|
|
Erkki oli päässyt läpi! Hän
oli toisella puolen aitaa ja tunsi olonsa jännittyneeksi ja kurjaksi.
Merkillinen tunneyhdistelmä, hän ajatteli. Hänestä
tuntui niin kuin hänellä olisi ollut rinnassaan musertava paino,
josta pitäisi yrittää päästä eroon.
Ja jotakin pyrki hänen mieleensä. Muistikuva muutaman päivän
takaa.
Mitään niin mahdotonta ei voinut olla
olemassakaan. Ihmisiä, jotka käyttivät hankalia kiristäviä
vaatteita ja kaulankuristimia, jotka oli solmittu tiukalle. He eivät
nauraneet vaan näyttivät vakavilta.
- Miksi te ette naura? hän kysyi mieheltä, joka hengitti
katkonaisesti ja jonka naama oli punainen.
- Shh! Saatatte minut vaikeuksiin, ei niin kovaa.
- Mutta minä haluan tietää.
Mies kävelytti hänet sivummalle, johonkin kabinettiin, jossa
oli mustat pöytäliinat.
- Miksi kukaan ei naura? kysyi Erkki.
- Se on kiellettyä, sanoi mies, - ei kaikki ole leikkiä niin
kuin voisi kuvitella.
Kuului sireenien ääni ulkoa. He seisoivat vaiti kunnes oveen
koputettiin. Sisään astui poliisi, joka pidätti Erkin ja
vei hänet vankilaan. HÄN EI VOINUT KUIN HUUTAA. VANKILASTA kuului
muitakin huutoja, paljon huutoja.
Yksi huudoista oli ystävällinen. Se sanoi: - Hyvää
huomenta Erkki.
Silloin hän tajusi näkevänsä unta.
Nyt tuo hirvittävä uni oli muuttumaisillaan
todeksi. Uskaltaisiko edetä, mitä tehdä? Jos hänet
tässä todellisuudessakin vietäisiin vankilaan.
Erkki uskoi enteellisiin uniin, oli aina uskonut. Hänen äitinsä
esimerkiksi näki oman kuolemansa.
- En halua mennä siihen koneeseen, sanoi äiti silloin, mutta
pakkohan hänen oli. Lentokoneen ohjauslaitteisiin tuli joku vika ja
äiti kuoli.
Isä kuoli pari viikkoa ennen kun Erkki meni toiselle puolen ja
siksi hänen olikin pitänyt mennä lääkärintarkastukseen
silloin kun muiden ei ollut tarvinnut. Ei se johtunut isän kuolemasta
vaan Erkin naurusta, joka kuulosti ontolta ja tuosta väsyneestä
katseesta silmien seutuvilla.
Odotushuoneen penkit olivat täynnä. Joillakuilla
oli synkkä ilme, useimmat kuitenkin nauroivat aivan normaalisti. Hetken
päästä naisääni kaiuttimessa kuulutti Erkkiä
ja hän lähti.
Huone oli kalustettu ylellisesti. Seinillä roikkui sekalainen
kokoelma naamioita, jotka nauroivat. Ne olivat niitä potilaita varten,
jotka olivat täysin toivottomia tapauksia eivätkä voineet
allergian takia tai halunneet periaatteellisista syistä käyttää
lääkkeitä.
Lääkäri tuli huoneeseen ja nauroi.-Istumaan, Erkki,
sanoi hän ystävällisesti. - Näytät tosiaan kurjalta.
No, naurapa vähän!
Erkki yritti. HÄn yritti tosissaan nauraa, mutta ääni
kuulosti jollakin tapaa väärältä. Nauru oli ponnetonta
ja väkinäistä.
- Naurussasi on outo sivuääni, sanoi tohtori ja kirjoitti
reseptin.
- Tämä saa sinut nauramaan. Sullahan ei ollu mitää
periaatteita.
- Ei, sanoi Erkki.
- Eikä allergiaakaa pitäs olla. Jos kuitenki tuntuu, että
lääkkeet ei saa sua nauramaan niin tuu uudestaan niin mä
annan sulle naamion.
Naamion, hän ajatteli, isä oli käyttänyt naamiota.
Mutta kaikkein pahinta oli, ettei se ollut ollut mikään ulkoinen
väline vaan hänen kasvonsa. Niillä oli joskus näkynyt
pelkoa.
- Kääri paidanhihasi! sanoi lääkäri kovempaa
ja vasta silloin Erkki havahtui muisteluksistaan.
Rokotus annettiin hänen käteensä ja hän tunsi siitä
syntyvän pienen pistoksen.
- Rohkeutta, sanoi lääkäri ja taputti häntä
olkapäähän.
Mitä lääkäri tarkoitti?
- Jos et tunne oloasi hyväksi niin voin yrittää saada
aikaa mieliterapeutille. Mutta sinä selviät, tunnen sinut!
Erkki sai vielä pari pistosta ennen kuin lähti apteekkiin.
Hän sai lääkkeensä. Hän päätti heti
kokeilla ja nautittuaan ensimmäisen pillerin veden kera hän rupesi
nauramaan.
Nauru oli iloisen kuuloista. Hänen kasvonsa hymyilivät, mutta
hän ei ollut iloinen. Hän käyttäytyi niin kuin olisi
suurenmoisen ilon kourissa, soitti hologrammipuhelimella kavereilleen ja
sanoi parantuneensa ja nauroi täyttä kurkkua, äänekkäämmin
kuin pitkään aikaan, mutta hänen olonsa oli silti synkkä.
- Tässä yhteiskunnassa on jotakin mätää, hän
sanoi kavereilleen ja he pitivät sitä suurenmoisena pilana. He
rupesivat nauramaan hänen mukanaan, lähes yhtä äänekkäästi
kuin hän. Mutta se nauru oli aitoa ja hänen ei.
Hän meni nukkumaan ja pyöri sängyssään pitkään
ennen unen verkkoon kietoutumistaan.
Unessa hän oli aidan toisella puolella. SE OLI ILMEISESTI VÄÄRÄ
PUOLI, KOSKA KIRKONTORNI NÄYTTI SYNKÄLTÄ JA TAIVAS MUSTALTA.
hän KOSKETTI MUURIA JA LENNÄHTI TAAKSEpäin sähköiskun
voimasta.
Ilmassa oli pahuuden tuntu. Ikään kuin jokin muodoton ja
iloton koneisto olisi pakottanut häntä johonkin. Hän oli
avannut kuristimensa ja heittänyt kuraojaan. Sitten hän meni
kauppaan ja osti lapion. Ihmiset katsoivat häntä, koska juhlallisesta
ilmeestä hänen kasvoillaan ei ollut jälkeäkään.
Lapio kourassaan hän meni taas aidalle. Hän ajatteli, että
tämä oli varmasti unta ja uneksi mahdollisimman selkeää.
Hän kaivoi maata aidan vierestä ja kun pääsi sen alle
suurensi syvensi ja laajensi kuoppaa kunnes uskoi mahtuvansa läpi.
Kaivauduttuaan toiselle puolelle hän kuli kuoromaista naurua.
Ihmiset kiusasivat häntä iloisilla äänillään
ja hän tiesi, että tämä ei ainakaan ollut enää
muuta kuin tavallista unta.
- Jos jossakin on mies aidantakaisesta maailmasta, tule tänne!
hän sanoi nauravalle ihmisjoukolle. Hänestä tuntui, että
viesti meni perille: ihmiset lakkasivat nauramasta.
Sitten, ennen heräämistä hänestä tuntui, että
kohta tapahtuisi jotakin.
Ja nyt hän oli täällä, toisella
puolen aitaa. Päätös lähteä oli yhtäkkinen,
no, ei oikeastaan edes päätös. Se oli pelkkä... Hän
etsi mielessään oikeaa sanaa.
Hänellä oli juhlapuku, sitä hänen ei tarvinnut
pelätä. Mutta kuinka sopeutua ihmisjoukkoihin? Missä asua?
Mihin ihmisjoukkoihin? Hän ei ollut nähnyt yhtään
ihmistä kävellessään aidalta.
Kadut olivat autioita. Täälläkin täytyi siis olla
yö. Hassua, kaksi erilaista, täysin vastakkaista yhteiskuntaa
ja molemmissa on yhtäaikaa yö.
poliisiasema, pankki, taksiasema, ravintola Mokoma rokuli, kenkäkauppoja,
kukaan ei asu täällä.
Ravintolasta kuului meteliä, Erkki päätti mennä
sinne.
Se oli virhe! Kaikki kysyivät häneltä miksei hän
ota mitään. Eihän hän voinut, hänellä ei
ollut kuin rahakorttinsa eikä se varmaankaan käynyt täällä.
Tai jos kävisikin, hänet tunnistettaisiin ja vietäisiin
vankilaan.
Mitä seuraa rangaistukseksi aidan toiselle puolelle menemisestä?
- Ota nyt, sanoi juopunut mies hänelle.
- Ei oo rahaa, hän päästi suustaan.
- No, mä tarjoan! sanoi mies ja huusi tarjoilijaa.
Tarjoilija tuli ja tilaus tehtiin. Erkki ei ollt varma mitä ottaisi,
ei oikeastaan halunnut ottaa mitään, mutta...
- MItäs sä otat? kysyi tuntematon mies.
- En osaa sanoa, mitä vain.
- Okei, kaks olutta!
Hetken kuluttua heillä molemmilla oli vaahtoavat tuopposet edessään.
- Kerro ittestäs! Mistä sä tuut? Sä et oo täkäläisiä.
- Tuota noin...
- Naapuristako?
Erkki nauroi. Hänen keskustelukumppaninsa katsoi häntä
julmasti.
- Kyllä! Naapuristapa hyvinkin.
Erkki mietti. Voi kunpa olisi joku paikallinen jolta kysyä. Joku
joka tietäisi mistä hän on. Miksi ravintoloita, jos pelleily,
huvittelu tai hauskanpito on kielletty?
Hän muisti Halamandroksen, mutta mieshän oli toisella puolen
aitaa, hänen asunnossaan, sitäpaitsi.
Se päivä oli lauantai. Hän käveli
kohti kirkkoa ja Aitaa, jonka toiselle puolelle ei saanut mennä.
Joskus lapsena hän oli vanhempien varoituksista huolimatta yrittänyt.
Hän oli silloin repinyt vaatteensa piikkilankaan ja vanhemmat olivat
nauraneet pahansuovasti ja ivallisesti ja läimäytelleet häntä.
Hän ihmetteli kuinka pikkulasten itkuun suhtauduttiin. Hän
ei ollut koskaan nähnyt lasten itkevän. Jos joku satutti itsensä
hän vain nauroi ja jatkoi leikkimistään. Sen täytyy
olla kovan kasvatuksen tulos.
Itse hän muisti itkeneensä muutaman kerran lapsena. Ne olivat
vieneet hänet tutkimuksiin ja käskeneet piirtää kuvia.
Hän oli piirtänyt kuvan, jossa ihmiset oli naamioitu. Kaikilla
oli kasvoillaan naamio. Ei naurun vaan pelon naamio.
Hänelle oli annettu lääkkeitä: isoja tabletteja,
joiden nieleminen oli vaikeaa.
Juuri silloin hän kuuli toiselta puolen aitaa meteliä. Ikään
kuin joku olisi kaivanut maata siellä. Hän ei ollut vain kiinnittänyt
siihen huomiota.
Kaivaja toisella puolen sai työnsä valmiiksi ja olikin sitten
yhtäkkiä maassa hänen jaloissaan.
Kaivaja säikähti ja yritti mennä takaisin maahan, mutta
Erkki pysäytti hänet.
- Älä pelkää! Minä olen ystävä.
Tule, mennään! Olet pesun tarpeessa. Ja sitä paitsi tuo
likainen puku ei sovi sinulle.
He menivät Erkin asunolle ja vieras oli vielä peloissaan.
- Kuka sä oot ja miksi sä tuut tänne? kysyi Erkki.
- Nimeni on Halamandros ja olen toiselta puolen aitaa.
Erkki nauroi.
- Kaikki vaikeuteni alkoivat naurusta. Nauroin ja kun se ei meidän
maailmassamme ole luvallista. Kaikki alkoi näyttää yhtäkkiä
koomiselta: vaatteet, joita ei riisuta koskaan sekä juhlavuus, joka
on hienoa.
- Mitä tarkoittaa juh... Mikä se sana on?
Vieras mietti hetken. - Sitä on vaikea selittää.
Juuri silloin hologrammipuhelin soi.
Kuvaan ilmestyivät ystävälliset kasvot, jotka sanoivat:
- Hyvää päivää. Olen Delemoniuksen naamiointiliikkeestä
ja minulla on teille molemmille hyviä uutisia...
Erkki ja vieras katsahtivat toisiinsa. Puhelinmyyjän ääni
kuulosti siltä, niin kuin joku automaatti olisi lukenut jotain paperista.
Aivan varmasti kyseessä oli kuitenkin ihminen.
- ... Tilaisuuksiin, joissa ylitetään rajoja naamari, joka
saa kasvonne näyttämään synkiltä.
- Kuulkaas nyt senkin... senkin...
Se oli Halamandros, joka oli puuttunut puheeseen. - Me emme tarvitse
kumpikaan naamaria, hyvästi!
He sammuttivat puhelimen ja ottivat sen pois verkostakin.
- No nyt voidaan jutella vapaasti, sanoi Erkki. - Mitäs pidät
maailmastamme?
- Te nauratte liikaa, sanoi Halamandros.
- Etkö sinä sitten naura?
- Enpä useinkaan. Kukaan meidän yhteiskunnassamme ei saa
nauraa ainakaan julkisesti. Siitä saa aika paljon sakkoja.
Kadulta kuului silloin tällöin yksinäisen auton ääni,
he katselivat ulos ikkunasta ja kuuntelivat mitä uutisissa puhuttiin.
Puhuttiin naamioista ja siitä, että oli suunnitteilla lakialoite
kaikkien vuoden päivien muuttamisesta Vapuksi.
- Mihin sä pistit sen juh... juh... mikä se sana on?
- Juhlapuvunko? Heitin pois. Poltin. panin palamaan. Sinne en enää
palaa!
- Ajattelin vain... Olisi mukava päästä vierailemaan
sielä teidän maailmas.
- Sinä tapauksessa sun täytyy pyyhkiä tuo idioottimainen
virnistys kasvoilta.
- Ja sun, herra Halamandros olis viisainta pikaisesti hankkia uus puku.
Tänne päin, täällä on vaatekomero.
Silloin kaukaa kuului sireenien ääniä, ne lähenivät
koko ajan.
- Erkki, vieraita, poliisit.
Se oli ovitietokone ja Erkki käski avata oven.
Sisään astui kaksi naamioitunutta miestä. Toinen heistä
esittäytyi Artoksi ja toinen Jukaksi. Heidän naamionsa olivat
synkkiä, onnettomuutta ennustavia naamoja.
-No niin. Missähän se mies on? kysyi toinen heistä.
- Mikä mies?
- Se mies josta puhelinmyyjäksi naamioitunut erikoismiehemme ilmoitti.
Se mies, joka oli pukeutunut omituisesti.
- Lähti. Ei kestänyt nauruani. Tuli hulluksi, sanoi Erkki
nauraen.
Erkki ei ollut varma, mutta hänestä tuntui kuin toinen poliiseista
olisi nauranut.
- Tästä tulee vakava juttu, Erkki. Saat syytteen vakoojan
piilottelusta.
Tuo oli vakavaa puhetta. puhetta, jota vain poliisit ja lainvartijat
saivat harrastaa joutumatta syytteeseen.
- Tarkistakaa siinä tapaukses asunto! Vaikka heti, jos teillä
vain on kotietsintälupa.
Naamikotkaan eivät pystyneet peittämään poliisien
avuttomia eleitä. -Ei ole mukana, sanoi toinen poliiseista ja nyhjäisi
toista merkiksi siitä, että olisi viisainta ruveta häipymään
paikalta.
Erkki tuli heidän perässään ulos. Hän aavisteli
jotakin merkillistä nähdessään poliisien pakettiauton,
jossa luki: Delemoniuksen naamiointiliike, sopimattomat asut. Poliisit
paljastivat kasvonsa ja nauroivat täyttä kurkkua. Erkki nauroi
heidän mukanaan.
- Eikö tuollanen pilanteko oo lainvastasta? Tehän puhuitte
vakavasti.
Toinen miehistä näytti virallista asiakirjaa, jossa luki
mm.: ...naamiointiliike Delemoniuksen edustajat voivat tuotteita kaupatakseen
esiintyä poliiseina, yms. kunhan asiakas saa tietää viimeistään
kolmen tunnin sis ällä tapahtuneesta.
- Oletteko vieläkin varma ettette halua sopimattomia asuja? Näittehän
juuri niiden tehon.
- Oikeastaan kyllä. Olisiko teillä juh... juh... sellaista
omituista asua, jossa olisi kaulankuristimia ja joka olisi hankala pitää.
- Löytyy. Tässä, maksatteko kortilla, käteisellä,
työllä vai kepposella?
Erkki maksoi kepposella ja sai kaamean asunsa,auto lähti paikalta
jahän meni sisään.
- Voit tula ulos, ne menivät, hän sanoi Halamandrokselle.
- Miksi muuten tulit tänne? kysyi Erkki Halamandrokselta.
- Sain viestin tai jotain. Minusta yksinkertaisesti tuntui, että
tämä olisi ainut osoite koko paikassa, johon kannattaisi piipahtaa.
Erkki käski tietokonetta valmistamaan vuoteen Halamandrokselle
ja osoitti paikan. Kuin tyhjästä vuode ilmestyi ja väsynyt
matkamies paneutui pitkäkseen. Rytmikkään kuorsauksen kantautuessa
Erkki avasi naamiointiliikkeen miehiltä saamansa pussin ja pukeutui
omituisiin vaatteisiin ohjeiden mukaan.
Tämähän on pilaa, hän ajatteli nauraen, jos joku
kysyy miksi pukeudun tällaisiin vaatteisiin sanon että tämä
on pilaa.
Aidan luona ei ollut merkkiäkään viime yönä
suoritetuista kaivauksista. Erkki otti lapion ja kaivoi kunnes oli saanut
aidan alle aukon, josta mahtui läpi.
Nyt hän oli toisella puolen aitaa ja mies
hänen vieressään halusi tietää joitain yksityiskohtia
hänen kotikaupungistaan. Entäs meidän kaupunkimme, mitä
pidätte tästä?
Erkki ei halunnut vastata. Itse asiassa yhtäkkiä hänestä
tuntui että hänen olisi heti paikalla lähdettävä
pois. Hän nousi lähteäkseen ja mies husi hänen peräänsä.
Hän ei välittänyt siitä.
hän pääsi lähtemään pois, mutta törmäsi
johonkin porukkaan, joka oli tulossa vastakkaiselta suunnalta. He piirittivät
hänet ja hän vain nauroi. He eivät pitäneet siitä.
Yhtäkki ä katu oli täynnä ihmisiä, jossakin seisoi
poliisi.
- Päästäkää irti hänestä! Näyttäkää
henkilökorttinne, kaikki!
Nyt olen kiipelissä, ajatteli Erkki.
Mutta mikäs siinä auttaa, kai minun on näytettävä.
- Te ette ole täältä! Toiselta puolen aitaa! sanoi poliisi.
- Kyllä, mutta... Ajattelin juuri lähteä takaisin, tämähän
oli pelkkää pilaa!
Poliisi sai hillitä väkijoukkoa ettei se olisi repinyt Erkkiä
kappaleiksi.
- Minäkin olen menossa toiselle puolelle. Ymmärrättehän
kun olette sieltä, sikäläisistä ei ole järjestyksen
ylläpitäjiksi. Tulkaa kanssani, menemme portista sinne!
Portista!
Poliisi pisti henkilökorttinsa sisään portin raosta
ja portti päästi narahtavan äänen auetessaan.
He olivat poliisiaseman edessä.
Sieltä Erkki lähti suoraan kotiinsa, jossa hän kysyi
Halamandrokselta ravintoloista.
- En minä tiedä. Miksi sinä minulta kysyt? Taidan sittenki
lähteä toiselle puolelle. Katselin televisiota täällä
ja luulin tätä paikkaa hauskaksi. Menin sitten ulos ja huomasin,
että muut tä ällä nauravat vielä enemmän
kuin sinä. Tämä ei ole minun paikkani.
Sanomatta enempää Halamandros lähti. |
|