edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava

Viimeinen lepo

Anssi Leskinen


 
       
Kävelen nummella.  

Minä vaellan aina. Hitaasti. Ikuisesti. Muuta en voi muistaa. Olen aina vaeltanut. Tulen aina vaeltamaan. Nummi ei muutu. On lyhyttä ruohoa, ja on pitkää ruohoa. Mustaa, vihreää, keltaista, todellakin on monenlaatuista ruohoa. Mutta se on aina osa nummea. Nummi ei muutu. 

Minä en muutu. 
 
 

Elina sammutti valon pöytälampusta ja asetti Catherine Cooksonin kirjan yöpöydälle. Hän painoi pään tyynylle ja sulki silmänsä. Onneksi Mikko on sentään työmatkalla. Vielä yksi henkilö pyytämässä jotain ja... 

Elina oli 27- vuotias ja tunsi olevansa jo nyt täysin jumiutunut. Hän ei ollut käynyt yliopistoa, lukiopohjalta kunnantalolle töihin ja sitä rataa. Muut saivat ylennyksen, hän ei. 

Hänellä ei ollut taiteellisia lahjoja, paitsi kuluttajan puolelta. Hän luki, kuunteli musiikkia ja katsoi elokuvia, sekä teattereissa että teeveessä. Näiden taiteenlajien suhteen hän oli aivan kaikkiruokainen. 

Elina ei olisi sanonut itseään tavalliseksi ihmiseksi. Tavallisissakin ihmisissä oli jotain erikoista. Mutta ei hänessä. 

Näin hän ajatteli lähes joka ilta ennen nukahtamistaan, paitsi jos oli liian uupunut ajatellakseen mitään. 
 
 

En ole yksin.  

Usein näen asioita. Minulla on tarkat silmät. Ja korvat. Silti en koskaan kuule ääntäkään. Minulla on myös puhetaito. Sanoja ilman ääntä. Saatat ymmärtää kuinka turhauttavaa se on. Luultavasti et. 

Asioita… Kaikkea. Olentoja, jotka ovat kuten minä. Ajatuksistaan minä luen miksi ne aihioita kutsuvat. Muita asioita. Eläimiä, rakennuksia, tapahtumia. Ääniä.  

Ne pystyvät puhumaan. Äänettä. Ajatukset minä kuitenkin näen. En voi vastata. Harvoin ehdin hitaalla vaelluksellani edes tarpeeksi lähelle. Ne kutsuvat itseään…ihmisiksi. Ihminen. 

Luulen, että minä olin joskus ihminen. Näytän sellaiselta. En ole varma.  

Kunpa tietäisin. 
 
 

Elina ajatteli kauniita asioita. Joku olisi saattanut sanoa sitä romanttiseksi hölynpölyksi, mutta Elina uskoi näkevänsä kauniita unia ajattelemalla kauniita asioita juuri ennen nukahtamistaan. Yleensä se onnistui. 
 
 

Vaellan metsän luo. 

Metsä on. Se pysyy. Kuten nummi. Vain yksi metsä. 

Metsä ei ole nummi. Siitä puuttuu värit. Vain harmaa. Tumma, vaalea. Silti harmaa. 

Metsässä on aina ihmisiä. Ja muita. Eläimiä. Harvoin eläimiä. Aina paljon ihmisiä. Menisin niiden luokse. Mutta en saa. En tiedä miksi. Koetan joskus ylittää rajan metsään. En onnistu. 

Toivoisin tietäväni miksi.  
 
 

Unessaan Elina oli prinsessa. Ei palatsia, vain hän ja prinssi. Yhdessä he kävelivät paljasjaloin kostealla ja tuoksuvalla nummella. Heillä oli kukkaseppeleet ja valkoiset pellavavaatteet. 
 
 

Taas ihminen.  

Se on kaukana. Liian kaukana. Metsän takana. Sillä on valkoinen asu. Se puhuu jollekulle. Muita ei näy. Ikinä ei näy muita. Silti ihmiset puhuvat kuin muille. Miksi? 

Tahdon päästä sen luokse. Joskus olen saavuttanut asioita. Kosketan niitä. Ne ovat hiljaa. Ajatustakaan ei näy. Ne eivät liiku. Katson muualle. Katson takaisin. Ne ovat kadonneet. 

Ja nälkäni on hetkeksi kadonnut. Tyydytetty. 

Ikinä ne eivät tule takaisin. Asiat, joita olen koskettanut. 

En tiedä miksi. 
 
 

Yht`äkkiä prinssi katosi. Prinsessa etsiskeli häntä katseellaan, mutta nummi oli autio. 

Kaukana horisontissa oli kuitenkin jotain. Tummaviittainen hahmo. Se oli liian kaukana, jotta yksityiskohtia olisi erottanut. Mutta se tuli hitaasti kohti. Lähemmäs. 
 
 

Se huomaa minut! 

Ensimmäinen ihminen. Eläimet huomaavat aina. Ja kasvit. Paitsi joskus. Silloin ne maistuvat ihmiselle. Kun niitä koskettaa. 

Jatkan vaellustani. Mitä muutakaan voin? Kuljen hitaasti sitä kohti. Se ei pakene. Mikään ei ole paennut. Mikään ei ole huomannut. 

Kaksi uutta kokemusta. Samassa…? Ihmisille aika on. Minulle ei. Ne ajattelevat sekunteja, tunteja, vuosia. Onko niillä eroa? 

En usko. 
 
 

Prinsessalta alkoivat hiipua prinsessamaiset piirteet. Kohta hän oli pelkkä Elina. 

Tämä oli sellainen kohta unessa, jossa tiesi uneksivansa. Elinalla oli niitä joskus. Hetki vaihtui. 

Tumma olento laahusti lähemmäs. Se oli pelottava, mutta kiehtova. 

Pelko sai vallan ja Elina juoksi metsään. 
 
 

Ikävää. 

Nyt se pakeni. Tietenkin. Ihmiset eivät pidä minusta. En tiedä miksi. Pitkä lista asioita joita en tiedä. 

Ikävää. 

* * *

Nyt se katosi. 

Mutta se on erilainen. Se palaa. 

Kaikki palaavat aina. Paitsi…syödyt. 
 
 

Herätessään Elina säikähti. Hän ponnahti istumaan ja tajusi vasta sitten ettei pelästys ollut tästä maailmasta. Se oli painajaisunen loppu. 

Musta hahmo, tai pikemminkin tumma. Hän ei ollut suunnitellut uneksivansa mistään senkaltaisesta. Yleensä Elina uneksi mistä halusi. Hän oli hyvä kontrolloimaan uniaan. 

Joku psykologi olisi saattanut syyttää häntä eskapismista. Hän ei menestynyt tosielämässä ja kääntyi siksi sisäänpäin, käpertyi itsensä ympärille. Syyttäköön. 

Kelloradion toinen äänimerkki siirsi unen pois Elinan mielestä. Hän teki aamutoimensa ja kiiruhti bussipysäkille. 

Työn keskelläkään hän ei onnistunut unohtamaan untaan. 
 
 

Taas yksi.  

Uhri? 

Sillä on lopullisia ajatuksia. Se on uhri. Uhreilla on aina. Joskus muillakin. Mutta uhreilla aina. 

Uhri? 

Ihmiset käyttävät tämänkaltaisista. En voi kuin uskoa. 

Uhri. 
 
 

Illalla Elina lopetti Cooksonin kirjan ja sammutti pöytävalaisimen. Kuten niin monena iltana aikaisemminkin. 

Hän ei ajatellut näkevänsä tummaa hahmoa tänään. Se kyllä löytäisi hänet, jos niin halusi. 

Hän ajatteli toimistoa ja ärsyttävää esimiestään… 

Ja nukahti. 
 
 

Se. 

Taas täällä. Näin pian. Vai onko se pian? Vai kauan? Milloin se oli täällä? Sekunti sitten? Vuosi sitten? 

Ei väliä. En usko. 

Sillä on jotain. Käsissään. 

Pesäpallomaila? Mitä se hakkaa? 

Ylempiarvoinen.  

Miksi? 
 
 

Elina viimeisteli kiireisesti esimiehensä pahoinpitelyn. Vain verinen raato makasi lattialla, ei, ei maannutkaan. Pesismaila katosi hänen käsistään ja lattia hänen allaan. 

Hän seisoi nummella ja tunsi tarkkailevan katseen. 
 
 

Se huomasi. Harvinaisen tarkkailukykyinen. 

Se tulee tänne. Se ei pelkää? 

Se tulee tänne! 

? 
 
 

Hän kyllä sanoisi pari huolella valittua sanaa tuolle mulkulle joka pilasi hänen unensa. 

Elina astui olennon viereen ja uneksi käsiinsä viidentoista kilon lekan. Hän tähtäsi iskun hahmon päähän ja kohotti moukarin. 

Olento katsoi häntä. Leka katosi. 
 
 

Se tahtoo vahingoittaa minua? 

Ihminen? 

Outo yksilö. Todella. 

Nyt se kosketti minua. Lämpö virtaa koko ruumiiseeni, leviten ja hajoten. 

Nälkä… 
 
 

Elina potkaisi olentoa. Ohikiitävän hetken hän tunsi elämän valuvan itsestään pois. Hän hypähti kauemmas. 
 
 

En saanut koko… 

Sielua? Ihmiset ajattelevat. Menetän sielun, noutaja tulee… 

Noutaja? Minä? 

Noutaja. 
 
 

Elina halusi juosta metsään. Hän toivoi niin kovasti, että hänen jalkansa olisivat liikkuneet. 

Ne liikkuivatkin, mutta jokin hänen sisällään kiskoi häntä takaisin. Elina kaatui nummelle. Se ei haissut miltään, tai haisi. Olemattomuudelle. 

Hän kompuroi metsään. 
 
 

Pakeni. Tietenkin. 

Vain osa …sielua. Vain osa sielua. 

Hän palaa. 

Pian. 

Vuoden päästä. Sekunnin kuluttua. 

Ei väliä. 

* * *

Kahdessa yössä Elinan elämä oli muuttunut. 

Valveilla hän oli kuin unessa. 

Ja unessa… 

Seuraava päivä meni hänen huomaamattaan. 

Hän ei lueskellut illalla, vaan rupesi heti töistä tultuaan nukkumaan. 

Ilman ennaltaohjaavia ajatuksia. 
 
 

Nyt. 

Pian. Se on täällä. 

Pitää ottaa kiinni. Vaellan metsän reunaa kohti. 

Se on taas täällä. 

Uhri. 

Noutaja. 
 
 

Tumma hahmo oli taas nummella. 

Elina katsoi sitä. Hän ei ollut uskonut sen olevan täällä, ei edes arvannut. 

Mutta koko ajan hän oli tiennyt. 

Elina katsoi hahmoa. Ja tahtoi mennä sen luokse. 

Hän astui metsän rajan yli ja olennon luo. Se kohotti hitaasti käsiään. Vai olivatko ne kädet? 

Nyt kun hän pysähtyi ajattelemaan, hän ei ollut koskaan nähnyt hahmon kasvoja. Vaikka oli käynyt hyvin lähellä. Tuo huppu. Elina vetäisi hupun pois olennon kasvoilta. 

Kuolenko minä? 
 
 

Hyvin outo yksilö. 

Mutta lämmin. 

Sielu. Taas. Aina. Tasaisin välein. 

Sekunnin välein. Vuoden välein. Uhri. 

Ei väliä. 
 
 

Mikko palasi aamuyöstä liikematkaltaan ja käveli makuuhuonetta kohti yllätäkseen nuoren vaimonsa. 

Yllätys tuli kuitenkin toisinpäin. Kelloradio oli lyöty rikki, hajonneella pöytälampulla. Vajaa unilääkepurkki oli kumollaan lampunsirpaleiden seassa yöpöydällä. 

Elina ei liikkunut. Mikko kosketti hänen kaulaansa. Kylmä ja liikkumaton. 

Kyyneleet alkoivat tulla. 
 
 

Ja nälkä on tyydytetty.  

Hetkeksi. 

Uhri. 

Sielu. 

Noutaja. 

Aina. 

       
* * *
Lähetä palautetta suoraan kirjoittajalle!
Anssi on vähän sähköpostirajoitteinen, mutta tästä lähetetyt viestit kerustellaan
toimitukseen ja lähetetään köntässä oikeaan osoitteeseen.
   

edellinen  etusivu  novellit  KK-files  seuraava