehnyt  niin  mieli  -  sehän  oli
    suurin   toiveeni  tällä  hetkellä!  Halusin  palavasti   jonnekin
    suojaisaan paikkaan.

    Mutta silti jatkoin juoksemista.

    Minut  oli  koulutettu sotilaaksi. Olin omasta vapaasta tahdostani
    vannonut  puolustavani isänmaatani, olin valmis uhraamaan  henkeni
    maani  ja  sen  kansalaisten  puolesta.  Tosin  en  ollut  koskaan
    kuvitellut  sodan  olevan  tällaista.  Kaatosateessa  juoksemista.
    Huipputarkasti laaditun suunnitelman toteuttamista, jossa  sotilas
    on vain pieni pelinappula.

    Yhden  sydämenlyönnin  ajan  muistelin veljeni  kanssa  pelaamiani
    shakkiotteluja.  Kuinka tarkasti harkitsinkaan  jokaisen  siirron!
    Joskus  jouduin  tekemään uhrauksia, mutta  jos  uhraamalla  yhden
    vaivaisen  sotilaan  sain vastapuolen tornin  pois  laudalta,  oli
    uhraus enemmänkin kuin kannattava.

    Kammottava  ajatus  tavoitteli tajuntani reunoja.  Entäpä  jos  me
    kaikki,  jotka  juoksimme  kohti noita kumpuja,  olimme  ikäänkuin
    vain  yksi  nappula,  sotilas, jonka uhraamalla  puoleni  pystyisi
    tuhoamaan  viholliselta jotakin, jota minä olin kutsunut  torniksi
    shakkilaudalla?

    Vaikka  nyt olinkin vannonut vaikka kuolevani isänmaani  puolesta,
    näin   pakon   edessä   minun  oli  purettava  valani.   Vilkaisin
    ympärilleni,  ja  sukelsin  sitten  suuren  kiviröykkiön   taakse.
    Sydämeni  hakkasi kauhusta ja jännityksestä. Vilkaisin  pikaisesti
    taas  kentälle. Muut jatkoivat juoksemista eteenpäin. Olin  jäänyt
    nyt    viimeisten    joukkoon.    Kohta    ensimmäiset    sotilaat
    saavuttaisivat kummut.

    Räjähdysten   ja   laukausten  äänet   olivat   nyt   hiljentyneet
    merkittävästi. Kuulin yhä etäisiä huutoja - mutta silti se  tuntui
    siltä   kuin  olisin  poistunut  heavymetal-konsertista   autiolle
    kadulle  -  nuorempana olin jo todennut saman asian: korvissa  soi
    yhä  aikaisempi  meteli,  vaikkei  mitään  lujia  ääniä  ollutkaan
    kuulunut ympäriltäni. Sama nytkin.

    Annoin  jaloilleni  käskyn nostaa ruhoni ylös ja  jatkaa  juoksua,
    mutta  suureksi  yllätyksekseni  niin  ei  tapahtunut.  Tai,  sain
    itseni   nousemaan  vaivalloisesti  ylös,  mutta   juoksemaan   en
    päässyt.

    Jalkani kieltäytyivät yhteistyöstä.

    Tuijotin   eteenpäin  kuin  jähmettyneenä.  Sade   oli   lakannut,
    huomasin  sen  nyt  vasta ensimmäistä kertaa. Aurinkokin  kurkisti
    pilvien takaa luoden paremman näkyvyyden.

    Kaivoin  äkkiä  vyöltäni  olevasta  kotelostani  esille  kiikarit.
    Nostin   kypäräni   visiirin,  laitoin  kiikarit   silmilleni   ja
    tuijotin.  Ensimmäiset olivat jo kummuilla. Vihollisia ei  näkynyt
    missään,    kenties   he   olivat   muurien   toisella    puolella
    näkymättömissä  valmiina tappamaan kaikki ne,  jotka  kiipeäisivät
    heidän puolelleen.

    Sydämeni  hakkasi entistä lujemmin. Seurasin kiikareillani  erästä
    hahmoa.  Hän  alkoi nousta kumpua varovaisesti ylöspäin  ase  koko
    ajan  valmiina.  Vilkaisin nopeasti muureille -  ei  liikettäkään.
    Laskin   katseeni  takaisin  samaan  sotilaaseen.   Hän   hiljensi
    vauhtiaan   ja  pysähtyi  lopulta.  Hänkin  katseli  epäluuloisena
    ympärilleen. Sitten hän ikäänkuin virnisti, otti yhdellä  pienellä
    liikkeellä   granaatin   käteensä,   poisti   sokan   ja    heitti
    vihollisillemme  pienen  yllätyksen.  Se  lensi  suoraan   muurien
    toiselle puolelle - kauniisti kuin mikä.

    Kuulin jysäyksen selvänä ja puhtaana äänenä.

    Sen   tuottama  äkillinen  desibelitason  nousu  oli   sai   minut
    palaamaan    todellisuuteen.   Miksen   ollut    mukana,    heidän
    urhoollisten sotilaiden mukana, tuhoamassa vihollistamme?  Se  oli
    velvollisuuteni,   siihen  minut  oli  koulutettu.   Minulla   oli
    paikkani   tuossa   huolella  laaditussa   suunnitelmassa,   minun
    paikkani  oli tuolla, muurien luona. Kiipeämässä noille kummuille,
    siellä minun piti olla.

    He  alkoivat tulittaa, heitellä granaatteja. Hiljaisuus  ei  ollut
    hiljaisuutta,  ääniaallot saavuttivat korvani,  nuo  äänet  olivat
    voitonääniä.  Nuo  äänet... ne kutsuivat minua,  minun  oli  pakko
    jatkaa matkaani.

    Tällä  kertaa olin jalkojani vahvempi ja ovelampi - ne  suostuivat
    toimimaan   tahtoni  mukaan  pitkän  taistelun  jälkeen.   Mieleni
    täyttyi... miksi sitä voisi nimittää? Riemuksi? Iloksi?  Ei,  vaan
    voitonriemuksi.  Sitä  se  oli. Nuo räjähdykset,  huudot,  aseiden
    päästämät  sarjat  -  ne  olivat  voitto.  Juoksin  kohti  sitä...
    voittoa.

    Sitten    tapahtui   jotakin,   jota   aivoni   eivät   suostuneet
    käsittämään, eivätkä silmäni uskomaan.

    Nimittäin  koko  se kumpu, muureineen kaikkineen, räjähti.  Tunsin
    paineaallon  sijaintipaikalleni saakka  ja  kaaduin  (tosin  tällä
    kertaa   en   voinut   syyttää  jalkojani).  Siihen   minä   jäin,
    tuijottamaan.  Olin  taas jähmettynyt, katsoin  sanoinkuvaamatonta
    näkyä.  Se  koko suuri kumpu, se oli ilmiliekeissä. Se oli  kirkas
    tulimeri, jonka juurella ja seassa näin sotilaita. Osa heistä  oli
    kuollut  -  suurin  osa siis - osa paloi, osa oli kuolemaisillaan.
    Minua lukuunottamatta.

    Halusin pois. Pois pois pois.

    Mutta  en  voinut  poistua.  Pystyin ainoastaan  tuijottamaan.  En
    saanut  sanaakaan suustani. Tunsin olevani kasvi.  Se  oli  kamala
    tunne.  En  edes  tiedä, kauanko olin tuossa  tilassa.  Sekunteja,
    minuutteja. Aika menetti merkityksensä. Minä vain tuijotin.

    Sitten naurahdin.

    Ja  toisen  kerran.  Ja kolmannen. Aloin nauraa,  oikein  sydämeni
    kyllyydestä.  Huomasin  taas  voivani komentaa  kehoani.  Hakkasin
    kädelläni  maahan  ja  nauroin. Vilkaisin taas  edessäni  aukeavaa
    näkyä.

    Tulimeri.

    Ja  nauroin.  Kyyneleet  peittivät silmäni.  Nauroin.  Olin  ollut
    oikeassa.  Ja  sillä hetkellä tunsin eläväni enemmän kuin  koskaan
    aikaisemmin. Olin elossa, koska olin ollut oikeassa. Ja nuo  muut,
    jotka  olivat  juosseet kohti noita kirottuja kumpuja,  he  olivat
    kuolleet.

    Typerykset!

    Vähitellen  nauruni muuttui. Suru. Vilkaisin nopeasti ympärilleni.
    Kenttä  oli autio - autio ihmisistä, elävistä ihmisistä. En nähnyt
    kenenkään  liikkuvan.  Kaikki  he,  he  olivat  kuolleet.  Yhdellä
    kertaa.  Suurin osa heistä ei ollut ehtinyt edes tajuta, mitä  oli
    tapahtunut.  Ainoastaan  minä tiesin mitä oli  tapahtunut.  Mutten
    siltikään voinut ymmärtää.

    Miksi?

    Montako   heitä  oli  ollut?  Satoja,  kenties  tuhansia.  Yhdellä
    kertaa,  he  olivat  kaikki kuolleet. Ja ainut,  mikä  heistä  oli
    jäänyt  jäljelle,  oli  tuo tulimeri. Ja  kasa  tuhkaa.  Toverini,
    ystäväni...  he olivat kaikki nyt vain kasa tuhkaa.  Kasa  tuhkaa.
    Ruumiita. Tulimeri.

    Huusin.

    Ensimmäistä  kertaa  tunsin  raivon  täyttävän  mieleni.  Se   oli
    puhdasta raivoa. Halusin kostaa. Halusin tappaa.

    Suljin silmäni.

    Ei,  halusin  pois.  En  halunnut juosta tuonne  tulimeren  luokse
    tappamaan  ketään. Halusin pois. Pois. En halunnut kuolla,  aikani
    ei  ollut  vielä  koittanut - tiesin sen. Olin  elossa,  selvinnyt
    juuri  ja  juuri  tuosta räjähdyksestä, joka oli muuttanut  kummut
    yhdeksi suureksi tulimereksi.

    Halusin pois.

    Avasin   silmäni.  Sain  vaivoin  itseni  nousemaan  ylös.  Tunsin
    äkillistä   pahoinvointia.  Oksensin.  Katsoin   ympärilleni.   Ei
    liikettäkään.

    Käännyin.

    Lähdin  kävelemään kohti omia muurejamme. Halusin pois.  Vilkaisin
    vyötäni.  Kirosin. Olin jättänyt kommunikaattorini muurien  tuolle
    puolen.  Tai  niin oli pitänyt tehdä. Se oli ollut  käsky.  Olisin
    vain  ilmoittanut muille siitä, mitä oli juuri tapahtunut.  Vaikka
    kyllä  he  jo  tiesivät sen. Oi, kyllä he tiesivät. He  olivat  jo
    tienneet  sen  alusta alkaen. He olivat tienneet, että  me  olimme
    olleet  tuhoon  tuomittuja. Olimme olleet vain  nappuloita,  joita
    uhraamalla voidaan saavuttaa jotakin.

    Pysähdyin.

    Mitä  yksi  sotilas  voi  tehdä  tällaisten  tapahtumien  jälkeen?
    Omalla  puolella asiasta tiedettiin jo. He olivat varmaan  nähneet
    ja    kuulleet   räjähdyksen   omin   silmin.   Katselleet    koko
    helvetillisen   tapahtuman   niistä   kirotuista   monitoreistaan.
    Kaikkien oletettiin saaneen surmansa. Ja kaikki olivatkin  saaneet
    surmansa.

    Paitsi minä.

    Epätoivo  valtasi mieleni. Mitä minulle tehtäisiin, jos  saapuisin
    takaisin?      Elävänä,     tajuissani,     ehjänä.      Joutuisin
    kuulusteltavaksi.  Mutta  eivät he  voisi  tehdä  minulle  mitään.
    Mutta  entäpä jos he kysyisivät, miksen ollut kumpujen  lähistöllä
    räjähdyksen  sattuessa? Miksi olin ollut kaukana  kummuista?  Mitä
    minun  pitäisi  sitten  vastata?  Että  pelkäsin?  Sain  omituisen
    ajatuksen,   joka   pysäytti  minut?  Kaaduin  kuoppaan?   Jalkani
    kieltäytyivät yhteistyöstä?

    Ei.

    Sotilas    ei    valehdellut.   Sotilas   ei   saanut   sellaisten
    vähäpätöisten  asioiden,  kuin pelko,  keskeyttää  operaatiotansa.
    Tai  uhmata  esimiehen  käskyjä. Mutta minä  olin  pelännyt.  Olin
    pelännyt  olevani vain uhrattava nappula suurella  laudalla.  Olin
    pysähtynyt,   nähnyt   muiden  kuolevan,   uhrautuvan   strategian
    mukaisesti...  Mutta  mitäpä  uhrini olisi  merkinnyt?  Ei  mitään
    noiden satojen, tuhansien muiden joukossa. Ei yhtikäs mitään.

    Joten oliko sillä mitään merkitystä heille, olinko nyt elossa  vai
    kuollut?

    Ei,  sillä  ei  ollut  merkitystä  heille.  Siitä  oli  merkitystä
    minulle.  Olin elossa. Se oli tärkein asia. Olin elossa. Ja  minun
    luultiin kuolleen. Mutta olin elossa.

    Olin elossa.

    Se  oli  pääasia. Minulla olisi nyt vapaus tehdä mitä halusin.  Ja
    minä halusin päästä pois. Pois.

                                 * * *
edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava