edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Tunneli

Risto Remes

(http://www.dlc.fi/~rremes)

 
    
Kun ihminen tunkeutuu alueille, joita ei ole tarkoitettu hänen nähtävikseen, tapahtuu monia uskomattomia yhteenottoja meidän maailmamme ja toisen, meille niin monille tuntemattoman maailman välillä. On tiettyjä paikkoja, joista vanhat ja viisaat ihmiset puhuvat toisilleen kuiskaten ja pyrkivät pitämään niitä koskevat asiat poissa päivänvalosta. Minä olen yksi niistä onnettomista, joka joutui tekemisiin tuntemattoman kanssa, tietämättä tarkemmin minkä kanssa olin tekemisissä. Olen sittemmin puhunut vanhojen ja viisaiden kanssa, vetäytynyt yön pimeinä hetkinä pölyisille ullakoille lukemaan kirottuja kirjoja, katsomaan haalistuneita valokuvia, karkeita luonnoksia olennoista, joita en suurin surminkaan tahtoisi edes ajatella olevan olemassa ja kuuntele- maan tärisevien vanhojen merimiesten kertomuksia Tyynenmeren salaperäisistä basalttisaarista, joita ilmestyy ja katoaa lyhyen ajan sisällä siellä täällä, tietyllä alueella. Näiden miesten mielipiteet kuultuani olen päättänyt kertoa mieltäni kalvavan tarinani ja lopettaa sieluani vaanivat öiset painaijaisunet. 

Kuten kaikki hyvin tietävät, lehtiartikkelien hehkutuksesta ja uutisten tiedonannoista, on New Yorkin laajan maanalaisen laajennustyöt aloitettu muutamia kuukausia sitten. Jersey Cityn läpi vievän metron uuden jatkotunnelin piti tehdä mahdolliseksi uusi kulkuyhteys Newarkista New Yorkin keskustaan. Kuukauden ajan kaupunki etsi työntekijöitä tunnelin rakennustöihin ja koska olin sillä hetkellä tilapäisesti ilman pysyvää työpaikkaa, en voinut olla kirjoittautumatta rakennustyömaalle töihin. Minut lähetettiin noin sadan muun tavallisen rakennusmiehen kanssa Juorumäen läpi kaivettavan tunneliosuuden rakennustyömaalle. En oppinut tuntemaan kanssatyöläisistäni montaakaan kovin hyvin, he olivat enimmäkseen hiljaisia, yksinäisiä, köyhiä miehiä, joille tämä oli ensimmäinen työpaikka moneen vuoteen. Joka aamu sinihaalaristen miesten partaiset naamat vaelsivat jonossa mäen kyljessä ammottavaan mustaan kitaan, hakut olalla ja oranssit suojakypärät sekaisen hiuspehkon suojana. Minä olin yksi noista kasvottomista raatajista, joiden ansiosta tulevilla sukupolvilla olisi mukavat kulkuyhteydet maan alla. 

Työ tunnelissa oli helvetillistä. Kuumuus oli paahtavaa ja ilma pölyistä. Jatkuva hakkujen kalke sai mielemme turtumaan ja työskentelimme kuin unessa, välittämättä enempää mitä ympärillämme tapahtui. Kerran viikossa saapui kaupungin rakennustarkkailija tarkistamaan työmme edistymisen. Hän hymähti hiljaa itsekseen, nosti lasejaan ja nousi takaisin maanpinnalle. Siellä me olimme, kuin orjat työssä suolakaivoksissa. Kukaan tuskin olisi välittänyt, jos tunneli olisi sortunut ja me olisimme jääneet loukkuun. Virallisissa tiedotteissa olisi puhuttu muumiesjoukkoa tuohon savuiseen pikku juottolaan. Kaljatuoppien kilistessä ja tupakansavun täyttäessä ahtaan, puupaneloidun, vanhanaikaisesti sisutetun kapakan, tapasin ensi kertaa Larry Patrick Hauserin. Larry oli yksi niistä onnellisista - palkkaan katsoen - ,jotka työskentelivät tunnelin kärjessä. Muutaman tuopin kaaduttua miehen pölyiseen kurkkuun hänen suupielensä löystyivät ja sain kuulla kiinnostavia tarinoita siitä kaikesta, jonka takia kärkimiehille maksettiin kovempaa palkkaa. Olin aikaisemmin kuullut huhuja ja tarinoita eräästä Gordon Craigista, professorista ja New Yorkin poliisin tarkastajasta, jonka vierailu New Yorkin alla kulkeviin maanalaisen tunneleihin oli koitunut lopulta kohtalokkaaksi hänen mielenterveydelleen. Monia erinäisiä huhuja oli liikkunut siitä kaikesta mitä hän oli nähnyt ja kuullut siellä alhaalla, syvällä maan uumenissa ja olin todella hämilläni kun kuulin Larryn selitykset oudoista ontoista kohdista, pienistä tunneleista pehmeämmässä maaperässä, joihin he silloin tällöin törmäsivät kärjessä edetessään. Sain kuulla uskomattomia asioita äänistä, joita kuului viimeisien työmiesten sammutettua lyhtynsä ja heidän käännyttyä palatakseen maanpinnalle. Larry kertoi tummista, pienistä hahmoista, jotka pakenivat kaivautumalla maan sisään. Ne pakenivat valoa ja päästivät sellaisia ääniä, että Larryn oli tovereineen pakko välillä pitää pidempiä taukoja kaivuuhommistaan. Kerran he olivat löytäneet ontosta kohdasta pehmeässä maaperässä jotain, joka vaikutti ihmisen jäännöksiltä: luita ja vaatteenriekaleita. Yksi työnjohtajista oli kuitenkin ennättänyt ottaa löydön pois heiltä ennenkuin he olivat ehtineet tarkastella sitä tarkemmin. Yksi asia oli kuitenkin näkynyt jäänteistä selvästi. Tuo henkilö ei ollut kuollut luonnollista kuolemaa. Luut olivat olleet voimalla katkottuja ja niissä näkyi selviä suuria hampaan painaumia. En ollut aluksi uskoa Larryn hurjia juttuja mutta hetkessä hän sai kertomuksensa taakse monia vieressämme kaljaa lipittäneistä kärkimiehistä. Silloin päässäni oli vielä tarpeeksi järkeä jättää asia sikseen ja unohdin tuo- na iltana kuulemani tarinat melko nopeasti. 

Seuraavalla viikolla muistot Larryn kertomista tapahtumista tulivat taas mieleeni, erään ikävän tapauksen johdosta. Olimme juuri lopettelemassa päivän hommia, aurinko oli jo laskenut mäen taakse ja kuu levitti kalvasta valoaan horisontin takaa, kun kuulimme jonkun juoksevan kärjestä meitä kohti. Luulimme, että kaikki kärkimiehet olivat jo lähteneet pois työmaalta mutta nämä kaksi olivat piiloutuneet työnjohtajalta ja jääneet tunneliin. He olivat saaneet karvaasti katua tekojansa, ja sen näki heidän kasvoiltaan kun he vaappuivat horjuen kohti uloskäyntiä. Silmitön pelko oli vallannut kumpaisenkin kasvot ja heidän silmänsä tuijottivat kaukaisuuteen. Kauhistuksekseni tunnistin toisen miehistä Larryksi ja kysyin hätääntyneenä hänen vointiaan. Vastausta ei tullut, hän työnsi minut kylmästi sivuun ja lähti kiipeämään portaita pitkin ylös. Kukaan ei saanut tietää tarkemmin tästä välikohtauksesta eivätkä kyseiset miehet puhuneet enää kellekään. Kukaan ei tiennyt mitä miehet olivat nähneet tunnelissa. Mutta huhut voimistuivat. 

Sain kahta päivää myöhemmin käskyn siirtyä työskentelemään tunnelin kärkeen. Larry ja se toinen olivat ottaneet lopputilin ja kadonneet New Yorkista. Työ kärjessä oli yhtä helvettiä. Suuret teollisuusporat tekivät väsymättä yksitoikkoista työttään. Ulisivat ja halkoivat kalliota aina hiljalleen edeten. Me seurasimme sivuilla ja perästä auttaen koneita hakuillamme. Koneista levinnyt kuumuus sai paikan monta kertaa kuumemmaksi kuin osuuden, jossa olin ennen työskennellyt. Monesti sain herätellä tovereitani, jotka menettivät tajunsa kosteudesta ja kuumuudesta. Vettä kului päivittäin monta litraa ja kukin kuljettikin mukanaan yhtä juomapulloa ja kymmenen litran muovikanisteria. Toisen vaaratekijän kärjessä muodostivat räjähteet. Kun kallio osoittautui poralle ylivoimaiseksi, ladattiin kallioseinämään tuhti annos dynamiittia ja porat siirrettiin suojaetäisyydelle. Pölyn laskeuduttua siivosimme tunnelin lohkareista ja annoimme porien jatkaa työtään. Monesti tunnelin katto oli sortua niskaamme mutta kuin ihmeen kaupalla katto kesti ja saimme jatkaa uurastustamme. 

Jo toisena päivänä sain kokea muille kärkimiehille jo tutuksi käyneet oudot ilmiöt. Olimme juuri sammuttaneet porat, siirtäneet ne taaemmaksi, peittäneet ne suojapeitoilla ja pakkasimme omat tavaramme mukaamme lähteäksemme ylös tunnelista, kun kuulin takanamme ääniä. Olimme päivän aikana kaivaneet läpi vanhan pehmeän maakerroksen ja seinissä näkyi noin kolmenkymmenen sentin levyisiä, pyöreitä tunnelinpätkiä. Ne olivat kuin jättimäisiä matojen kaivamia onkaloita mutta niissä ei liikkunut matoja. Se ääni nostatti kylmät väreet selälleni ja kun käännyin katsomaan, näin tumman hahmon vilahtavan yhteen näistä pienistä tunnelintapaisista. Tiedän, että useimmat teistä ajattelevat juuri nyt niiden olevan vain jättikokoisia rottia mutta minä tiedän totuuden. Ne liikkuivat neljän raajan varassa mutta niiden mittasuhteet olivat kuin ihmisellä. Monesti, kun muut lähtivät ylös, jäin minä pienen lyhtyni valossa istumaan tunneliin ja ihmettelmään mitä nuo olennot olivat. Ajan mittaan opin tuntemaan niitten tavat ja saatoin kuulla niiden kaivautuvan läpi mätänevien maakerrosten, jokapuolella ympärilläni. Aluksi ne olivat vain uteliaita ja välttelivät minua, pysytellen varjoissa ja poissa lyhtyni valosta. Kun myöhemmin himmensin lyhtyäni, ne tulivat lähemmäksi ja näin ne ensi kertaa tarkemmin. Ne olivat mittasuhteiltaan kuin ihmisiä. Suurimmat erot olivat pään ja raajojen erikoisuuksissa. Niiden kasvot olivat kapeammat, leuka pitkä eikä missään osassa ruumista ollut karvoitusta. Korvat olivat kasvaneet lähes kiinni ohimoille ja nenä oli painautunut lähes olemattomaksi. Kädet olivat lapiomaiset, kuin luodut kaivamiseen ja jalat olivat kapeat, pitkien kynsien kasvaessa vahvojen varpaiden päässä. Monesti pimeässä ne tulivat aivan viereeni ja ilmeisesti ihmettelivät miksen pelännyt kuten muut. Kerran tein virheen kääntäessäni lyhtyni päin yhtä olennoista. Se huusi kimeää, hirvittävää huutoa ja kuulin se sisälmysten käristyvän kun lyhtyni valo lävisti sen yönmustat silmät. Tuon ikävän tapauksen jälkeen ne välttelivät minua ja palasivat luokseni vasta kun jätin lyhtyni sytyttämättä. Olin menettänyt täysin ajantajuni oleskellessani tunnelissa niiden kanssa ja eräänä aamuna havahduin työnjohtajan käynnistäessä kauempana tunnelissa porien generaattorit. 

Olin viettänyt koko yön tuossa kosteassa ja pimeässä tunnelissa. 

Myöhemmin pidin mukanani kello, jota silmäilin vähän väliä. Nyt kun olin jo täysin tottunut pimeyteen ja näin kellonikin mustumaan alkaneilla silmilläni pimeässä, ne lähestyivät minua uudella tavalla. Eräänä yönä kuulin normaalin rapinan lisäksi jotain muuta. Se oli kuin linnun liverrystä mutta tarkemmin kuunneltuani se oli livertävää englantia. Hiljaa se liversi jostain synkistä onkaloista ja tulen aina muistamaan ne sanat. Sanat, jotka kantautuivat noista tummista syvyyksistä. Ne kutsuivat minua nimeltä. 

- Robert, liity iloiseen joukkoomme - 

Olin hämmästynyt tästä uudesta käänteestä ja säikähdin sitä sen verran, että säntäsin ylös kuutamoon rauhoittamaan rapistuneita hermojani. Ne olivat viekkaita. Aluksi ne olivat ystävällisiä ja uteliaita mutta nyt ne kutsuvat minua tulemaan yhdeksi niistä. Olen ollut sairaslomalla jo viikon, enkä ole käynyt kertaakaan lähelläkään tunnelia. Olen puhunut Newarkin vanhimpien miesten kanssa ja käynyt valaisevia keskusteluja öisin hautausmailla nähtävistä olennoista, jotka ovat liverrellen keskustelleet miesten kanssa, jotka nyt ovat suljettuina hullujenhuoneissa ympäri maata. 

En missään nimessä alistu samaan kohtaloon. Joka yö kuulen mielessäni nuo sanat, jotka kuulin niiden livertävän tuossa kirotussa tunnelissa. Öisin makaan valveilla kuunnellen kun ne kaivavat maata taloni alla. Olen harkinnut asioita paljon ja kuultuani monia kertomuksia Newarkin vanhimmilta ja nähtyäni tiettyjä asioita ja henkilöitä, joista ei kenenkään tervejärkisen pitäisi olla tietoinen, tullut päätökseeni. Tämä päätös on lopullinen. Kuulen vain nuo sanat, jotka soivat päässäni ja kaikuvat maan alta yhä uudestaan. 

On olemassa monia asioita, joista puhutaan mutta niitä ei halu- ta uskoa todeksi. Joten kun seuraavan kerran menet maanalaisella, katso ulos tunnelin pimeyteen. 

Sillä ne ovat totta ja minä olen yksi niistä.

   

edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava