edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Untahan se vain

Risto Remes

(http://www.dlc.fi/~rremes)

 
    
Sanotaan, että unet voivat kertoa meille tosielämästä. Ennustajat voivat nähdä ihmisen tulevaisuun unessa ja jotkut kertovat nähneensä niin realistisia unia, että he ovat heränneet kylmässä hiessä, toivoen etteivät koskaan olisi käyneet nukkumaan. Itse muistan yhden tapauksen, eräs luokkani oppilas lukiossa. Tämän olen saanut selville hänen kurjan elämänsä viive hetkistä. 

 Aina kokeen jälkeen, meillä oli tapana tavata ruokalassa ja keskustella kokeesta. Tuo päivä ei ollut poikkeus. Lukuvuoden viimeinen matematiikan koe oli juuri päättynyt ja Raoul oli tapansa mukaisesti todella hermostunut. Se oli todella ollut tiukka paikka Raoulille, koska hän ei ollut vielä tullut kokeesta. Otin tarjottimeni, jonka olin täyttänyt näkkileivillä ja voirasioilla, sillä ruokalistalla oli kiinanpataa, jota ei voinut kutsua miksikään makunautinnoksi. Niinpä kuljin tarjoittimineni pöytään ja pohdin juuri suoritettua koetta. En ollut nähnyt Raoulia aamulla ennen koetta ja hän tulikin luokkaan myöhässä. Hän tuntui vähän liiankin hermostuneelta; tukka oli sekaisin, hänellä oli outo katse silmissään ja hän hikoili kuin mikä. Huomasin tuijottavani seinää, leipä kädessäni leuan tasolla. Pudistin päätäni ja yritin olla ajattelematta Raoulia, keskittyen samalla leipääni. Samassa huomasin Raoulin maleksivan ruokalaan. Hän ei näyttänyt olevan kunnossa. Tukka sekaisin ja sama outo katse silmissään, hän näytti kuin aaveen nähneeltä. Katsoin kuinka hän unenomaisesti käveli tiskille ja otti lautasensa. Se ei ollut normaalia, sillä Raoul ei koskaan ollut pitänyt kiinanpadasta ja nyt hän otti sitä lautasellisen. Hitaasti hän maleksi pöytääni ja istui sanaakaan sanomatta alas. Katsoin kuinka hän lapioi pataa kurkkuunsa ja mietin olisiko nyt sopiva hetki kysyä kokeesta. Hetken epäröin, mutta sitten keräsin rohkeuteni ja kysyin: 

 

'No, miten koe meni? Huonosti vai?' 

 

'Joo.' hän vastasi, nyökäten välinpitämättömästi. 

 

'Näitkö rehtori Salmonin tänä aamuna? Hän etsi sinua.' huomautin. 

 Raoul nyökkäsi jälleen ja jatkoi lautasensa tyhjentämistä. 

 

'Hei, mikä sulla oikein on? Sä et oo ollu oma ittes tänään.' 

Tällä kertaa Raoul katsoi minuun ja kysyi: 

 

'Billie, osaatko pitää salaisuuden?' 

 Lähdimme ruokalasta ja suuntasimme Raoulin kotiin. Oli selvää, että jokin vaivasi Raoulia, mutta hän ei suostunut puhumaan ja sanoi vain, että hän kertoisi kaiken kunhan he pääsisivät Raoulille. Minulla ei ollut mitään asiaa vastaan, joten jatkoimme matkaa. 

 Kello oli noin kolme, kun saavuimme Raoulille ja menimme sisään. Raoulin huone oli kuin hänen tukkansa. Täysi sotku. Kirjoja oli siellä täällä, tyhjiä Pepsi-tölkkejä pinoissa ympäriinsä ja likaisia vaatteita joka nurkassa. 

 

'Oot taas lukenut Lovecraftia, vai?' kysyin häneltä. 

 

'Tottakai!' hän vastasi. 

 

'No, mitä sä halusit kertoa mulle?' 

 

'Se on aika pitkä tarina ja...' hän aloitti. 

 

'Anna tulla vaan. Mulla ei oo muuta kuin aikaa.' rohkaisin. 

 

'Mä näin viime yönä tän unen. Se oli todella karmiva, mutta se mitä mä aamulla huomasin pelotti muo ihan sikana. Anna mä selitän sen unen : 

 Kaikki alkoi niinkuin tavallisessa painajaisessa. Mä olin yksin suuressa kivisessä huoneessa. Siellä oli melko pimeää ja mä en aluksi nähny mitään muuta kuin ne seinät. Sitten se katto alkoi sortumaan ja mä jouduin pakenemaan siitä alta, etten mä ois jäänyt niitten lohkareiden alle. Sillon mä näin siellä reunassa pienen kolon. Se oli tosi pieni, mutta niin iso kuitenkin, että mä pystyin ryömimään sinne. Se oli sisältä niin ahdas, että mä en voinut kääntyä tai katsoa taakse, mutta mä kuulin kuinka ne lohkareet peitti sen suuaukon. Aluksi mä luulin, että mä olin ihan pimeässä, mutta sitten mä näin edessä hämärän valon. Kun mä lähdin hitaasti ryömimään sitä valoa kohti, mä tunsin kuinka ne seinät repi auki mun käsiä ja se teki tosi kipeetä. Mä olin aluksi tuntevinani lämpimän veren valumassa mun kättä pitkin. Mutta kun se valo tuli kirkkaammaksi mä näin ne punaiset jäljet, joita mun käsistä jäi. Mun polvet oli ihan verillä ja kädet myös sekä mun päätä särki se pimeys. Se tuntu niin todelliselta. Lopulta, kun mä olin kontannut sitä kivilattiaa noin tunnin, mä saavutin sen valon. Mä pudottauduin siitä aukosta johonkin huoneeseen ja jäin selälleni makaamaan kylmälle lattialle. Eka mä en nähnyt muuta kuin sen kirkaan valon, mutta kun mun silmät tottu siihen, mä näin kolme hahmoa, jotka oli kumartunu mun päälle. 

Mä jouduin paniikkiin ja yritin nousta, mutta se keskimmäinen tyyppi paino mut takas alas. Mä katoin ympärille ja näin, että mä olin toisessa sellaisessa pyöreässä huoneessa, josta mä olin äsken lähtenyt. Ne otti muo käsistä ja nosti mut seisomaan. Keskellä huonetta oli kivinen alttari, joka törrötti lattiasta kuin luonnollisena muodostumana. Katosta roikkui metallihäkkejä, joissa oli sisällä loistavia kiviä, josta se valo tuli. Se laihan, pitkän tyypin komennosta ne kaksi muuta nosti mut sille alttarille ja panoi mut alas. Se laiha tyyppi oli pukeutunut kaapuun ja sen käskiessä ne valot sammuivat ja mä näin katossa sellasen aukon. Sieltä näkyi ulos yötaivaalle. Samalla kun ne kaksi painoi mut siihen alttariin, se kaaputyyppi alkoi loitsuta jotain riimuja ja kumartui mun luo paljastaen kasvonsa. Harmaan, ryppyisen naaman vihreät silmät tuijottivat muo. Ne loisti vihasta. Samalla mä tajusin jotain ja aloin huutamaan. Sen jälkeen viimeinen asia, jonka mä muistan on sen miehen käsi puristamassa veistä aukosta näkynyttä yötaivasta ja Otavatähtikuviota vastaan. 

 Siinä vaiheessa mä heräsin ja oli aamu ja mä olin myöhässä koulusta ja...' 

 

'No, mikä tossa jutussa nyt oli ideana? Tosi pelottavaa hei!' 

 

'Odota! Sä et oo nähny kaikkea. Aamulla kun mä puin päälleni mä huomasin jotain. Ja se on koko jutun pelottavin osa. Katos tätä!' hän selitti ja nousi seisomaan. 

 Kun hän näytti olkapäänsä, näin likaiset naarmut ja veriset haavat hänen kädessään. Ne eivät olleet vanhoja, vaan vaikuttivat erittäin tuoreilta. Haistoin lämpimän veren kuivuneen veren alta. Olin juuri sanomassa jotain, kun hän osoitti polviaan ja sanoi: 

 

'Tässä. Ymmärrätkö nyt?' hän näytti verisiä polviaan. 

 

'Hei. Ota nyt iisisti. Se oli vain uni. Tää oli tosi huono juttu. Miten sä voit tehdä tollasta ittelles, kehittääkses tälläsen tarinan. Sä oot lukenu liika Lovecraftii.' sanoin ja lähdin kohti ovea. 

 

Kun olin sulkemassa ovea perässäni Raoul huusi perääni: 

 

'Sä et ymmärrä. Sä tuut vielä uskomaan. Ne on tulossa. Tää on enne!! Kuuleksä ? Enne!!! Ne on täällä!!!!!' 

 Kävelin kotiin ja yritin unohtaa koko asian. Miten Raoul oli voinut sepittää tuollaisen jutun. Jotain sen päässä oli vialla. Katsoin illan televisiota ja kuuntelin musiikkia, yrittäen unohtaa päivän tapahtumat. Toivoin unohtavani. Mutta en voinut olla ajattelematta, jos kaikki olisikin totta ja se uni ei ollutkaan unta. 

 Seuraavan päivänä olin jo unohtanut asian ja menin normaalisti kouluun. Kaikki sujui normaalisti, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Raoul ei tullut kouluun. Ehkä hän pelkäsi liikaa tullakseen kouluun. Ehkä hän pelkäsi minun kertoneen tarinan eteenpäin. En ollut. Vain minä tiesin Raoulin tapauksesta. 

 Kun pääsin päivällä kotiin, oli vastassa huonoja uutisia. Isä ja äiti olivat kotona ja Raoulin vanhemmat olivat myös läsnä. He olivat itkeneet pahemman kerran, joten kysyin varovasti mitä oli tapahtunut. 

 

'Billie kulta.' äitini aloitti, 'Raoul on kuollut!' hän itki. 

 

'Mitä helv....' en saanut sanoja suustani. 

 Myöhemmin selvisi, että Raoul oli viiltänyt kurkkunsa auki partaterällä ja kuollut omissa oloissaan huoneessaan, rakkaiden kirjojensa keskelle. Hän ei ollut jättänyt mitään viestejä. 

 

Nykyään minulla on tapana ottaa vanha valokuva, jossa Raoul on ryppynaamaisen, vihreäsilmäisen isosisänsä, joka ei koskan oikein tullut toimeen Raoulin kanssa (he olivat aina riidoissa), kanssa kalassa, ja kävellä pitkin Benson Streetiä, jota vanhat tammet reunustavat, alas hautausmaalle, missä Raoul McAllister lepää isoisänsä vierellä McAllisterin perhehaudassa, ja maata Raoulin haudan vierellä, katsellen tähtitaivasta ja ihmetellen elämän mysteereitä. 

 Niin, makaan vain Otavan tähtikuvion alla ja naputtelen sormillani Raoul McAllisterin hautaa peittävää kivilaatta, kuunnellen onttoa kaikua..... 

 

   

edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava