================================================================== Tarinaa Minna Hämäläinen minna.hamalainen@heureka.fi ================================================================== Mikä on sen voiman nimi, joka ajaa ihmistä juoksemaan eteenpäin kaatosateessa puoliautomaattinen rynnäkkökivääri käsissä ilman täyttyessä huudoista, laukauksista ja räjähdyksistä - ja vieläpä kohti vihollista? Se on tyhmyys. Tai sitten esimiehen käsky. Tai ehkäpä molemmat. En jäänyt pohtimaan miettimäni kysymyksen syvempää olemusta tarkemmin, sillä kompastuin johonkin ja kaaduin kuralätäkköön, joka oli vieläpä tavallista syvempi. Se oli oikea kuoppa, kunnon monttu, millaisiin en ollut törmännyt - kirjaimellisesti - pitkiin aikoihin. Hetken kuluttua kuulin räjähdyksen lähistöltä, ja hymähdin varovaisesti. Kompurajalkani olivat pelastaneet minut taas kerran. Kohotin hieman päätäni, jotta olisin voinut vilkaista kentän tapahtumia. Jos olosuhteet olisivat olleet paremmat, olisin jatkanut etenemistä mielummin ryömien. Se olisi ollut turvallisempaakin. Mutta käsky oli käsky; silloin kun vihollinen on puolustuskyvytön - olipa tuo hetki kuinka lyhyt tahansa - on meidän vuoromme hyökätä. Ja juuri nyt oli tuollainen hetki. Käskyn mukaan meidän oli pitänyt lähteä hyökkäykseen mahdollisimman suurella nopeudella, jotta olisimme ehtineet vastapuolemme muureille ennen kuin he olisivat saaneet laitteistonsa taas kuntoon. Tähän saakka olin juossut muiden kanssa täyttä päätä noita nyt jo lähempänä häämöttäviä kumpuja kohti - valitettavasti vastapuoli oli aloittanut jo puolustautumisen, ja jos epäilykseni pitivät paikkansa, kohta alkaisi taas räiskyä oikein todenteolla. Olimme muutenkin tuhlanneet jo tarpeeksi aikaa ryhmittymiseen ja kokoontumiseen ja käskyjen jakamiseen, mistä ei ollut kyllä ollut mitään oleellista hyötyä olosuhteisiin nähden. Huudolla "Kuka eka kummuilla, saa extralomaa!" olisi ollut aivan sama vaikutus kuin tällä hyvin suunnitellulla hyökkäysstrategialla, jossa jokaisella sotilaalla oli oma, pieni mutta tärkeä, paikkansa. Minun paikkani oli niiden joukossa, jotka saivat juosta päin noita kumpuja, ampua kaikki näkökenttään ilmestyvät viholliset, väistellä granaatteja ja vihollisten luoteja. Ja perille saavuttuamme kiipeäisimme isolla joukolla muurien ylitse, asettaisimme parit paukut, ampuisimme kaikkea, kytkisimme ajastimet ja juoksisimme takaisin omille kummuillemme, ehjin nahoin. Ah, minä niin rakastan armeijaa. Kaatosateessa näkyvyys oli melkoisen huono. Lisäksi visiirini oli kurassa - kiitos kaatumiseni - mutta niin olivat kaikki muutkin varusteeni, joten mitäpä tuo nyt enää haittasi. Pyyhkäisin hihansuullani sen muovin mahdollisimman puhtaaksi ja vilkaisin kentälle uudelleen. Näky oli melkoinen. Näyllä tarkoitan sitä sekamelskaa, jonka pystyin havaitsemaan sateen nostattaman sumun ja sotkeutuneen visiirini lävitse - ja kun koko ajan satoi kaatamalla, näyksi kutsumani silmin havaittava tapahtumasarja jäi melko suppeaksi. Jossain sadan, kenties parinsadan metrin päässä näin jonkun räjähdyksen. Ison sellaisen. Kuulin huutoja kaikilta suunnilta. Välillä näkökentässäni vilahteli tummia hahmoja, jotka tunnistin omiksi joukoikseni. Ainakin juoksusuunnasta päätellen. Hetken aikaa makasin siinä suuressa kuopassa, joka oli pelastanut henkeni. Tunsin itseni märemmäksi ja kuraisemmaksi kuin koskaan aikaisemmin. Kypärästäni ja sen visiiristä huolimatta hiuksenikin olivat kastuneet, ja muutama pisaran mokoma tipahteli otsaltani nenälleni jatkaen matkaansa valumalla poskiani pitkin alaspäin kohti leukaa, josta ne saattoivat tipahtaa painovoiman vaikutuksesta takilleni tai sitten maahan. Niillä, pisaroilla siis, oli varmaan tosi hauskaa - minulla ei. Oikeastaan minun olisi tehnyt mieli jäädä siihen kuoppaan makaamaan. Se oli turvallinen, tosin märkä ja kurainen, paikka. Mutta käsky oli käsky. Nousin jaloilleni ja jatkoin kyyryistä ja laskelmoitua juoksuani kohti noita kumpuja. Tunne oli upea. Vaikka pelkäsinkin koko ajan saavani luodin päähäni, joka päättäisi surkean elämäni silmänräpäyksessä kaivautumalla ensiksi kypäräni ja sitten pääni lävitse ruhjoen siinä samalla kaikki elintärkeät keskukset, jotka ylläpitivät niinkin monimutkaista asiaa kuin elämääni, en voinut pysähtyä ja jäädä nyhjöttämään jonnekin suojaisaan paikkaan. Eihän kukaan siis väittänyt, etteikö minun tehnyt niin mieli - sehän oli suurin toiveeni tällä hetkellä! Halusin palavasti jonnekin suojaisaan paikkaan. Mutta silti jatkoin juoksemista. Minut oli koulutettu sotilaaksi. Olin omasta vapaasta tahdostani vannonut puolustavani isänmaatani, olin valmis uhraamaan henkeni maani ja sen kansalaisten puolesta. Tosin en ollut koskaan kuvitellut sodan olevan tällaista. Kaatosateessa juoksemista. Huipputarkasti laaditun suunnitelman toteuttamista, jossa sotilas on vain pieni pelinappula. Yhden sydämenlyönnin ajan muistelin veljeni kanssa pelaamiani shakkiotteluja. Kuinka tarkasti harkitsinkaan jokaisen siirron! Joskus jouduin tekemään uhrauksia, mutta jos uhraamalla yhden vaivaisen sotilaan sain vastapuolen tornin pois laudalta, oli uhraus enemmänkin kuin kannattava. Kammottava ajatus tavoitteli tajuntani reunoja. Entäpä jos me kaikki, jotka juoksimme kohti noita kumpuja, olimme ikäänkuin vain yksi nappula, sotilas, jonka uhraamalla puoleni pystyisi tuhoamaan viholliselta jotakin, jota minä olin kutsunut torniksi shakkilaudalla? Vaikka nyt olinkin vannonut vaikka kuolevani isänmaani puolesta, näin pakon edessä minun oli purettava valani. Vilkaisin ympärilleni, ja sukelsin sitten suuren kiviröykkiön taakse. Sydämeni hakkasi kauhusta ja jännityksestä. Vilkaisin pikaisesti taas kentälle. Muut jatkoivat juoksemista eteenpäin. Olin jäänyt nyt viimeisten joukkoon. Kohta ensimmäiset sotilaat saavuttaisivat kummut. Räjähdysten ja laukausten äänet olivat nyt hiljentyneet merkittävästi. Kuulin yhä etäisiä huutoja - mutta silti se tuntui siltä kuin olisin poistunut heavymetal-konsertista autiolle kadulle - nuorempana olin jo todennut saman asian: korvissa soi yhä aikaisempi meteli, vaikkei mitään lujia ääniä ollutkaan kuulunut ympäriltäni. Sama nytkin. Annoin jaloilleni käskyn nostaa ruhoni ylös ja jatkaa juoksua, mutta suureksi yllätyksekseni niin ei tapahtunut. Tai, sain itseni nousemaan vaivalloisesti ylös, mutta juoksemaan en päässyt. Jalkani kieltäytyivät yhteistyöstä. Tuijotin eteenpäin kuin jähmettyneenä. Sade oli lakannut, huomasin sen nyt vasta ensimmäistä kertaa. Aurinkokin kurkisti pilvien takaa luoden paremman näkyvyyden. Kaivoin äkkiä vyöltäni olevasta kotelostani esille kiikarit. Nostin kypäräni visiirin, laitoin kiikarit silmilleni ja tuijotin. Ensimmäiset olivat jo kummuilla. Vihollisia ei näkynyt missään, kenties he olivat muurien toisella puolella näkymättömissä valmiina tappamaan kaikki ne, jotka kiipeäisivät heidän puolelleen. Sydämeni hakkasi entistä lujemmin. Seurasin kiikareillani erästä hahmoa. Hän alkoi nousta kumpua varovaisesti ylöspäin ase koko ajan valmiina. Vilkaisin nopeasti muureille - ei liikettäkään. Laskin katseeni takaisin samaan sotilaaseen. Hän hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi lopulta. Hänkin katseli epäluuloisena ympärilleen. Sitten hän ikäänkuin virnisti, otti yhdellä pienellä liikkeellä granaatin käteensä, poisti sokan ja heitti vihollisillemme pienen yllätyksen. Se lensi suoraan muurien toiselle puolelle - kauniisti kuin mikä. Kuulin jysäyksen selvänä ja puhtaana äänenä. Sen tuottama äkillinen desibelitason nousu oli sai minut palaamaan todellisuuteen. Miksen ollut mukana, heidän urhoollisten sotilaiden mukana, tuhoamassa vihollistamme? Se oli velvollisuuteni, siihen minut oli koulutettu. Minulla oli paikkani tuossa huolella laaditussa suunnitelmassa, minun paikkani oli tuolla, muurien luona. Kiipeämässä noille kummuille, siellä minun piti olla. He alkoivat tulittaa, heitellä granaatteja. Hiljaisuus ei ollut hiljaisuutta, ääniaallot saavuttivat korvani, nuo äänet olivat voitonääniä. Nuo äänet... ne kutsuivat minua, minun oli pakko jatkaa matkaani. Tällä kertaa olin jalkojani vahvempi ja ovelampi - ne suostuivat toimimaan tahtoni mukaan pitkän taistelun jälkeen. Mieleni täyttyi... miksi sitä voisi nimittää? Riemuksi? Iloksi? Ei, vaan voitonriemuksi. Sitä se oli. Nuo räjähdykset, huudot, aseiden päästämät sarjat - ne olivat voitto. Juoksin kohti sitä... voittoa. Sitten tapahtui jotakin, jota aivoni eivät suostuneet käsittämään, eivätkä silmäni uskomaan. Nimittäin koko se kumpu, muureineen kaikkineen, räjähti. Tunsin paineaallon sijaintipaikalleni saakka ja kaaduin (tosin tällä kertaa en voinut syyttää jalkojani). Siihen minä jäin, tuijottamaan. Olin taas jähmettynyt, katsoin sanoinkuvaamatonta näkyä. Se koko suuri kumpu, se oli ilmiliekeissä. Se oli kirkas tulimeri, jonka juurella ja seassa näin sotilaita. Osa heistä oli kuollut - suurin osa siis - osa paloi, osa oli kuolemaisillaan. Minua lukuunottamatta. Halusin pois. Pois pois pois. Mutta en voinut poistua. Pystyin ainoastaan tuijottamaan. En saanut sanaakaan suustani. Tunsin olevani kasvi. Se oli kamala tunne. En edes tiedä, kauanko olin tuossa tilassa. Sekunteja, minuutteja. Aika menetti merkityksensä. Minä vain tuijotin. Sitten naurahdin. Ja toisen kerran. Ja kolmannen. Aloin nauraa, oikein sydämeni kyllyydestä. Huomasin taas voivani komentaa kehoani. Hakkasin kädelläni maahan ja nauroin. Vilkaisin taas edessäni aukeavaa näkyä. Tulimeri. Ja nauroin. Kyyneleet peittivät silmäni. Nauroin. Olin ollut oikeassa. Ja sillä hetkellä tunsin eläväni enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Olin elossa, koska olin ollut oikeassa. Ja nuo muut, jotka olivat juosseet kohti noita kirottuja kumpuja, he olivat kuolleet. Typerykset! Vähitellen nauruni muuttui. Suru. Vilkaisin nopeasti ympärilleni. Kenttä oli autio - autio ihmisistä, elävistä ihmisistä. En nähnyt kenenkään liikkuvan. Kaikki he, he olivat kuolleet. Yhdellä kertaa. Suurin osa heistä ei ollut ehtinyt edes tajuta, mitä oli tapahtunut. Ainoastaan minä tiesin mitä oli tapahtunut. Mutten siltikään voinut ymmärtää. Miksi? Montako heitä oli ollut? Satoja, kenties tuhansia. Yhdellä kertaa, he olivat kaikki kuolleet. Ja ainut, mikä heistä oli jäänyt jäljelle, oli tuo tulimeri. Ja kasa tuhkaa. Toverini, ystäväni... he olivat kaikki nyt vain kasa tuhkaa. Kasa tuhkaa. Ruumiita. Tulimeri. Huusin. Ensimmäistä kertaa tunsin raivon täyttävän mieleni. Se oli puhdasta raivoa. Halusin kostaa. Halusin tappaa. Suljin silmäni. Ei, halusin pois. En halunnut juosta tuonne tulimeren luokse tappamaan ketään. Halusin pois. Pois. En halunnut kuolla, aikani ei ollut vielä koittanut - tiesin sen. Olin elossa, selvinnyt juuri ja juuri tuosta räjähdyksestä, joka oli muuttanut kummut yhdeksi suureksi tulimereksi. Halusin pois. Avasin silmäni. Sain vaivoin itseni nousemaan ylös. Tunsin äkillistä pahoinvointia. Oksensin. Katsoin ympärilleni. Ei liikettäkään. Käännyin. Lähdin kävelemään kohti omia muurejamme. Halusin pois. Vilkaisin vyötäni. Kirosin. Olin jättänyt kommunikaattorini muurien tuolle puolen. Tai niin oli pitänyt tehdä. Se oli ollut käsky. Olisin vain ilmoittanut muille siitä, mitä oli juuri tapahtunut. Vaikka kyllä he jo tiesivät sen. Oi, kyllä he tiesivät. He olivat jo tienneet sen alusta alkaen. He olivat tienneet, että me olimme olleet tuhoon tuomittuja. Olimme olleet vain nappuloita, joita uhraamalla voidaan saavuttaa jotakin. Pysähdyin. Mitä yksi sotilas voi tehdä tällaisten tapahtumien jälkeen? Omalla puolella asiasta tiedettiin jo. He olivat varmaan nähneet ja kuulleet räjähdyksen omin silmin. Katselleet koko helvetillisen tapahtuman niistä kirotuista monitoreistaan. Kaikkien oletettiin saaneen surmansa. Ja kaikki olivatkin saaneet surmansa. Paitsi minä. Epätoivo valtasi mieleni. Mitä minulle tehtäisiin, jos saapuisin takaisin? Elävänä, tajuissani, ehjänä. Joutuisin kuulusteltavaksi. Mutta eivät he voisi tehdä minulle mitään. Mutta entäpä jos he kysyisivät, miksen ollut kumpujen lähistöllä räjähdyksen sattuessa? Miksi olin ollut kaukana kummuista? Mitä minun pitäisi sitten vastata? Että pelkäsin? Sain omituisen ajatuksen, joka pysäytti minut? Kaaduin kuoppaan? Jalkani kieltäytyivät yhteistyöstä? Ei. Sotilas ei valehdellut. Sotilas ei saanut sellaisten vähäpätöisten asioiden, kuin pelko, keskeyttää operaatiotansa. Tai uhmata esimiehen käskyjä. Mutta minä olin pelännyt. Olin pelännyt olevani vain uhrattava nappula suurella laudalla. Olin pysähtynyt, nähnyt muiden kuolevan, uhrautuvan strategian mukaisesti... Mutta mitäpä uhrini olisi merkinnyt? Ei mitään noiden satojen, tuhansien muiden joukossa. Ei yhtikäs mitään. Joten oliko sillä mitään merkitystä heille, olinko nyt elossa vai kuollut? Ei, sillä ei ollut merkitystä heille. Siitä oli merkitystä minulle. Olin elossa. Se oli tärkein asia. Olin elossa. Ja minun luultiin kuolleen. Mutta olin elossa. Olin elossa. Se oli pääasia. Minulla olisi nyt vapaus tehdä mitä halusin. Ja minä halusin päästä pois. Pois. * * *