Mitään niin mahdotonta ei voinut olla olemassakaan. Ihmisiä, jotka käyttivät hankalia kiristäviä vaatteita ja kaulankuristimia, jotka oli solmittu tiukalle. He eivät nauraneet vaan näyttivät vakavilta. 
- Miksi te ette naura? hän kysyi mieheltä, joka hengitti katkonaisesti ja jonka naama oli punainen. 
- Shh! Saatatte minut vaikeuksiin, ei niin kovaa. 
- Mutta minä haluan tietää. 
Mies kävelytti hänet sivummalle, johonkin kabinettiin, jossa oli mustat pöytäliinat. 
- Miksi kukaan ei naura? kysyi Erkki. 
- Se on kiellettyä, sanoi mies, - ei kaikki ole leikkiä niin kuin voisi kuvitella. 
Kuului sireenien ääni ulkoa. He seisoivat vaiti kunnes oveen koputettiin. Sisään astui poliisi, joka pidätti Erkin ja vei hänet vankilaan. HÄN EI VOINUT KUIN HUUTAA. VANKILASTA kuului muitakin huutoja, paljon huutoja. 
Yksi huudoista oli ystävällinen. Se sanoi: - Hyvää huomenta Erkki. 
Silloin hän tajusi näkevänsä unta. 

Nyt tuo hirvittävä uni oli muuttumaisillaan todeksi. Uskaltaisiko edetä, mitä tehdä? Jos hänet tässä todellisuudessakin vietäisiin vankilaan. 
Erkki uskoi enteellisiin uniin, oli aina uskonut. Hänen äitinsä esimerkiksi näki oman kuolemansa. 
- En halua mennä siihen koneeseen, sanoi äiti silloin, mutta pakkohan hänen oli. Lentokoneen ohjauslaitteisiin tuli joku vika ja äiti kuoli. 
Isä kuoli pari viikkoa ennen kun Erkki meni toiselle puolen ja siksi hänen olikin pitänyt mennä lääkärintarkastukseen silloin kun muiden ei ollut tarvinnut. Ei se johtunut isän kuolemasta vaan Erkin naurusta, joka kuulosti ontolta ja tuosta väsyneestä katseesta silmien seutuvilla. 

Odotushuoneen penkit olivat täynnä. Joillakuilla oli synkkä ilme, useimmat kuitenkin nauroivat aivan normaalisti. Hetken päästä naisääni kaiuttimessa kuulutti Erkkiä ja hän lähti. 
Huone oli kalustettu ylellisesti. Seinillä roikkui sekalainen kokoelma naamioita, jotka nauroivat. Ne olivat niitä potilaita varten, jotka olivat täysin toivottomia tapauksia eivätkä voineet allergian takia tai halunneet periaatteellisista syistä käyttää lääkkeitä. 
Lääkäri tuli huoneeseen ja nauroi.-Istumaan, Erkki, sanoi hän ystävällisesti. - Näytät tosiaan kurjalta. No, naurapa vähän! 
Erkki yritti. HÄn yritti tosissaan nauraa, mutta ääni kuulosti jollakin tapaa väärältä. Nauru oli ponnetonta ja väkinäistä. 
- Naurussasi on outo sivuääni, sanoi tohtori ja kirjoitti reseptin. 
- Tämä saa sinut nauramaan. Sullahan ei ollu mitää periaatteita. 
- Ei, sanoi Erkki. 
- Eikä allergiaakaa pitäs olla. Jos kuitenki tuntuu, että lääkkeet ei saa sua nauramaan niin tuu uudestaan niin mä annan sulle naamion. 
Naamion, hän ajatteli, isä oli käyttänyt naamiota. Mutta kaikkein pahinta oli, ettei se ollut ollut mikään ulkoinen väline vaan hänen kasvonsa. Niillä oli joskus näkynyt pelkoa. 
- Kääri paidanhihasi! sanoi lääkäri kovempaa ja vasta silloin Erkki havahtui muisteluksistaan. 
Rokotus annettiin hänen käteensä ja hän tunsi siitä syntyvän pienen pistoksen. 
- Rohkeutta, sanoi lääkäri ja taputti häntä olkapäähän. 
Mitä lääkäri tarkoitti? 
- Jos et tunne oloasi hyväksi niin voin yrittää saada aikaa mieliterapeutille. Mutta sinä selviät, tunnen sinut! 
Erkki sai vielä pari pistosta ennen kuin lähti apteekkiin. Hän sai lääkkeensä. Hän päätti heti kokeilla ja nautittuaan ensimmäisen pillerin veden kera hän rupesi nauramaan. 
Nauru oli iloisen kuuloista. Hänen kasvonsa hymyilivät, mutta hän ei ollut iloinen. Hän käyttäytyi niin kuin olisi suurenmoisen ilon kourissa, soitti hologrammipuhelimella kavereilleen ja sanoi parantuneensa ja nauroi täyttä kurkkua, äänekkäämmin kuin pitkään aikaan, mutta hänen olonsa oli silti synkkä. 
- Tässä yhteiskunnassa on jotakin mätää, hän sanoi kavereilleen ja he pitivät sitä suurenmoisena pilana. He rupesivat nauramaan hänen mukanaan, lähes yhtä äänekkäästi kuin hän. Mutta se nauru oli aitoa ja hänen ei. 
Hän meni nukkumaan ja pyöri sängyssään pitkään ennen unen verkkoon kietoutumistaan. 
Unessa hän oli aidan toisella puolella. SE OLI ILMEISESTI VÄÄRÄ PUOLI, KOSKA KIRKONTORNI NÄYTTI SYNKÄLTÄ JA TAIVAS MUSTALTA. hän KOSKETTI MUURIA JA LENNÄHTI TAAKSEpäin sähköiskun voimasta. 
Ilmassa oli pahuuden tuntu. Ikään kuin jokin muodoton ja iloton koneisto olisi pakottanut häntä johonkin. Hän oli avannut kuristimensa ja heittänyt kuraojaan. Sitten hän meni kauppaan ja osti lapion. Ihmiset katsoivat häntä, koska juhlallisesta ilmeestä hänen kasvoillaan ei ollut jälkeäkään. 
Lapio kourassaan hän meni taas aidalle. Hän ajatteli, että tämä oli varmasti unta ja uneksi mahdollisimman selkeää. Hän kaivoi maata aidan vierestä ja kun pääsi sen alle suurensi syvensi ja laajensi kuoppaa kunnes uskoi mahtuvansa läpi. 
Kaivauduttuaan toiselle puolelle hän kuli kuoromaista naurua. Ihmiset kiusasivat häntä iloisilla äänillään ja hän tiesi, että tämä ei ainakaan ollut enää muuta kuin tavallista unta. 
- Jos jossakin on mies aidantakaisesta maailmasta, tule tänne! hän sanoi nauravalle ihmisjoukolle. Hänestä tuntui, että viesti meni perille: ihmiset lakkasivat nauramasta. 
Sitten, ennen heräämistä hänestä tuntui, että kohta tapahtuisi jotakin. 

Ja nyt hän oli täällä, toisella puolen aitaa. Päätös lähteä oli yhtäkkinen, no, ei oikeastaan edes päätös. Se oli pelkkä... Hän etsi mielessään oikeaa sanaa. 
Hänellä oli juhlapuku, sitä hänen ei tarvinnut pelätä. Mutta kuinka sopeutua ihmisjoukkoihin? Missä asua? 
Mihin ihmisjoukkoihin? Hän ei ollut nähnyt yhtään ihmistä kävellessään aidalta. 
Kadut olivat autioita. Täälläkin täytyi siis olla yö. Hassua, kaksi erilaista, täysin vastakkaista yhteiskuntaa ja molemmissa on yhtäaikaa yö. 
poliisiasema, pankki, taksiasema, ravintola Mokoma rokuli, kenkäkauppoja, kukaan ei asu täällä. 
Ravintolasta kuului meteliä, Erkki päätti mennä sinne. 
Se oli virhe! Kaikki kysyivät häneltä miksei hän ota mitään. Eihän hän voinut, hänellä ei ollut kuin rahakorttinsa eikä se varmaankaan käynyt täällä. Tai jos kävisikin, hänet tunnistettaisiin ja vietäisiin vankilaan. 
Mitä seuraa rangaistukseksi aidan toiselle puolelle menemisestä? 
- Ota nyt, sanoi juopunut mies hänelle. 
- Ei oo rahaa, hän päästi suustaan. 
- No, mä tarjoan! sanoi mies ja huusi tarjoilijaa. 
Tarjoilija tuli ja tilaus tehtiin. Erkki ei ollt varma mitä ottaisi, ei oikeastaan halunnut ottaa mitään, mutta... 
- MItäs sä otat? kysyi tuntematon mies. 
- En osaa sanoa, mitä vain. 
- Okei, kaks olutta! 
Hetken kuluttua heillä molemmilla oli vaahtoavat tuopposet edessään. 
- Kerro ittestäs! Mistä sä tuut? Sä et oo täkäläisiä. 
- Tuota noin... 
- Naapuristako? 
Erkki nauroi. Hänen keskustelukumppaninsa katsoi häntä julmasti. 
- Kyllä! Naapuristapa hyvinkin. 
Erkki mietti. Voi kunpa olisi joku paikallinen jolta kysyä. Joku joka tietäisi mistä hän on. Miksi ravintoloita, jos pelleily, huvittelu tai hauskanpito on kielletty? 
Hän muisti Halamandroksen, mutta mieshän oli toisella puolen aitaa, hänen asunnossaan, sitäpaitsi. 

Se päivä oli lauantai. Hän käveli kohti kirkkoa ja Aitaa, jonka toiselle puolelle ei saanut mennä. 
Joskus lapsena hän oli vanhempien varoituksista huolimatta yrittänyt. Hän oli silloin repinyt vaatteensa piikkilankaan ja vanhemmat olivat nauraneet pahansuovasti ja ivallisesti ja läimäytelleet häntä. 
Hän ihmetteli kuinka pikkulasten itkuun suhtauduttiin. Hän ei ollut koskaan nähnyt lasten itkevän. Jos joku satutti itsensä hän vain nauroi ja jatkoi leikkimistään. Sen täytyy olla kovan kasvatuksen tulos. 
Itse hän muisti itkeneensä muutaman kerran lapsena. Ne olivat vieneet hänet tutkimuksiin ja käskeneet piirtää kuvia. Hän oli piirtänyt kuvan, jossa ihmiset oli naamioitu. Kaikilla oli kasvoillaan naamio. Ei naurun vaan pelon naamio. 
Hänelle oli annettu lääkkeitä: isoja tabletteja, joiden nieleminen oli vaikeaa. 
Juuri silloin hän kuuli toiselta puolen aitaa meteliä. Ikään kuin joku olisi kaivanut maata siellä. Hän ei ollut vain kiinnittänyt siihen huomiota. 
Kaivaja toisella puolen sai työnsä valmiiksi ja olikin sitten yhtäkkiä maassa hänen jaloissaan. 
Kaivaja säikähti ja yritti mennä takaisin maahan, mutta Erkki pysäytti hänet. 
- Älä pelkää! Minä olen ystävä. Tule, mennään! Olet pesun tarpeessa. Ja sitä paitsi tuo likainen puku ei sovi sinulle. 
He menivät Erkin asunolle ja vieras oli vielä peloissaan. 
- Kuka sä oot ja miksi sä tuut tänne? kysyi Erkki. 
- Nimeni on Halamandros ja olen toiselta puolen aitaa. 
Erkki nauroi. 
- Kaikki vaikeuteni alkoivat naurusta. Nauroin ja kun se ei meidän maailmassamme ole luvallista. Kaikki alkoi näyttää yhtäkkiä koomiselta: vaatteet, joita ei riisuta koskaan sekä juhlavuus, joka on hienoa. 
- Mitä tarkoittaa juh... Mikä se sana on? 
Vieras mietti hetken. - Sitä on vaikea selittää. 
Juuri silloin hologrammipuhelin soi. 
Kuvaan ilmestyivät ystävälliset kasvot, jotka sanoivat: - Hyvää päivää. Olen Delemoniuksen naamiointiliikkeestä ja minulla on teille molemmille hyviä uutisia... 
Erkki ja vieras katsahtivat toisiinsa. Puhelinmyyjän ääni kuulosti siltä, niin kuin joku automaatti olisi lukenut jotain paperista. Aivan varmasti kyseessä oli kuitenkin ihminen. 
- ... Tilaisuuksiin, joissa ylitetään rajoja naamari, joka saa kasvonne näyttämään synkiltä. 
- Kuulkaas nyt senkin... senkin... 
Se oli Halamandros, joka oli puuttunut puheeseen. - Me emme tarvitse kumpikaan naamaria, hyvästi! 
He sammuttivat puhelimen ja ottivat sen pois verkostakin. 
- No nyt voidaan jutella vapaasti, sanoi Erkki. - Mitäs pidät maailmastamme? 
- Te nauratte liikaa, sanoi Halamandros. 
- Etkö sinä sitten naura? 
- Enpä useinkaan. Kukaan meidän yhteiskunnassamme ei saa nauraa ainakaan julkisesti. Siitä saa aika paljon sakkoja. 
Kadulta kuului silloin tällöin yksinäisen auton ääni, he katselivat ulos ikkunasta ja kuuntelivat mitä uutisissa puhuttiin. Puhuttiin naamioista ja siitä, että oli suunnitteilla lakialoite kaikkien vuoden päivien muuttamisesta Vapuksi. 
- Mihin sä pistit sen juh... juh... mikä se sana on? 
- Juhlapuvunko? Heitin pois. Poltin. panin palamaan. Sinne en enää palaa! 
- Ajattelin vain... Olisi mukava päästä vierailemaan sielä teidän maailmas. 
- Sinä tapauksessa sun täytyy pyyhkiä tuo idioottimainen virnistys kasvoilta. 
- Ja sun, herra Halamandros olis viisainta pikaisesti hankkia uus puku. Tänne päin, täällä on vaatekomero. 
Silloin kaukaa kuului sireenien ääniä, ne lähenivät koko ajan. 
- Erkki, vieraita, poliisit. 
Se oli ovitietokone ja Erkki käski avata oven. 
Sisään astui kaksi naamioitunutta miestä. Toinen heistä esittäytyi Artoksi ja toinen Jukaksi. Heidän naamionsa olivat synkkiä, onnettomuutta ennustavia naamoja. 
-No niin. Missähän se mies on? kysyi toinen heistä. 
- Mikä mies? 
- Se mies josta puhelinmyyjäksi naamioitunut erikoismiehemme ilmoitti. Se mies, joka oli pukeutunut omituisesti. 
- Lähti. Ei kestänyt nauruani. Tuli hulluksi, sanoi Erkki nauraen. 
Erkki ei ollut varma, mutta hänestä tuntui kuin toinen poliiseista olisi nauranut. 
- Tästä tulee vakava juttu, Erkki. Saat syytteen vakoojan piilottelusta. 
Tuo oli vakavaa puhetta. puhetta, jota vain poliisit ja lainvartijat saivat harrastaa joutumatta syytteeseen. 
- Tarkistakaa siinä tapaukses asunto! Vaikka heti, jos teillä vain on kotietsintälupa. 
Naamikotkaan eivät pystyneet peittämään poliisien avuttomia eleitä. -Ei ole mukana, sanoi toinen poliiseista ja nyhjäisi toista merkiksi siitä, että olisi viisainta ruveta häipymään paikalta. 
Erkki tuli heidän perässään ulos. Hän aavisteli jotakin merkillistä nähdessään poliisien pakettiauton, jossa luki: Delemoniuksen naamiointiliike, sopimattomat asut. Poliisit paljastivat kasvonsa ja nauroivat täyttä kurkkua. Erkki nauroi heidän mukanaan. 
- Eikö tuollanen pilanteko oo lainvastasta? Tehän puhuitte vakavasti. 
Toinen miehistä näytti virallista asiakirjaa, jossa luki mm.: ...naamiointiliike Delemoniuksen edustajat voivat tuotteita kaupatakseen esiintyä poliiseina, yms. kunhan asiakas saa tietää viimeistään kolmen tunnin sis ällä tapahtuneesta. 
- Oletteko vieläkin varma ettette halua sopimattomia asuja? Näittehän juuri niiden tehon. 
- Oikeastaan kyllä. Olisiko teillä juh... juh... sellaista omituista asua, jossa olisi kaulankuristimia ja joka olisi hankala pitää. 
- Löytyy. Tässä, maksatteko kortilla, käteisellä, työllä vai kepposella? 
Erkki maksoi kepposella ja sai kaamean asunsa,auto lähti paikalta jahän meni sisään. 
- Voit tula ulos, ne menivät, hän sanoi Halamandrokselle. 
- Miksi muuten tulit tänne? kysyi Erkki Halamandrokselta. 
- Sain viestin tai jotain. Minusta yksinkertaisesti tuntui, että tämä olisi ainut osoite koko paikassa, johon kannattaisi piipahtaa. 
Erkki käski tietokonetta valmistamaan vuoteen Halamandrokselle ja osoitti paikan. Kuin tyhjästä vuode ilmestyi ja väsynyt matkamies paneutui pitkäkseen. Rytmikkään kuorsauksen kantautuessa Erkki avasi naamiointiliikkeen miehiltä saamansa pussin ja pukeutui omituisiin vaatteisiin ohjeiden mukaan. 
Tämähän on pilaa, hän ajatteli nauraen, jos joku kysyy miksi pukeudun tällaisiin vaatteisiin sanon että tämä on pilaa. 
Aidan luona ei ollut merkkiäkään viime yönä suoritetuista kaivauksista. Erkki otti lapion ja kaivoi kunnes oli saanut aidan alle aukon, josta mahtui läpi. 

Nyt hän oli toisella puolen aitaa ja mies hänen vieressään halusi tietää joitain yksityiskohtia hänen kotikaupungistaan. Entäs meidän kaupunkimme, mitä pidätte tästä? 
Erkki ei halunnut vastata. Itse asiassa yhtäkkiä hänestä tuntui että hänen olisi heti paikalla lähdettävä pois. Hän nousi lähteäkseen ja mies husi hänen peräänsä. 
Hän ei välittänyt siitä. 
hän pääsi lähtemään pois, mutta törmäsi johonkin porukkaan, joka oli tulossa vastakkaiselta suunnalta. He piirittivät hänet ja hän vain nauroi. He eivät pitäneet siitä. Yhtäkki ä katu oli täynnä ihmisiä, jossakin seisoi poliisi. 
- Päästäkää irti hänestä! Näyttäkää henkilökorttinne, kaikki! 
Nyt olen kiipelissä, ajatteli Erkki. 
Mutta mikäs siinä auttaa, kai minun on näytettävä. 
- Te ette ole täältä! Toiselta puolen aitaa! sanoi poliisi. 
- Kyllä, mutta... Ajattelin juuri lähteä takaisin, tämähän oli pelkkää pilaa! 
Poliisi sai hillitä väkijoukkoa ettei se olisi repinyt Erkkiä kappaleiksi. 
- Minäkin olen menossa toiselle puolelle. Ymmärrättehän kun olette sieltä, sikäläisistä ei ole järjestyksen ylläpitäjiksi. Tulkaa kanssani, menemme portista sinne! 
Portista! 
Poliisi pisti henkilökorttinsa sisään portin raosta ja portti päästi narahtavan äänen auetessaan. 
He olivat poliisiaseman edessä. 
Sieltä Erkki lähti suoraan kotiinsa, jossa hän kysyi Halamandrokselta ravintoloista. 
- En minä tiedä. Miksi sinä minulta kysyt? Taidan sittenki lähteä toiselle puolelle. Katselin televisiota täällä ja luulin tätä paikkaa hauskaksi. Menin sitten ulos ja huomasin, että muut tä ällä nauravat vielä enemmän kuin sinä. Tämä ei ole minun paikkani. 
Sanomatta enempää Halamandros lähti.