edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava


Linnan varjoissa

Ville Ruotsalainen 
Kuunsäteet valaisivat heikosti tummien puiden peittämää linnoitusta. Bastionit ja sydänlinna nousivat korkealle taivaisiin, kurkottaen kohti kuuta. Vain jonkin yölinnun ääni kaikui hiljaisuudessa, luoden entistä aavemaisemman tunnelman. Kaiken tuon alla harppoi nuorukainen päättävin askelin kohti metsittynyttä linnanrauniota.

 Nuorukaisen silmistä kuvastui jatkuva valppaus hänen astellessaan eteenpäin. Oikeassa kädessään hän puristi kiiltävänsinistä lyömämiekkaa, jonka terässä tanssivat aaltomaiset kuviot kuunvalon törmätessä sen pintaan. Paksu ja hieman liian pientä kokoa oleva hihaton nahkapanssari suojasi hänen rintaansa ja jalkoja verhosivat vaeltajan harmaat housut ja pitkät nahkasaappaat. Paljaat kädet olivat lihaksikkaat, hiukset mustat ja rehottavat.

 "Pelkkä linnoitus, autio linnoitus", Santonius ajatteli. Hermostuneesti hän vilkuili molemmille puolilleen, kuitenkaan matkaansa pysäyttämättä. Hän vilkaisi taakseen. Tuolla jossain puitten kätköissä kaupungin muut pojat katselivat häntä. He olivat lyöneet vetoa siitä, kuka uskaltaisi astua Ajastin rauniolinnoitukseen tänä yönä, ja hakea sieltä jonkin esineen takeeksi urheudestaan.

 "Tadaman, anna minulle rohkeutta", Santonius mutisi, "Lupaan totella pappeja paremmin, enkä enää pihistä rahoja kolehdista.", hänen mieleensä palautuivat kaikki ne kauhukertomukset ja tarinat, joita temppelissä kerrottiin Ajastin linnakkeesta.

 Santonius oli asunut temppelissä lähes niin kauan kuin muisti. Papit olivat kertoneet, Faiaslaisen sotilaan jättäneen hänet pappien huostaan pojan ollessa kymmenen vanha. Santoniuksen entinen nimi, Santo muutettiin papille sopivaan asuun. Kuitenkin, kyseinen sotilas oli ollut sangen kiireissään ja jättänyt Santoniuksen Cheshin temppelin sijasta vahingossa Tadamin temppeliin. Ja hänestä oli tosiaan tullut Tadamin, helvetin sanansaattajan palvelija.

 Lapsuudenmuisto tuhotussa kylässä, kuolleiden sotilaiden keskellä kyti yhä koston tulena hänen sisällään. Nyt kuusitoista kesäisenä hän oli rotevan miehen mittainen ja Tadamin pappi Teik oli opettanut hänelle ensin seipään ja sitten miekan käytön.

 Nyt Santoniuksen saappaat laskeutuivat linnoituksen portaille. Portti oli lahonnut tomuksi ja sen paikalla ammotti vain musta- aukko, kuin jonkin suunnattoman pedon kita. Santonius sytytti soihtunsa. Punertava valo levisi porttiholviin tuoden esiin seinähakkaukset ja maalaukset. Varmoin askelin, mutta sydän epäsäännöllisesti pomppaillen nuorukainen asteli kohti linnoituksen käytäviä.

 Kun Santonius oli kulkenut muutaman huoneen läpi mitään löytämättä, hänen alkoi tulla kylmä. Hyisiä vesipisaroita tipahteli huoneen katoista ja muutenkin linna tuntui jäätävältä. Silloin Santonius huomasi edessä olevasta holvista kuulastavan valon. Se loimotti oranssina ja tuli luultavasti nuotiosta. Santonius kohotti miekkaansa ja kurtisti kulmiaan. Hän sammutti soihtunsa ja valmistautui kohtaamaan mahdollisen vaaran.

 


Hitaasti ja äänettömästi, kuin seinällä lipuva varjo, hivuttautui Santonius eteenpäin. Miekka silmien tasalla ja henkeään pidättäen hän kurkisti huoneeseen. Oranssi loimotus lähti huoneen taa'inmaisesta nurkasta, jossa nuotio lepatti värjäten koko kuusikulmaisen huoneen punertavalla liekillään. Huoneen keskellä istua kyyhötti vihreänahkainen olento, joka järsi ahnailla hampaillaan kuollutta lammasta. Lampaan ruho oli luultavasti vielä hetki sitten roikkunut nuotion päällä, mutta nyt siitä olivat enää jämät jäljellä.

 Santonius tunnisti tämän olennon temppelin kertomuksista. Se oli hiisi. Sen korvat olivat suuret, silmät häijyt ja punaiset ja hampaat terävät. Se oli muodoltaan ihmismäinen ja pukeutunut riepuihin, sekä rengas- ja levypanssarinkappaleisiin. Sinipunaiset hiukset olivat sidottu töyhdöksi kultaisilla renkailla. Santonius tajusi, että tuon olennon oli oltava se mitä hän tarvitsi todisteeksi. Hänen katseensa kiinnittyi hiiden hiuksilla keikkuviin kultarenkaisiin. Syrjäsilmällä hän mittasi hiiden käyrää sapelia ja pronssista piikkinuijaa, joita se osasi epäilemättä käyttää. Hiljenpaa kuin saalistava puuma lähestyi Santonius olentoa. Hän oli päättänyt viedä todisteeksi sekä arvokkaat kultarenkaat, että hiiden pään.

 


Santonius seisoi oviaukossa. Kaikki lihakset jännittäen hän valmistautui surmanloikkaan. Hiisi ehti ensin. Sen yli-inhimillinen kuuloaisti paljasti Santoniuksen askeleet, vaikkei yksikään Faiaksen ihminen olisi niitä voinut kuulla, sillä ne olivat hiljaiset kuin vaanivan cherrodin. Hiisi kuitenkin loikkasi Santoniuksen kimppuun. Santonius kokosi itsensä nopeasti yllätyksestä ja torjui lyömämiekallaan iskun. Kalahdus kaikui pahaenteisesti ympäri linnoitusta. Hiiden piikkinuija seurasi perässä, mutta Santonius oli vaihtanut paikkaa. Nuija murskasi kivenpaloja seinästä kohdettaan löytämättä. Santonius ei pelännyt epäinhimillistä vastustajaansa. Papit olivat opettaneet hiisien ja muiden hirviöiden olevan lihaa ja verta. Kylmä teräs surmaa sellaisen kuten ihmisenkin. Ja olihan Santonius tappanut kerran aikaisemminkin. Eräs kulkuri oli haastanut riitaa tiellä, lähellä kaupunkia. Hän oli murskannut kulkurilta kivellä pään ja heittänyt ruumiin jokeen.

 Santoniuksen miekka ujelsi ilman halki. Hiisi ehti loikata syrjään, joten miekka tyytyi halkomaan hämähäkin seittejä. Samalla hetkellä hiiden sapeli osui ihmisen lihaan. Santonius tunsi kylmän raudan repivän olkapäätään. Hän menetti itsehillintänsä ja katana lensi edes taas mihinkään osumatta. Hiiden nuija tärähti kuin taivaista putoava meteoriitti suistaen Santoniuksen maahan.

 


Santonius siristi silmiään. Hän lojui vatsallaan kylmällä, kivisellä linnanlattialla. Hän vuoti verta. "Kaikkien kaaoksen jumalien nimeen!" Santonius manasi. Hän kohottautui pystyyn. Päässä humisi ja joka paikkaa kivisti. Miekka oli tallella ja Santoniuksen turvonneilta huulilta pääsi kiitosta muistuttava ääni. Muita ei näkynyt. Veri lirui hitaasti Santoniuksen avoimesta haavasta harmaalle lattialle.

 Santonius ei välittänyt kivusta. Hän harppoi linnan keskellä sijaitsevaan suureen huoneeseen, jonka katon ajan hammas oli rojauttanut pieneksi murskaksi lattialle. Hänen silmissään kiehuivat viha, kosto ja häpeä. Hiisi oli tehnyt virheen. Jättänyt hänet lojumaan hengissä. Ja hän näki hiiden. Kävelemässä linnan portista ulos.

 Eläimellinen raivo valtasi Santoniuksen. Hänen suonensa pullistuivat. Miekka heilahti. Näytti siltä, kuin valkoinen tuli olisi leimahtanut läpi hiiden kaulan. Pieni värähdys heilautti hänen ruumistaan hiiden niskarangan murtuessa. Irtonainen pää vierähti harteilta ja näytti tuijottavan Santoniusta syyttävä ilme avoimissa silmissään.

 Hiljaisuus täytti Ajastin linnakkeen. Autioissa käytävissä ainoa ääni olivat tipahtelevat veripisarat.

 


edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava